Hengitys salpautui.
Ikkunaa ei ollut.
Pakoa ei ollut.

Ovella oli joku.
Ruumiinrakenteet eivät toimineet noin.

Mikään ei toiminut noin.

Linnunjalkaisen olennon silmät tuijottivat tyhjän punaisina.

Muljahtelivat kuopissaan eri suuntiin kuin kohdettaan löytämättä. Kädet roikkuivat sen edessä elottomina.

Ja sen nokka puhui jälleen.

Se puhui vain yhden sanan.

Tuon sanan kylmän pimeyden.

Ja loputtoman tyhjyyden.

K r a a .

K R A A .

K R A A .

Pakotien täyttivät linnut punahehkuisine silmineen. Portaikkoa ylös ja alas kaikunut raakunta oli jo lakannut. Nyt linnutkin vain tuijottivat.

Kumpikaan toa ei saanut katsettaan irti olennosta. Pelko itse seisoi kahdella linnunjalalla oviaukossa.

Pelko itse tukehdutti heidät. Kylmät, pitkäkyntiset sormet kuristivat heidän kaulojaan. Silmiin sattui. Kaikkialle sattui. Haju kuristi elämän ulos heidän kylmistä kehoistaan.

Haju nauroi heidän säälittäville pikku nukenkehoilleen. Haju tappoi heidät joka sekunti uudestaan ja uudestaan. Toat tunsivat valahtavansa lattialle löysiksi kasoiksi lihaa ja metallia.

He tunsivat, kuinka k u o l e m a n pikku kätyrit kultaisine naamioineen raahasivat heidät t o i s e l l e p u o l e l l e .

He tunsivat kehojensa halkeavan suikaleiksi. Rihmoiksi, langoiksi, naruiksi, aina kunnes he olivat pelkkää nauhaa tuulessa. Nauhaa korpin mustassa nokassa.

Nauhaa, joka huusi.

Ei.

Ei.

EI.

EI.

POIS.

EI.

Sitten se oli taas ohi. He elivät. He pinnistelivät. Pysyttelivät kiinni, kokonaisina, kasassa. Kutoutuneina elämän köyteen. He taistelisivat. Pelko ei söisi heitä.

L-linnut eivät söisi heitä.

Mutta uuden henkäyksen myötä se alkoi uudelleen.
Tuo haju.

Tuo haju.

Raatolinnut raastoivat rikki heidän keuhkojaan sisältä. Raatolinnut olivat lakanneet odottamasta uhrin kuolemaa. Ne olivat nälkäisiä. Vihaisia. Epätoivoisia. Pelokkaita. Hengittäminen tuntui siltä kuin he olisivat vain vahvistaneet raatolintuja keuhkoissaan.

Maailma sumeni, mutta vääristynyt l i n n u n p e l ä t t i tuli yhä selkeämmäksi.

Hengittäminen,
h-hengittäminen,

m-miksi se oli niin vaikeaa,

miksi se oli niin vaikeaa.

Matoro yritti katsoa poispäin hajun lähteestä, mutta ei voinut. Hän luuli Kapuran olevan vierellään, mutta ei uskaltanut katsoa. Ja ehkä siinä ei ollutkaan enää Kapura.

Ehkä linnut olivat nokkineet jo Kapuran pois.

Kun Painajaisten lähetti astui askeleen, siinä oli jotain kömpelöä. Painavaa. Mutta silti vääjäämätöntä. Määrätietoista.

Hoikat linnunjalat muljahtelivat, rusahtelivat, vääristyivät ja kiertyivät kuin eivät olisi olleet kiinteitä lainkaan. Aivan kuin ne olisi muotoiltu näkymättömin pikku käsin, kuin ne olisi muotoiltu joka sekunti uudelleen. Kuin olennon sisältö olisi ollut heikkoa, heinää vain. K-kuin… kuin se olisi ollut vain suuri parvi lintuja, joka tappeli ravinnosta itsensä kanssa. Nokki. Raastoi. Nokki. Raastoi. Raastoi. Huusi. Nokki.
Raastoi. Huusi. Nokki. RAASTOI. Huusi. NOKKI.
Raastoi.

Nokki.

H U U S I.

Kuin olento olisi ollut joka sekunti hajoamassa kappaleiksi, repimässä itseään kappaleiksi, sulamassa pois.

Ei, ei se ollut.
Matoro oli.

Kapura yritti katsoa poispäin Painajaisten lähetistä, mutta ei voinut. Hän tiesi Matoron olevan vierellään, mutta ei uskaltanut katsoa. Ja ehkä siinä ei ollutkaan enää Matoro.

Ehkä kuolema katsoi häntä lattianrajasta tyhjillä silmäkuopillaan.
Säälien.

Sillä hänen ei annettaisi kuolla.

Jos ne haluaisivat hänestä eroon, ne olisivat lähettäneet Marionetin.

Se jokin sätkyi oviaukosta raajat löysinä roikkuen, jalat ylävartalon painon alla naksuen. Ja se näytti tutulta, ja kuulosti tutulta, mutta Kapura ei tiennyt miksi. A-aivan liian tutulta. Toa tärisi ja vapisi kauttaaltaan, ja olisi pyörtynyt hapenpuutteesta, mutta oli liian peloissaan kaatumaan.
Sillä jos hän kaatuisi, se olisi ohi.
Punaisen miehen vainulintu veisi hänet Nukentekijälle.

Ja Nukentekijä neuloisi hänet osaksi itseään.

N-nukentekijä, n-nukentekijä.

Sielunparsija.

