Kun avaan silmäni, näen himmeästi valaistun majan, joka on ilmeisesti rakennettu jonkin sortin bambusta, tai ehkä palmusta. Oikeastaan se näyttää kuin kookospähkinältä. Ainoa valon lähde on ulkoa tuleva kajastus, joka tunkee sisään oven virkaa toimittavan kankaan ja ovenkarmien välistä. Kangas on suloisen violetti ja siihen on kirjailtu visorakin kuva.

Heräsinkö minä vasta? Missä minä olen? Kysymyksiä herää yhä enemmän. Nousen makuuasennosta istumaan ja venyttelen. Katson käsiäni ja näen oranssin ja punaisen väriset käsivarret. Jostain syystä se hämmentää minua hieman. Huomaan, että päälläni on violetti peitto, joka näyttäisi olevan samaa kangasta kuin oviverho. Heitän sen päältäni letkeällä liikkeellä. Nousen seisomaan ja lyön melkein pääni kattoon, joka on yllättävän matalalla. Tunne ei jostain syystä ole kauhean tuttu. Vilkaisen nopeasti vartaloani. Ylläni on söpö vaaleanpunainen mekontapainen, jota koristavat hämähäkinseittikuviot. Hämmentävää.

Astun ulos ovesta ja näen kirkkaansinisen taivaan, jolla lipuu muutama hassu pilvenhaituva; näen syvänsinisen, ehkä jopa vihertävän meren, joka iskee aaltojaan rantahiekkaan; ah, rantahiekka, se on niin vaaleata tässä aurinkoinvalossa, että näyttää lähes valkealta. Epäilykseni palmuista näyttää uhkaavasti pitävän paikkansa, sillä huomaan olevani pienellä palmusaarella keskellä valtavaa merta.
”Kas, huomenta. Luulin jo, ettet aio herätä laisinkaan”, sanoo ääni jossain takanani. Vilkaisen äänen suuntaan ja näen sykähdyttävän näyn.
”Makuta Nui”, sanon äänellä, joka hohkaa viehkeyttä. Makuta hymyilee. Hän pitelee kädessään hedelmävatia. Makutan haarniska ei ole tavanomaisen piikikäs vaan pikemminkin virtaviivainen ja sulavalinjainen. Huomaan pitäväni siitä.

”Onko nälkä?” hän kysyy kuin ohimennen ja iskee silmää. Huomaan, että minulla todella on nälkä. Istahdan palmun alle hiekkaan, ja makuta istuu viereeni.
”Hedelmät ovat kovin jännittäviä asioita”, makuta huomauttaa ja virnistää. ”En ole ikinä ymmärtänyt niitä perinpohjaisesti, mutta kyllähän niitä syö.”
Hymyilen kainosti ja tuijotan makutaa. Tämä ottaa viinirypäleen ja ojentaa sen kohti suutani. Syön rypäleen ja ihmettelen makutan vetovoimaa. Ei se ole ennen tuntunut näin valloittavalta.

Ennen…
Siirrän katseeni tutkailemaan kahta jalkaani, jotka…

… hetkinen.

Minulla on neljä jalkaa.

Manu. Mitä sinä teet.

Tämä on unta.

Manuuu! Lopeta!

Luulin, että pidit tästä unesta.
No… minä…
Et myönnä, vai mitä. Ha.
Ei minulla ole nyt aikaa nukkua.
Eivätkö yöt ole sitä varten?

Makuta katsoo minua silmät säihkyen ja ojentaa päärynää. Minun tekee mieli syöksyä syleilemään häntä, mutta sen sijaan isken hedelmävadin hänen käsistään ja alan huitoa ilmaa. Alan huitoa pois tätä hallusinaatiota.

Hei! Ei se ole hallusinaatio! Se on uni! UNI!

Palmut haihtuvat purppuraiseksi savuksi, hiekka nesteytyy ja yhtyy mereen, ja yhdessä koko nestemassa imeytyy maaperään kuin pesusieneen konsanaan.

Manun ilme on sanoinkuvaamattoman hulvaton. Lähestulkoon kuin U-kirjain ylösalaisin.
Tai joukko-opillinen leikkauksen symboli.

Huidon pois vielä loputkin usvat, jotka hetki sitten olivat hengittämääni ilmaa.
Jäljellä on valkea tyhjyys.

