Ga-Metru, Metru Nui

“Mitä se oli, Matoro? Mitä siellä tapahtui?” Kapura pommitti jään toaa kysymyksillä heidän nopean paikalta poistumisensa jäljiltä. Neljä toaa olivat juosseet yhtämittaa monen korttelin verran Ga-Metrulaisia mukulakivikatuja. Illan hämärä oli jo laskeutunut, kun he pysähtyivät. Kaikkien sydämet pamppailivat.

Jään toa hautasi otsansa käteensä ja nojasi valkeaan seinään. Hän näytti pidättelevän tunnepurkausta sisällään.

“Se meni aivan päin helvettiä”, Matoro murahti, mutta äänessä oli enemmän surua kuin vihaa.

“No sen kyllä huomaa. Kenellekään ei tullut hyvä mieli”, Deleva puuskahti. “Jos kohtalo on olemassa, on se todella sadistinen”.

“Joku voisi kyllä vähän tarkentaa käsityksiäni tapahtuneesta”, Kapura totesi. “En ole ihan kärryillä. Tosin se saattaa johtua siitä, että tietoni Ritarikunnasta pohjautuvat salaliittoteorioihin, joiden mukaan kaikki ne ovat zyglakeja.”

Matoro huokaisi. “Ne eivät olleet edes hyökkäämässä kimppuumme. Me hyökkäsimme niiden kimppuun. Ne sanoivat olleensa vain tiedustelemassa. Halusivat nähdä, olisiko meistä liittolaisia.”

“Tai sitten ne vain sanoivat niin. Meillä ei ole syytä luottaa niihin”, plasman toa antoi vastalauseensa.

“Sinä en kuullut heidän kertomustaan”, Matoro vastasi. “Minä tunnistan totuuden, kun näen sen.”

“Aika kova väite-”, plasman toa kommentoi.

“Minä ehdotin hyökkäystä. Syy on yksin minun”, Umbra keskeytti. Hän toivoi, että kellon olisi voinut kääntää jotenkin, mutta se ei ollut oikein mahdollista. “Luulin että he ottaisivat meidät vangeiksi ja veisivät meidät Onkaloon tai johonkin muuhun ikävään paikkaan.”

“No, eivät ne kovin luotettavilta vaikuttaneet”, Kapura lohdutti. “… tosin se saattaa johtua siitä, että me hyökkäsimme, joo…”

Umbran Mordusilla oli masentunut ilme. Valon toa oli käyttänyt heikot valovoimansa taas loppuun ja näytti synkältä vähintään kahdella eri tavalla. Nyt hän tunsi vielä niin paljon syyllisyyttä tapahtuneeseen konfliktiin. “Minun vikani… Minun syytäni kaikki… Miten voin olla mikään Klaanin päämoderaattori, jos teen näin huonoja valintoja…”

“Ryhdistäydy, hyvä mies”, Deleva huudahti ja läimäytti toveriaan olkapäälle. “Mieti, että jos ne olisivatkin olleet Ritarikunnan verikoiria. Olisimme olleet isoissa ongelmissa ilman päätöstäsi. Et voinut tietää!”

“Lisäksi koko kaupunki vähän jahtaa meitä”, Kapura huomautti. “Jos päättäisimme hylätä kaiken vainoharhan, niin seuraavaksi varmaankin ilmoittautuisimme lähimmälle vahkiparvelle.”

“Se voisikin olla ihan viisasta tässä tilanteessa”, Umbra sanoi hiljaa. Hän oli menettänyt määrätietoisuutensa.
“Ei”, Matoro puuttui peliin. “Me olemme tulleet tänne asti, hemmetti. Etsimme sen pirun piraatin ja Deltan. Sitten palaamme kotiin. Mutta ei sanaakaan luovuttamisesta ennen sitä.”

“Jos Bio-Klaania on enää jäljellä kun palaamme”, Deleva töksäytti.

“Minä en suostu ajattelemaan sitä skenaariota”, jään toa vastasi jämäkästi.

“Sitä linnoitusta on pommitettu, räjäytelty, Feterroitettu ja vaikka mitä niin paljon, että se tuskin kaatuu ihan lähiaikoina”, Kapura sanoi.