Ja hetken aikaa kapteeni Arupakin kuollut ruumis heräsi Kapuran sisällä. Kapteeni Arupakin pelko syttyi liekkinä polttamaan hänen sisuksensa. Oviaukon vääristynyt sulkahirviö ei äännähtänytkään, mutta se hengitti. Nuuhki. Haistoi sen, mikä hänen suonissaan virtasi.

Ei vain hänen omissaan.
Zairyh ei puhunut enää. Kasvin särkynyt mieli raivosi hänen tajunnassaan yhä loittonevana kaikuna.
Se ei auttaisi. Sekin pelkäsi.

Mutta se sai Kapuran tajuamaan. Pelko oli avain. Pelolla hänet oli löydetty.
Se haistoi hänet silloin, kun hän pelkäsi sitä. Vain silloin, kun hän p-pelkäsi sitä.

Oli siis lakattava pelkäämästä sitä.

Älä pelkää sitä.

Älä pelkää sitä.

Älä pelkää sitä.

Älä pelkää sitä.

Älä pelkää sitä.

Älä pelkää sitä.

Älä pelkää sitä.

Älä pelkää sitä.

Älä pelkää sitä.

Älä pelkää-

K R A A .

K R A A .

Pelkää.
Pelko on vanhin tunne.
Pelko pitää hengissä.
S-sen isä haluaa minut h-hengissä.

JUOKSE.

JUOKSE.

J U O K S E.

Se on ainoa vaihtoehto.
Ainoa pakotie.

Portaisiin. Läpi lintujen, joiden silmät hohtivat punaa. Ne lähtivät lentoon – törmäilivät seiniin, kattoon, toiin. Ne pyörivät kuin synkkien sulkien sykloni sankarien syöksyessä portaita alas niiden läpi.

J U O K S E .

Ja ikuisilta tuntuneiden portaiden jälkeen he katsoivat aivan toisiin silmiin tuskaisasti huohottaen.

Voi ei.

Musta draakinpää kääntyi portaista alas syöksyneitä, hengästyneitä toia kohti. Linnut räpiköivät katonrajassa kauhusta rikkinäisinä kirkuen.
Mutta alakerrassa odottaneet eivät tienneet pelätä. Eivät tienneet eikä ymmärtäneet.

“Hei!” tuttu, sulava ääni sanoi. Toinenkin kärmeksinen käänsi katseensa toiin. Heidän takanaan oli keltainen steltinpeikko, oletettavasti Kersantti, joka piteli tiukassa otteessaan tohtori Cehayaa.

Toinen lisko-olento avasi pelivälinesalkun. Noin Meksi-Koron kokoinen tuliase tuijotti klaanilaisia.

No hemmetti, jään toa olisi todennut, jos olisi ehtinyt ajatella. Vei kaiken hänen keskittymiskykynsä vain sisäistää se, mitä hetki sitten oli tapahtunut. M-mikä tapahtui edelleen. Eihän se tullut perässä? Entä jos se tuli perässä? V-voisivatko pimeyden metsästäjät vain ampua hänet? Tappaa hänet nopeasti, jottei hänen tarvitsisi enää kokea sitä?

“I-iltaa”, Matoro yritti sanoa huohotukseltaan nostaessaan kätensä ilmaan. Hänellä oli vaikeuksia pysyä pystyssä. Kapura vilkaisi taakseen nopeasti ja nosti kätensä ilmaan lannistuneena.

“Juuri noin!” hohotti Kersantiksi itsensä äänellään paljastanut keltainen kääpiöpeikko naistohtori tiukassa otteessaan. “Ymmärrätte toan paikan! Hauska tavata, vihdoin. Sano hei uusille ystäville, lekuri!”
Cehaya kurotti heihin visiirittömien silmien takaa, ja silloin toat näkivät tummanpunaisen mustelman tryna-kasvoisella naamalla. Toinen silmä oli muurautunut umpeen.
“H-hei”, Cehaya päästi heikosti. “A-anteeksi etten… k-kestänyt.”

Se oli niitä hetkiä, kun Jään Sotilas halusi vain satuttaa asioita. Melkein yhtä paljon kuin juosta pakoon huutaen kuin mielipuoli. Ei, ei s e tullut portaita heidän perässään…

“Ei… ei se mitään, Cehaya”, Matoro antoi hengityksensä tasaantua.

Kapura vain tuijotti eteensä kalpeana.
“T-tohtori…”, toa sopersi.

Cehaya haukkoi henkeään. Lisko-olennot vilkaisivat toisiaan kummastuneina.
“A-arupak”, nainen sai ulos vihdoin, “s-sinä olet siinä? En-en tunnistanut.”

“Joo. Kävi ilmi, että Kapura on toisin päin Arupak”, Matoro vastasi tilanteeseen sopimattomalla ironialla. Ei… ei hänen tarvisi katsoa taaksensa portaikkoon… ei siellä ollut mitään…

Kapura vilkaisi toveriaan, muttei sanonut mitään.
“K-kyllä. Olen.”

“… kuka helvetti on Arupak?” Kersantti kysyi.
“Kuka helvetti on Kapura”, toinen liskoista, ehkä Jakaja (Kapuran mielestä Panostaja) kysyi.

“Kiinnittäisit joskus vähän huomiota, veli hyvä”, se toinen, ehkä Panostaja (Matoron mielestä Jakaja) kysyi. Sitten tämä rykäisi syvään ja kääntyi toia kohti.
“Onko teillä kauppatavara?” koillisen draakkimafioso antoi kuulua kovempaa.