”Sano nyt, että se oli edes ihan kiva yllätys”, Manu sanoi. Hänen äänensä kuului nyt kauempaa. Visokin nelijalkainen visorakavatar katsoi äänen lähdettä ja huomasi nyt erittäin tavanomaisen näköisen Makuta Nuin istumassa jalat ristissä lattiantapaisella asialla muutaman metrin päässä hänestä.
”Hmmph”, Visokki hymähti ja istahti tämän viereen. ”Onko sinulla kaikki ihan hyvin?”
”Ei todellakaan ole”, Manu vastasi ja nauroi ontolla äänellä. ”Mutta ei se mitään.”

Hetken hiljaisuuden jälkeen Visokki kysyi: ”Mitä mieltä olet?”
Manu katsahti häneen hieman yllättyneenä. ”Mistä?”
”273:sta.”
”Kukas hitto se –”
”Se meidän uusi torakka.”
”Ai, kutsun häntä mieluummin vaikka Mozartiksi. Olisiko Mozart hyvä nimi?”
”Mitä mieltä olet hänestä?”
Manu tuijotti hetken Visokkia mitäänsanomattomin ilmein.
”Miksi kysyt minun mielipidettäni? Ja enkö ole jo antanut sellaisen.”
”Minulla on epäilykseni.”
”Hah, viimeksi olit niin varma.”
”Niin olin, mutta olinko se minä… vai oliko sinulla näppisi pelissä?”
Manu nousi seisomaan ja tepasteli kädet selkänsä takana Visokin ympäri. ”Jos en olisi nähnyt niin selkeästi, mitä aioit tehdä, kun Gurttu-tomppeli yritti ampua Mozartin tyhjällä aseellaan, olisin vähintäänkin älähtänyt.”
Visokki ei sanonut mitään.
”Jos olisi ollut pakko”, Manu jatkoi, ”olisin täräyttänyt Gurvanaa mentaalinyrkillä silmien väliin.”
”Miksi?” Visokin onnistui kysyä. ”Miksi sinä välität? Ja miksi minun pitäisi välittää?”
”Ihan omat tunteesi ovat olleet koko ajan mukana, kultaseni, ja…”
”Älä kutsu minua –”
”… meillä ei ole ikinä ollut sisäpiirissämme nazorakia, joten hän on myös taktinen etu. Ja rehellinenkin vielä. Ja naiivi. Ja helposti ohjailtavissa, olettaisin. Ja en minä tiedä, mutta minä haluan, että hän elää.”
”Aiotko käyttää häntä johonkin itsekkääseen tarkoitusperääsi?” Visokki kysyi hieman huolestuneena.
”Kenties, kenties”, makuta virnisti. ”Minusta tämä keskustelu on jo käyty. Useammankin kerran. Jos et ole varma hänestä, ilmaise tunteesi Tawalle. Voitte keskustella siitä, oliko tämä sittenkään hyvä idea.”
”Ei, kyllä minä luotan häneen. Geen vakuuttamisesta tulee vain ongelma.”
”Minä voin hoitaa Geen, jos se sinun taakkaasi helpottaa.”

Yllättäen Visokista kuulosti hyvältä idealta, että Manu puhuisi Guardianille.
”Selvä on sitten… Jos pystyt siihen.”

Manu kääntyi häntä kohti, levitti käsivartensa kutsuvasti kuin syleilläkseen koko maailmaa ja totesi: ”Kuka minä olen?”
Visokki kohotti kulmaansa kysyvästi. Manun hymy hyytyi ja vetäytyi harmistuneemmaksi ilmeeksi. ”Olen Makuta Nui.”
Visokki kohotti kulmaansa enemmän.
”Antaa olla”, Manu totesi ja istui. ”Minulla saattaa olla Geelle muutakin asiaa.”
”Niinkö?”
”En aio kertoa sinulle enempää. Yksityisasioita, kulta.”
”Älä.”
”En.”

”Nyt minun täytyy jatkaa hommia. Bio-Klaanin ylläpito ei ole mitään leikkiä”, Visokki totesi.
”No ei ole”, Manu hihitti. ”Minä olen piilossa adminissa. Olenko piiloadmin?”

Visokki päätti jättää kysymyksen omaan arvoonsa.