“Minun pitäisi olla siellä, mutta olenkin vain täällä kaivamassa menneisyyden haamujani esiin ja etsimässä jotain mielisairasta merirosvoa”, Umbra sanoi surkeana.

“Mielisairaat merirosvot ovat joskus kaikkein tärkeimpiä”, Kapura huomautti. “Eräässä roolipelissäni sellainen muutti juonen kulun täysin!”

“Perustuiko se niihin Hopeisen meren piraatteihin mistä jotkut puhuivat joskus kahviossa?” Deleva kysyi.

“En muista, mutta todennäköisesti kyllä”, Kapura sanoi. “Roolipelimme loppuvat yhtäkkisten meteoriittien ja muiden kivojen yllätysten takia niin usein, että joudumme jatkuvasti aloittamaan uusia, ja lopulta kaikki kyllästyivät hahmojenluontiin ja kopioivat ne populaarikulttuurista.”

“…” Umbra vastasi.

“Me tuhlaamme aikaamme”, Deleva palautti toat roolipelien maailmasta pinnalle. “Mikä on seuraava siirtomme?”

“Me jatkamme. Kohteenamme on Ga-Metrun akateeminen kirjasto”, Matoro vastasi. Hän oli selvästi miettinyt asiaa. “Sieltä on pakko löytyä joku johtolanka Arupakin sijainnista.”

“Toivottavasti löydämme sen skarrarrarin piraatin vihdoin. Tuntuu joskus että tämäkin reissu on kestänyt jo vuosia”, plasman toa tuhahti.

“Ennustan ongelmia”, Kapura sanoi. “Jos se merirosvo on pysynyt piilossa näin kauan siruineen… Sillä on varmaankin aika hyvä piilopaikka.”

“Klaanin Arkistojen mukaan se on ollut eri mielisairaaloissa aina Deltan löytämisen jälkeen”, Matoro vastasi. Väläys Marionettia ja Deltan temppeliä lävisti hänen ajatuksensa. “Joten lähdemme tutkimaan kirjaston. Vahkit saattavat olla täällä taistelumme jäljiltä hetkenä minä hyvänsä, joten emme voi jäädä lepäämään tai riitelemään.”

“Toivottavasti emme törmää Bordakheihin. Ne ovat perin ikäviä vahkeja. Ovelia pirulaisia”, Umbra kertoi. Hän muisti ikävät Bordakhit niiltä ajoilta kun asui vielä Metru Nuilla ja oli vielä matoran.

“Bordakhit pitävät saaliista, joka juoksee”, jään toa muisti kuulleensa joltakulta.

“Minä en vieläkään muista noiden kaikkien nimiä”, Kapura mutisi. “Käyttäisivät numeroita ja pieniä kirjainmääriä kuten normaalit teknologiatuotteet.”

“Bordakhit ovat Ga-Metrun poliiseja, Zadakhit ovat Po-Metrun poliiseja, Rorzakhit ovat Onu-Metrun poliiseja, Nuurakhit Ta-Metrun, Keerakhit Ko-Metrun ja Vorzakhit Le-Metrun”, Umbra luetteli ulkomuistista kuin apteekin hyllyltä. Häntä piristi hieman huomata, että hän hallitsi sentään jotakin.

“Joo joo, tuli selväksi!” Deleva turhautui.

“Minulle riittää, että ne ovat Mustan Käden hökötyksiä”, Matoro vastasi. “Ja kaikki sellaiset ovat pirun epäilyttäviä. Paitsi ehkä Xen. Ja Cody. Mutta sillä ei ole juuri nyt mitään merkitystä!” hän eteni nopeasti seuraavaan aiheeseen nähdessään Kapuran kasvoilla pahaa lupaavan virneen. “Lähdetään liikkeelle!”

Ga-Metrun katuvalot vahtivat tyhjiä, synkkiä katuja ja kanavia neljän Mielen Sirua jahtaavan varkaan marssiessa varjoissa. He kulkivat täydellisen hiljaisuuden vallassa – jokaisella neljästä oli tarvetta ajatella. Kukaan heistä ei muistanut, koska oli nukkunut viimeksi hyvin – ja edelliset huonotkin unet olivat vähintään kahden vuorokauden päässä.