Kauppatavara hehkui vaaleansinisenä. Toinen Matoron nyrkissä, toinen hänen oikean rintapanssarinsa alla.

“Tietysti”, Matoro vastasi.
Kersantti painoi pikkuruisen zamor-pistoolinsa kiiltävän kärjen tiukasti Cehayan ohimoa vasten.
“Todistaisitko kiltisti”, tämä murahti tavallista asiallisemmin, “saatana.”

“En näe, mitä arvoa minun todistuksellani olisi”, jään toa aloitti, ja avasi varovaisesti nyrkkiään. “Minä voin kertoa teille, että esineenne, jota etsitte, on valkoinen metallinsiru, joka hohtaa sinistä, mutta mistä tietäisitte, puhunko totta?”

Kersantilla oli selvästi vaikeuksia keksiä siihen kovin nokkelaa vastapalloa.
“Voisko teistä se punasempi puhua välillä?” tämä ärähti. “Tuon toisen ääni alkaa ärsyttää jo ihan helvetisti.”

“Näytä siru, Matoro”, Kapura kehotti hiljaa. Ja tuijotti tohtoria. Hänen tohtoriaan.

Matoro laski kättään hitaasti. Niin, että sai avattua kämmenensä kasvojensa eteen. Siinä se oli, hänen rakkaansa, metsästäjien ahnaiden silmien tarkkailun alla. “Mut-” jään toa oli sanomassa jotakin älykästä, kunnes ne äänet kuuluivat taas. Kynsien raapiminen kiveä vasten. Portaista. Heidän takaansa.
Vain portaat erottivat heidät kauhusta linnunjaloilla.

Ne olisivat saaneet olla pidemmät portaat.

Ja kolme metsästäjää katsoi sirua ääniä huomaamatta. Kersantti haltioituneena, liskot pokerinaamansa pitäen. Odottavassa hiljaisuudessa tottunut tohtori teki parhaansa ottaakseen tilanteen haltuun.

“Matoro”, hän sanoi hiljaa, “Arupak… s-se on ansa… ä-älkää antako sitä h-heille… se on a-ansa…”
“Ämmä hiljaa”, Kersantti kuiskasi survoen toisen nyrkkinsä naisen suun tielle.

“M-mutta herää kysymys”, Matoro jatkoi silminnähden säpsähtäneenä. “Miksi ette vain ammu meitä suoralta kädeltä, ja ota siruja ruumiiltani?”

Liskot katsoivat toisiaan hetken. Kersantti nosti kulmaansa.
“Pojalla on kyllä pointti.”

“Ah”, Jakaja tai Panostaja sanoi. Tällä oli käsissään pelisalkun sisälle survottu bunkkerintuhoamisase, joten ilmeisesti Jakaja.
“Niin, no”, veljensä aseen panosvyötä pitelevä Panostaja sanoi hiljaa. “Olisihan se yksinkertaisempaa.”
“Totta. Kiitos ja hyvästi, toat.”

“…”, toat olisivat todenneet, mutta se jäi suuliekin alle.

Usein sanotaan, että teloitusryhmää odottavan aika on pitkä. Että sekunnit ennen laukauksia ovat loputtoman pitkiä. Että elämä vilisee silmien edessä.

No ne eivät ole. Sekunti on aika karzahnin lyhyt aika.

Panostajan (vai oliko se Jakaja?) sormi painoi liipaisimen pohjaan, ja konekiväärin säkätys täytti ilman. Hän ampui, kunnes lipas oli tyhjä.

Ja ne kaikki olivat osuneet vain portaikkoon Matoron takana. Suoraan hänen takanaan. Kuin ne olisivat kiertäneet hänet. Kiertäneet hänet kuin ne kiertäisivät Sätkynuken.

“Ah, tässä vastaus”, Matoro hymähti. “Hyvä, että kysyin.”

“M-matoro”, Kapura kuiskasi yhä äskeisestä järkyttyneenä, “aiommeko me vain odottaa, että se saa meidät kiinni?”

Suuren aseen pesä naksui tyhjänä. Jakaja ja Panostaja katselivat toia pettyneinä savukiehkuroiden läpi. Mutta hetkeäkään epäröimättä toinen heistä veti harteiltaan uuden panosvyön ja iski sen aseeseen.

“Muistaakseni sopimukseemme ei kuulunut, että te ammutte meitä”, Matoro totesi deltakäsi nyrkissä.

“No”, toinen lisko sanoi.
“Itseasiassa…” toinen jatkoi. “… emme me sitä kieltäneetkään.”
“Uusi yritys, veli hyvä?”
“Musiikkia korvilleni.”

Jään toa huokaisi, kun konekivääri alkoi soida.
Konekivääri soi, ja lyijy kiersi Jään Sotilaan. Kuolema ei ollut pelote. Kuolema ei ollut ongelma.

Kuolema olisi pelastus, eivätkä ne halunneet, että hän kuolisi.

“Harvinaisen hienoa ajankäyttöä”, Kapura murahti melun lakattua. “Saatte kokeilla, tehoavatko luodit Painajaisten lähettiin.”

“Nyt, kun olemme havainneet, miten tehotonta tuo on, voimme jatkaa keskusteluamme kuin sivistyneet”, Matoro totesi. Hän ei oikein onnistunut yrityksessään olla kuulostamatta ärsyttävältä.
Siihen pöllämystynyt Kersantti vastasi siirtymällä lähemmäs, aivan konekiväärikaksikon väliin raahaten Cehayaa. Otteessa heikosti rimpuileva nainen kuiski jotain hiljaa.
“Hyvä on”, peikko karjui, “jos ette te… niin ämmä! SIRUT TÄNNE NYT”

“Jos te tapatte hänet”, Matoro aloitti rauhallisesti. Voi helvetti, ne äänet kuuluivat taas takaa. Voi helvetin helvetti.