Tulen toa pysytteli mahdollisimman lähellä jään toaa, joka johti joukkoa hänen tuntemansa Metrun katuja pitkin.

Eikä hän pitänyt tapahtuneesta.

Sillä Ritarikunnan sekaantuminen toi peliin uusia muuttujia.

Ja juuri ne olivat pahasta. Tulen toan lukuisat roolipelit olivat opettaneet sen, että yksikin uusi pelaaja kentällä saattoi muuttaa kaiken täysin. Roolipelaaminen oli toan mieliharrastuksia juuri siksi, että se pystyi kuvaamaan todellisuutta hämmästyttävän tarkasti, ja juuri nyt vastaavat tilanteet roolipeleistä vaikuttivat erittäin huonoilta.

Ja miten monet osapuolet hoidettiinkaan?

Kapura muisteli pelaamiaan roolipelejä.

Zairyh.

Ritarikunta.

Vahkit.

Ne usutettiin toistensa kimppuun.

Zairyh halusi sirun. Samoin muut Klaanilaiset. Tämä oli paha, koska Kapura halusi itse määrätä sirujen kohtalon. Ritarikunta sekä Vahkit jahtasivat Klaanilaisia. Ne piti saada kahinoimaan Zairyhin kanssa.

Kapura yritti keskittää mielensä kuuntelemiseen, mutta Zairyh ei kommentoinut mitään. Pelkäsikö kasvi Matoron löytävän tämän naamiollaan? Todennäköisemmin kuunteli, mutta pysyi tarkoituksellisesti hiljaa. Kapura tiesi, ettei Zairyh voinut vielä eliminoida häntä. Mutta entä Deltan löytämisen jälkeen?

Oli järkevää olla varasuunnitelma siltä varalta, että Zairyh päättäisikin tulen toan olevan hyödytön.

Zairyh.

Ritarikunta.

Vahkit.

Ja sellainen suunnitelma muotoutui kaiken aikaa.

Kapura kirjasi mielensisäisesti uuden tavoitteensa: aiheuta sekaannusta.

Tulen toan takana kulki synkkä valon toa ajatuksissaan. Hänen mielensä oli murheellinen. Kaikki oli jo muutenkin ollut niin raskasta. Mustassa Kädessä Lhekon näkeminen riutuneena ja pakotettuna elämään ilman kuoleman rauhaa oli ollut raskasta. Kukaan ei ollut valmistanut häntä tapaamaan entisen esikuvansa ja ystävänsä hopeisena epäkuolleena – pakotettuna olemaan osa tappokoneistoa. Ei kukaan. Välillä tuntui, että koko Metru Nuille tuleminen oli ollut virhe. Maailman suurin virhe.

Karzahnin läpi meneminen ei ollut ollut mitään Legendojen kaupunkiin verrattuna. He olivat kerta toisensa jälkeen astuneet mitä viheliäisempiin ansoihin. Svarle oli halunnut houkutella hänet osaksi elohopea-armeijaa unilla, jotka olivat menneet väärään osoitteeseen, Matoran-Umbralle. Umbra oli joutunut itse pelastamaan kaksosensa painajaisten maailmasta – taas kerran. Tuntui kuin kohtalo ja itse Suuri Henki vain ilveili heille täällä hänen valtakunnassaan.

Hiiteen Mata Nui. Hiiteen kohtalo. Tämä on vain tappavaa pilaa. Jos kohtalo olisi olemassa se antaisi minun puolustaa Bio-Klaania Allianssia vastaan, ei etsiä mitään merirosvoa mielisairaalasta. Jos vain saisin Nimdan käsiini jotenkin helpommin asiat parantuisivat.

Nimda. Nimda. Tuo mystinen artefakti. Umbra oli kokenut sen mahdin. Yhden sirun mahti oli levinnyt hänen lävitseen ja täyttänyt hänet alkuvoiman kaltaisella energialla ja positiivisuudella. Siru oli ollut niin voimakas. Jos yhdellä sirulla oli tuollainen mahti, mitä kaikkea Bio-Klaani pystyisikään tekemään kaikilla kuudella tai edes kahdella tai kolmella sirulla? Tuhoamaan Allianssin? Kenties, mutta antaisivatko Adminit siihen valtuuksia? Ehkä niitä ei tarvitsisi edes pyytää, jos hänellä olisi edes osa Nimdan voimaa.