“Jos te tapatte hänet, te kuolette kaikki. Ja teillä on syytä uskoa niin, sillä arvon Panostaja tuskin on eläessään osunut noin montaa kertaa ohi.”
“Jakaja!” lisko-olento tokaisi pöyristyneenä.

“Luuletko, että tältä etäisyydeltä osutaan ohi?” Kersantti sanoi vilkaisten naista otteessaan. Pistoolin kärki suorastaan pureutui naisen hopeiseen päähän painaen jäljen tämän ohimoon. “En oo mikään pirun tarkka-ampuja, mutta tältä saatanan etäisyydeltä oon tällä pyssyllä KIRURGI.”

“En epäile sitä”, Matoro vastasi diplomaattisimmalla äänensävyllään. “Mutta koitan miettiä tätä sinun näkökulmastasi. Sinä varmasti tykkäät elämästäsi. Sinulla on kenties joitakin haaveita ja tavoitteita. Jotakin, mitä haluat joskus tehdä.” hän piti lyhyen tauon. “Ja jos vaihtoehtoina on se, että jatkat elämääsi onnellisena, ja se, että kuolet jumalanhylkäämän mielisairaalan pimeillä käytävillä vain, koska halusit tappaa matoralaisen… suoraan sanottuna en näe, miksi haluaisit valita sen jälkimmäisen.”

Siihen metsästäjä vastasi vain nauramalla. Nauru kuitenkin loppui. Jokin muu peitti sen.

Voi helvetti.

Voi helvetin karzahnin helvetti.

“Matoro”, Kapura kuiskasi raakunnan lakattua. “Mitä… mitä jos vain antaisit sen sirun? Se… se ei ole enää kaukana.”

“A-arupak”, Cehaya sanoi yhtäkkiä, “tuo-tuo ääni… onko tuo se? O-onko tuo painajaisesi?”

“Painajaisteni lähetti”, Kapura vastasi. “Kyllä.”

Kyynel valui umpeen muurautuneesta silmästä.

“O-olen pahoillani etten uskonut. O-olen niin, niin pahoillani.”

“Sinä… sinä teit parhaasi”, Kapura sanoi hiljaa. “S-säästetään tämä myöhemmäksi. Ehkä nuo tajuavat kohta, ettemme me missään vaiheessa tehneet niitä ääniä.”
“E-en olisi… siitä niin v-varma”, ga-matoralainen sanoi.

Steltiläinen oli siihen heittoon tyytymätön. “Hiljaa! T-toi on edelleen joku jekku? V-vitsiniekka, valkoinen äijä, se tekee sen jotenkin! Torjui luoditkin! Pirun LUODIT!”

“Tuli mieleen eräs mielenkiintoinen kysymys”, sanoi Kapura. “Miksi luulet, että tämä mielisairaala hylättiin? Painajaisten lähetti on t-tulossa. Meillä e-ei ole aikaa tähän.” Toa vilkaisi ohimennen kädessään yhä lepäävää kelloa, joka ei vieläkään käynyt. Mutta hän ei kaivannut sen viisarin liikettä ymmärtääkseen, että aika oli vähissä.

“E-ei niin! SIRU… MOLEMMAT PIRUN SIRUT TÄNNE NYT!”

“Matoro”, Kapura kuiskasi kääntyen kohti toveriaan. “C-cehaya. Lähetti. Tee se. Anna ne.”
“Ä-älkää”, Cehaya vaikeroi, “ei minun takiani… ei minun t-takiani…”
“JUURI SINUN TAKIASI”, Kersantti räyhäsi. “Lasken kolmeen!”

Keltainen sormi kiristyi liipaisimen ympärille. Hänen aseensa tuntui tohtorista kylmältä.
“Yksi!”

“Kaksi!”

Sydämenlyönnit. Tiiviit sydämenlyönnit. Cehayan sydämenlyönnit. Ei kauaa.
“KOL-”

Siinä samassa Kersantti veti jo liipaisimesta.
Naks.

Jäinen naksahdus. Ruuti ei syttynyt.
“… ME. Kolme? KOLME.”
Naks.
“KOL. ME!”
Naaaaks. Typertynyt steltinpeikko jatkoi huurteisen liipaisimensa vetelyä. Mutta aivan turhaan.

“Laske se ase“, Matoro määräsi hyisen roudan peittämä käsi ojossa. “Laske se ase, ja pääsette kaikki elossa täältä pois. Myös hurmaavien liskotoveriesi henget riippuvat valinnastasi, Kersantti. Hekin kai arvostaisivat elämäänsä.”

“Hyvä on, hyvä on”, Kersantti tokaisi lannistuneena, mutta siinä samassa väänsi kasvoilleen vihaisen irveen. “Jakaja!”

Samalla sekunnilla ja ilman erillistä käskyä toinen liskoista viskasi pienen metallinpalasen Kersantin kouraan.
Revolveri kolahti lattiaan. Napsahduksella metallinpala paljastui stilettiveitseksi. Matoron ja Kapuran sydämet pysähtyivät.
“Lasketaanko uudelleen?” kellertävä mörkö karjui.
Ja teki jo pikkuruisen testiviillon Cehayan kaulaan. Tohtori ulvaisi kivusta.
“Yyyyksi…”

Linnut. Ne tulivat. Ne virtasivat ulos portaista.

Se ei olisi kaukana.

“M-mitä”, Kersantti sai ulos.

Variksia. Variksia. Loputtomasti variksia virtasi portaikosta täyttämään ilman sateen lailla. Jotain huutaen Kapura tönäisi Matoron seinää vasten.

Kraa.

Kraa kraa.

Kraa kraa kraa.

“M-mitä…“, Kersantti sai ulos. Toat eivät nähneet tarkemmin, mitä tapahtui, mutta he kuulivat huohottavan Cehayan kopsahtavan seinää vasten ja lyyhistyvän maahan.
Kersantti perääntyi syvemmälle käytävään varisten tieltä. Hän veti revolverinsa esiin ja yritti antaa sen laulaa. Yritti pudottaa noenmustia nokkapiruja Aft-Amanan lattialle.

Mutta revolveri oli jäässä. Ja varikset, korpit ja naakat tiesivät sen.

Kraa kraa.

“M-minä näytän teille perkeleille!“, steltiläinen huusi, ja taisteluintoon sekoittui kauhua. “M-minä vedän teitä kaikkia t-turpaan!”

Silloin Matoro syöksyi oviaukosta läpi lintuvirran. Draakkiveljekset eivät ehtineet reagoida, ennen kuin Jään Sotilas oli Cehayan luona, matoranin ja metsästäjien välissä. Hän kyykistyi ja auttoi tohtorin ylös ja antoi hänelle rohkaisevan pelottoman katseen. “Kapura”, Matoro huusi halki lintujen. “Tule!” Kapura vilkaisi taakseen ja juoksi veljesten ohi, kohti Matoroa. Ja Cehayaa.

“T-turpaan!”

“P-pomo?” toinen veljeksistä huusi, ja ensimmäistä kertaa toat kuulivat olennon äänessä rehellisyyttä, tunteita.
“T-t-turpAAAAAAAAAAAAAAAAAAAARH-”

Nokat. Nokat. Mustat nokat pureutuivat steltinpeikkoon. Kynnetkin, piirteettömän synkeät ja metalliset viilsivät ja raastoivat. Peikko taisteli vastaan. Huusi, löi, potki. Mutta lopulta körilään ääni peittyi raakunnan myrskyyn.

He eivät enää tienneet, huusiko metsästäjä lintujen keskeltä vai ei. Mutta linnut huusivat. Ne eivät lopettaneet.

Steltläisen huudot olivat karmaisevat. Ne nokkivat Jään Sotilaan sydäntä. Joku osa hänessä halusi auttaa. Toinen osa sanoi, että Kersantti ansaitsi sen.

Mutta Matoro ei tiennyt, ansaitsiko kukaan sitä.

“Kapura. Nämä ovet. Lyhin reitti ulos?” Matoro kysyi, eikä halunnut katsoa lintujen pilven suuntaan. Cehaya hengitti raskaasti hänen hartiaansa vasten.

Kapura sulki silmänsä. “Se… se ovi, jonka ohi me… me kävelimme alussa. Johtaisikohan se ulos?”

Ei, kyllä hän tiesi, ansaitsisiko kukaan sitä. E-eii ansainnut.

Ja Matoro kohotti hohtavan kätensä. “Linnut, kaikotkaa sen peikon kimpusta. Linnut, palatkaa pahaisen pelättinne luo!”

♩ Mutta halusit hänet hengiltä, rakas ~ ♩
♩ Hänhän a n s a i t s i sen~ ♩
♩ Halusit peitota p a h u u d en~ ♩

Hän ei vahingoita enää ketään.

♩ Niin~ ei enää kauaa♩

Halusin peitota pahuuden… Jos minä vain katselen, kun hän kuolee, en ole sen parempi, kuin se, minkä haluan voittaa.

♩ Hätistele siis linnut pois~♩
♩ Häneen sattuu niiiiiin paljon ~♩

“T-tehkää nyt joku jotain!” liskot huusivat avuttomina.

“Minun pitää pelastaa hänet”, Matoro mutisi ja nousi hitaasti. Kersantti karjui korppien kuorossa.
“Kapura, vie Cehaya turvaan”, hän sanoi, veti Hämäräteränsä ja asteli kohti varisviidakkoa.

“Y-ymmärretty”, Kapura mutisi. “Älä… älä tapata itseäsi tämän vuoksi. P-pystytkö kävelemään, tohtori? Vai kannanko sinut?”
Cehayan katse oli nauliutunut… siihen mikä käveli linnunjaloilla. Heidän takanaan. Hitaasti. Kiusoitellen.

“S-sinä et ollut mieleltäsi rikki… k-koskaan…” hän haukkoi henkeään. “Me kaikki muut olimme.”
“Ä-älä katso siihen”, Kapura sai hädin tuskin ulos. “Minä kannan.”

Tulen soturi nosti yhä huohottavan tohtorin harteilleen.

“Pidä k-kiinni. Äläkä katso siihen.”