“Huomaat miettiväsi Nimdaa”, ääni Umbran pään sisällä kertoi. Se oli hänen negatiivinen puolensa, joka oli taas herännyt Nimdan sirun käytön seurauksena ja sen myötä kadonneiden valon elementaalivoimien kanssa. “Siru koituu turmioksesi, jos et osaa käyttää sitä oikein”, ääni jatkoi.

“Mitä haluat? Luulin että selvitimme välimme jo. Lakkaa kiusaamasta minua kysymyksilläsi ja pimeillä ajatuksillasi”, Umbra kertoi mielikuvitukselleen. Tai oliko se vain omatunto? Ei hän sitä tiennyt. Jokin tietoisuuden taso kuitenkin. Ehkä.

“Nimda on voimakas esine. Sillä voisit pelastaa ystäväsi kuolemalta”, Umbran toinen minä kertoi hänen mielikuvituksessaan. Oli outoa, kun oma mieli vastasi mielensisäiseen monologiin. “Mutta se vaatii uhrauksia. Voi olla että sirulla menetät ystäväsi, mutta ainakin he säilyvät hengissä”.

“En himoitse sirua. Se on Matorolla ja se kuuluu hänelle. Kun saamme siltä merirosvolta sen Deltaksi kutsutun sirun voin kyllä tarjoutua sen kantajaksi, mutta en tavoittele sitä itselleni”, Umbra kertoi mielessään.

“Niin sinä väität, mutta tiedän ystäväsi. Koska viimeksi kuulit jään toan vitsailevan? Koska viimeksi juttelitte menneistä seikkailuista ja hienoista hetkistä? Matoro ei enää ajattele muuta kuin tetävää ja sirua, sinä tiedät sen. Se on ainoa asia, mikä hänellä on mielessään. Se on liian mahtava hänelle, eikä hän ymmärrä sitä.”

Umbraa puistatti. Hän halusi auttaa Matoroa, muttei tiennyt keinoa. Hän toivoi edelleen, että asiat palaisivat normaaleiksi, kun he saisivat Deltan ja palaisivat Klaaniin.

“Miten voin pelastaa hänet?” Umbra kysyi epätoivoisesti. Hän ei osannut tehdä vielä tarpeeksi painavia päätöksiä. Ei sen ritarikuntajutun jälkeen.

Mielikuvitus ei vastannut pitkään aikaan.

Mutta sitten se kuiskasi hänen mielessään.

“Joskus rakkaimpiaan täytyy satuttaa, että he pelastuvat heiltä itseltään”. Ajatus sai kylmät väreet kulkemaan alas toan selkäpiitä.

Plasman toa marssi joukon viimeisenä, valon toan perässä. Hän ei tiennyt mitä ajatella. Deleva oli raahattu seikkailulle vain siitä syystä, että piti Umbraa ja Nurukania ystävinään. Nyt kuitenkin Mustan Käden kenraaliksi paljastunut maan toa oli jäänyt joukosta jälkeen toteuttamaan omaa kohtaloaan ja Umbraa plasman toa ei tuntunut enää tuntevan lainkaan. Valon toa oli muuttunut niin paljon niistä päivistä kun he yhdessä tekivät hanttihommia Eteläisellä mantereella ja sen lähialueilla.

Umbra ja Matoro olivat kertoneet, että kohtasivat Mustan Käden tornissa Svarle-nimisen epäkuolleen Toan. Svarle oli kuitenkin kuollut Metru Nuin sodassa aikoja sitten oman tiimiläisensä Halawen luotiin. He ja muutama muut olivat Delevan kanssa muodostaneet Kristallisaarten toa-tiimin, Toa Aerin. Siitäkin tuntui olevan iäisyys.