Matoro kutsui jäätä, ja jää totteli. Se pyyhki halki huoneen, iskien kymmenet linnut väkivaltaisesti ympäri huonetta. Toa syöksyi lähemmäs, ja huitoi xialaisella terällään mustia lintuja. Ne huusivat. Osaan osui. Osa pakeni.

kraa
kraa
kraa
kraa
kraa
kraa
miksi satutat meitä
kraa
kraa
kraa
kraa
kraa
miksi tapat meidät
kraa

“Koska te tapatte hänet!”

kraa
kraa
kraa
koska hän on paha
paha kuolee
paha kuolee
kraa
kraa
kraa

“Mistä tiedätte hänen olevan paha?” Matoro ei uskonut itseään. Hän puhui variksille? Eiväthän ne edes voineet vastata!

kraa
kraa
kraa
paha satuttaa hyvää
paha on paha
pahaa täytyy satuttaa

“Liskot, jumalauta! Auttakaa pomoanne!” Matoro raivosi.
Jakaja, tai Panostaja, kumpi vain, syötti ammuksia vaivalloisesti vapisevin käsin veljensä tykkiin. Hitaasti. Vaivalloisesti.

kraa
kraa
tapa meidät
tapa meidät

“Unohtakaa se helvetin tykki! Häivytään täältä, ja auttakaa tuo peikko mukaanne!” jään toa huusi. Tilanteen komentosuhde olisi huvittanut häntä, jos tilanne ei olisi ollut muuten niin ei-huvittava.

kraa
kraa
tapoit meidät
kraa
miksi tapoit meidät

Mutta peikossa ei ollut enää paljon autettavaa. Oranssinahkaisen olennon sätkivään kehoon oli vielä pistetynä varisten, jo kuolleiden sellaisten, nokkia. Lintujen sätkivät kehot putoilivat tämän päältä, mutta niiden silmien puna ei himmennyt. Tahmea veri, nokkapetojen ja steltiläisen, peitti alleen lattialaatat Cehayan toimiston oven edessä.

“P-pomo?”, toinen lisko sanoi kuin shokissa.

“T-turpaan“, steltiläinen yskäisi verisesti. Hurmoksessa. Pois hiipuen.

Matoro huokaisi.

Hän… hän voisi yrittää pelastaa vielä heikosti hengittävän pimeyden metsästäjän. Mutta parannuskivi kuluttaisi häntä, linnut saattaisivat tulla, eikä se välttämättä olisi sen arvoista.

Kyseessä oli kuitenkin olento, joka oli yrittänyt tappaa sivullisen matoranin. Monta kertaa.

Aito toa yrittäisi pelastaa hänet, eikö vain? Eikö Toa-koodi sanonut jotakin sellaista?

Rakas, pitäisikö minun pelastaa hänet?
Eikö se ole, mitä oikean toan pitäisi tehdä?

♩ Älä katso ovelle, Mustalumi… mutta sinun täytyy tehdä päätös~ ♩
♩ Sinä vai hän?~ ♩
♩ Tik tok, Mustalumi~ ♩

Kersantin verinen hengitys haipui olemattomuuteen. Ei, hän ei voisi tehdä enää mitään, Matoro vakuutti itselleen. Niin se oli. Kivi toan sydämeltä putosi. Samaan jäärailoon.

“Te kaksi”, toa aloitti noustessaan. “Taidatte tulla muistamaan tämän päivänä, jona miltei nappasitte Matoro Mustalumen”, Matoro totesi sangen hämmentyneille draakkiveljeksille ja lähti juoksemaan suuntaan, jonne Kapura ja Cehaya olivat kadonneet. Eikä hän katsonut taakseen. Katsonut ovelle. Ei taas. Ei enää. Miksi kukaan katsoisi. Miksi.

“Sinä”, toinen draakki kuiskasi jo Matoron ensiaskelella. Mutta hän ei pysähtynyt sitä kuuntelemaan.
Aseen naksahdus. Hetki huohotusta.

“TAPOIT KESSUN.”

Ra ta ta.

Eivätkä ne osuneet. Miksi ne olisivat? Ei ollut mitään syytä uskoa, että ne osuisivat. Delta oli niin päättänyt. Lyijy iskeytyi seiniin, lattiaan, kattoon, ja Matoro sulki oven perässään. Sininen hohti hänessä. Joku huusi. Panostaja. Tai Jakaja, sama se. Huusi lisää. Kenties “murhaaja”, mutta toa ei ollut varma.

Pitäkööt hauskaa sen kanssa, mikä oli o v e l l a .

Toa puhahti. Se oli ollut oikeastaan aika huono idea. Mitä hän oli metsästäjistä odottanut, tai ylipäätään?

Ai niin. Sitä, että maailma olisi kiva paikka.

---

Kapura eteni kohti olettamaansa uloskäyntiä Cehaya selässään. Olisiko se uloskäynti? Tulen toa ei väittänyt muistavansa mielisairaalan karttaa lukuunottamatta oman huoneensa kerrosta, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Matoroa jossain hänen takanaan ei näkynyt. Eikä sitä.

Cehaya sopersi jotain. Kapura ei kuullut. Sitten tohtori puhui uudestaan.
“A-Arupak.”

“M-mitä, tohtori?”

“H-heitä on vielä kaksi… ystäväsi… heitä oli kaksi, ovat heidän vankeinaan.”

Kapura pysäytti juoksunsa ja haukkoi henkeään. Miten hän oli saattanut unohtaa Umbran ja Delevan?
“M-missä? Missä he ovat?”

“A-aulassa. Se ei ole tästä kaukana. M-mutta heidän vangitsijoistaan toinen… v-varo sitä …” sopersi Cehaya, ja jatkoi: “Se oli… lempeä aiemmin. Mutta tämä paikka… tämä paikka…o-olen pahoillani… se mitä kylmiössä oli…”

Kapura pysähtyi. Juuri nyt hän oli päätöksen edessä. U ja Del olivat ilmiselvästi vaarassa, mutta selviäisikö hän yksin? Mitä tapahtuisi Cehayalle, jos hänelle sattuisi jotain?

Arupak olisi osannut päättää, nousi ajatus Kapuran päähän. Tulen toa sysäsi sen pois; ei tänään. Nyt hän oli vastuussa Cehayan hengestä. Ja mahdollisesti muidenkin. Ei tänään.

Mutta päätös tehtiin hänen puolestaan.
Kuului tulitusta. Sitten Kapura kääntyi ja näki Matoron juoksevan kohti.

“Kapura, ensi kerralla kun leikin sankaria, muistuta minua, ettei kannata”, Matoro huohotti päästyään kaksikon luo.

“Et sinä kuitenkaan usko”, tulen toa tokaisi. “Mutta. Uutta informaatiota. Umbra ja Deleva ovat vankeina sen uloskäynniksi epäilemäni oven takana. Ja ilmeisesti se on myös sellainen.”

Ne äänet kuuluivat taas. Etäisinä, mutta kuuluivat. “Montako metsästäjää?” Matoro kysyi.

“Kaksi”, vastasi Kapura.

“Millaisia?”

Tulen toa kääntyi kohti Cehayaa. “Muistatko mitään muuta, tohtori?”
Nainen tuijotti toia sanoja tavuista yhteen parsien, aivan kuin N u k e n t e k i j ä oli painajaiset sieluista parsinut.

“T-toinen oli… hiljainen, mutta puhui. En ymmärtänyt kieltä. En tunne hänen lajiaan. Hän… hän oli aivan häkellyttävän hyvä siinä, mitä teki… mutta ei, hän ei ole vaarallinen. P-pelätkää sitä toista.”

♩ Sinä taidat taas pelätä, kulta~ ♩, lempeä ääni kuiskasi.

En ole täydellinen…

♩ Voi, harva on~ ♩
♩ Mutta voin tehdä sinusta sellaisen~ ♩

Ja minä yritän olla sen arvoinen, rakas.

♩ Hyvä~ ♩
♩ Nyt, älä jää kiinni~ ♩
♩ Punaisen Miehen kuopus on kärsimätön~ ♩

Matoro päätti kiirehtiä, ja katsoi kohti mieliä kanohi Cencord hohtaen. Missä olivat Vieraskielinen ja Vaarallinen?

Vieraskielinen… sen kuulitkin jo aiemmin. Самаа миелтä, se sanoi.
Se oli k a i k k i a l l a; muttei ei m i s s ä ä n, vastasi hänen päänsä ja naamio sillä.

“Mitä näet, Matoro?” kysyi tulen soturi.

Ovi, josta juoksit, Cencord jatkoi. Sen takaa kuuluu kaikuja; jotain kumeaa, lasin läpi tulevaa; yksinäinen, eksynyt ajatus.

Haluatko kuulla sen? ajatus kysyi.

♩ Olen aivan varma, että kopioni flirttailee sinulle~ ♩

… hetkonen, kenelle minä… mitä?

♩ Etkö voi luottaa minuun?~ ♩
♩ Miksi et aisti mieliä minulla tuon kalpean varjon sijasta?~ ♩

E-en näe onko sillä merkitystä-

♩ Hän voi kertoa sinulle missä ne ovat~ ♩
♩ Minä voin näyttää sinulle Ilmanautin sydämen~ ♩
♩ Haluatko kuulla mitä hänen sielussaan on?~ ♩

Haluan tietää… onko siellä mitään hyvää?

♩ No… katsotaan~ ♩
♩ kuunnellaaan~ ♩
Ja kauhistuttava tuskan ja pelon sävyttämä kirkaisu kaikui Matoron päässä.

Kuulostaa… kuin hän olisi tuskissaan. Pelkäisi.

♩ miksiköhän~ ♩

Voitko rauhoittaa häntä? Auttaa häntä?

♩ se sinun pitää selvittää itse~ ♩
♩ tik tok, kultaseni~ ♩
♩ aika on kuolleita toia~ ♩

Matoro huokaisi. Hän ei ollut muistanutkaan, miten vaikeita naiset olivat.

Etenkin, kun ne tiesivät, mitä hän ajatteli.

“… Matoro?”

“Tuo ovi”, Matoro havahtui, ja osoitti vasemmalle puolelleen. Se oli sama ovi, jonka viereltä Kapura oli hänet löytänyt silloin, kun kylmyys oli vallannut hänet.

Ja käytävässä, joka sen oven takaa aukeni, oli verta. Veriset, valtavat jalanjäljet jatkoivat matkaa toiselle ovelle.

“H-hän… hän ei olisi halunnut satuttaa ketään”, Cehaya yskäisi Kapuran korvaan.
“M-mutta… jokin m-muuttui hänessä. Ja saatan tietää, mikä.”

“Muistatteko paikkoja?” Matoro kysyi kahdelta muulta heidän astellessa hämärää käytävää.

“Valitettavasti en”, Kapura mutisi. “Tarkistetaanko tuo, josta verijäljet alkavat?”

Matoro tuijotti hetken tyhjää.
“Ei. Me emme halua tarkistaa sitä”, hän totesi ja lähti seuraamaan verijälkiä.

“Ai. Selvä”, Kapura sanoi hiljaa. “Eteenpäin, siis.”

“Se… se metsästäjä, Arupak… hän satutti vain silloin kun hänen oli pakko”, Cehaya sopersi. “… m- mutta jokin muutti sen.”

Matoron tarttuessa oveen Cehaya puhui kovempaa.
“N-nyt hän… hän haluaa tappaa kaikki. Enkä usko että hän voi muuta. H-häneen… sattuu. Y-yrittäkää ymmärtää.”

“Me yritämme, tohtori”, Kapura mutisi.

“Minä ymmärrän”, Matoro sanoi hiljaa avatessaan oven.

Ja suuressa huoneessa, aulantapaisessa jonka perällä oli varasto täynnä lääkkeitä ja kaasupulloja, he näkivät sen, mitä olivat odottaneetkin. Pelänneetkin.

Veriset jäljet päättyivät vihreään kolossiin, joka horjui jonkinlaisessa sukelluspuvussa. Lukuisat harjarivit pistivät sen selästä.

Se ei katsonut tulijoita. Se katsoi Umbraa ja Delevaa.
Kolossi kääntyi hitaasti heitä kohti. Matoro ja Kapura tunsivat tuskan, joka huokui raudan ja lyijyn sisältä. Kaasut vaihtuivat, kun sukelluspuku hengitti.

“Mrhm.”

Siihen sattui. Se pelkäsi.
Linnut olivat nokkineet sen haarniskan hajalle. Vettä valui aukoista lattialle. Se tulvi tuoreiden veriläikkien päälle sotkien ne, levittäen niitä.
Ja kun kala kääntyi kokonaan, he näkivät silmät maasukelluspuvun lasin takaa. Kalansilmät tuijottivat eri suuntiin, harittivat. Hakivat kohdetta. Seuraavaa kohdettaan.

“Mrhm.”

Sen täytyisi tappaa ne kaikki.

Ennen kuin ne tappaisivat sen.

Matoro kohotti rauhallisesti vasemman kätensä. Sen, joka loisti sirun voimasta.
“Me emme halua pahaa sinulle, Ilmanautti”, Jään Sotilas lausui rauhallisesti. Hän katsoi olentoa, vaikka olisi halunnut kääntää päänsä. Lintujen jäljet, ja palovammat… ne olivat hirveitä. Ne herättivät inhoa. Pelkoa.

Mutta toassa kaikista eniten ne herättivät sääliä.

Meidän pitää auttaa häntä.
Hän kärsii niin paljon…

♩ Voi Jään sotilas, kaunis jään sotilaani…~ ♩
♩ Niin optimistinen…~ ♩

“Sinun ei tarvitse pelätä enää. Me haluamme auttaa sinua”, hän jatkoi niin lempeästi kuin pystyi, ja otti yhden varovaisen askeleen lähemmäs syväläistä.

Se saattoi katsoa toisella silmällään jään toaa. Tappaakseen? Sitä jään henki ei tiennyt.

Joten hän otti toisen askeleen.

♩ Säikky pikku kala isossa tankissa…~ ♩
♩ Jään Sotilas, tietäisitpä millaisena hän näkee sinut~ ♩

Hän näkee minut niinä lintuina.
Eikö näekin?

♩ Ei~ ♩
♩ Kun hän oli nuori, hänellä oli veli~ ♩
♩ Veli jonka hirviö skakdin hahmossa häneltä vei~ ♩
♩ Sinä olet nyt se veli~ ♩
♩ Ja sinä olet nyt se hirviö~ ♩
♩ Eikä hän tiedä, kumpi sinä olet~ ♩

Suuren haarniskan sisältä kuului jotain muuta kuin murahdus.

Se alkoi itkeä ja ulvoa.

Sen keho tärisi kauttaaltaan, kun sukelluspuku alkoi ottaa hitaita askelia. Lattian keraamiset laatat halkesivat joka askeleella.
Ja kun nauruksi muuttunut itku loppui.

Se huusi.

♩ Voit olla hirviö joka vei hänen veljensä ja nyt vie hänet~ ♩
Tai sitten voit olla hänen veljensä~ ♩

“J-juoskaa”, Cehaya kuiskasi Kapuran olalla. “Hän… hän ei voi sille mitään…”

En halua viedä häntä.
Olen siis hänen veljensä.

♩ Vain hänen veljensä tiesi hänen oikean nimensä~ ♩

Ja kun sininen neito kellosta kuiski hänelle, nyt tiesi Jään sotilaskin.

Matoro astui kolmannen askeleen. “Minä haluan auttaa sinua. Haluan pelastaa sinut, Yahal.”

Syväläisen nimi osui syvälle. Kummatkin silmät kääntyivät toaan. Se katse oli syvä kuin hopeinen meri.

Kolossi katsoi jään toaa kaipuulla. Kapura hivuttautui lähemmäs Matoroa. Jos hän jotain voisi, niin ehkä työntää tämän pois tieltä silloin kun sukelluspukuinen kolossi lopulta iskisi.
Kalansilmäinen hahmo asteli yhä lähemmäs täysin hiljaisena. Nyt sen edelleen harittavat silmät olivat löytäneet jonkun. Jonkun, josta ne välittivät.
Se henkäisi syvään. Tuskaisena. Nyyhkytti, piti surkeaa ääntä. Mutta tuntui pysähtyneen.

TUMP.

Valtava metallinen kolossi menetti tajuntansa ja kaatui maahan järisyttäen huonetta. Pullot perällä kilahtivat metallisesti kaatuessaan ja vierivät lattiaa pitkin.

Puunsäleet kehossaan huojuva Deleva rasautti rystysiään kivuliaan näköisenä.

“Hyvä harhautus, jääveli!” toista vanhin sanoi heikkona.

“Se… se ei ollut harhautus”, Matoro sai ulos, mutta Deleva ei ollut vastausta kuulemassa.

Plasman toa yskäisi verta lattialle ja tuupertui maahan syväläisen vierelle Kal-käsi ilmasukelluspukua vasten kalahtaen.