Vai että Toa Kal. On siinäkin nimitys. Muinaismatoraniksi voiman etsijät. Ja minäkö olen heikäläisiä? Missä ovat siistit telepaattikykyni? Pitäisikö minun kiittää Svarlea vai Nurukania tästä tilastani? Ei. En tiedä mitään. Mitään mistään. Tiedän vain, että tämä pitää minut elossa.

Mutta mikä minä olen oikeasti. Olenko Toa Aer, Bio-Klaanilainen vai outo zombitoa-Kal? Klaanilaiset eivät tunnu ymmärtävän minua, olenhan varsinainen rämäpää ja puhun asioista hiukan liian suoraan, jos puhun ollenkaan. Toa Aerit ovat kaikki kuolleita, paitsi minä ja ei tunnu siltä, että olisin epäkuollut. Loogisin johtopäätös on, että olen klaanilainen, tarkoitti se mitä se sitten tarkoittikaan.

Bio-Klaani halusi Nimdan tuhotakseen sen. Nimdan, tuon mystisen mieliartefaktin. Voisiko hän auttaa Klaania hankkimalla sen sirun itselleen ja Bio-Klaanille? Hänen oli vaikea luottaa siihen, että Kapura, Umbra tai Matoro onnistuisivat kolmisin saamaan sirun käsiinsä tai jos he saisivat sen, luovuttamaan sen Bio-Klaanin ylläpidolle. Superase kolmen hullun käsissä tuntui jo nyt vaikealta niellä kun plasman toa ajatteli sitä, että Matorolla oli mukanaan yksi siruista.

Ja hän melkein menetti sen Svarlelle. Sille mulkerolle egoistille, joka ajatteli vain valtaa ja oli obsessoitunut Nuva-kultistaan. Deleva oli tyytyväinen, että Umbra oli viimein listinyt sen kusipään, vaikka se olikin jo toinen kerta kun tulen toa kuoli. Toivottavasti viimeisen kerran.

Deleva melkein toivoi, että petturi-Halawe olisi tehnyt Metru Nuilla perusteellisempaa jälkeä. Hajoittanut vaikkapa Svarlen pään tohjoksi magnetismillaan. Deleva melkein toivoi, että näkisi Halawen joku päivä. Hän kiittäisi tämän perusteellista työtä omalla polttavalla tavallaan.

Plasman toa oli käyttänyt paljon elementaalivoimiaan taistelussa ritarikuntalaisia vastaan. Hän ei pitänyt siitä mihin taistelu oli lopulta johtanut, mutta tämä reissu oli opettanut sen, että oli parempi hyökätä kuin joutua ansaan. Ainakin he saisivat kaivaa oman kuoppansa, eikä pudota vihollisen tekemään kuoppaan. Koko ajatus salaisesta Mata Nuin tahtoa toteuttavasta järjestöstä tuntui Delevasta hiukan oudolta. Ja se mielen toa… Mitä karzahnia se oikein oli…

Se sama mielen toa. Se pyöri myös jään toan mielessä.

Se- se oli ollut- ei, Matoro ei vieläkään tiennyt mitä ajatella. Sinä ei ollut mitään järkeä. Ei rakkaus toiminut niin. Ei se voinut olla aitoa.

Mutta toan silmät olivat kertoneet toisin.

Matoro olisi nauranut itselleen ellei tilanne olisi ollut niin vakava. Hän pelkäsi mystisen toan muistoa lähes yhtä paljon kuin Nuk- voi karzahni. Ei. Ei niitä. Mitä tahansa muuta.
Mutta Deikan epätoivoinen katse ei ollut yhtään sen kivempi asia ajatella.

Nuket kuitenkin… ne halusivat hänet, koska hänellä oli Siru. Ne vartioivat Sirua. Se toa oli sen sijaan välittänyt hänestä, ei Sirusta. Välittänyt niin äärimmäisen epätoivoisena, että jään toasta tuntui Abzumon veroiselta hirviöltä vain… hylätä se mielen toa.

Hän oli jumissa junassa, joka kulki vain yhteen suuntaan. Protoputkessa, jonka virtausta ei voinut kääntää, sillä se tuhoaisi koko järjestelmän. Jumissa yhdellä polulla, matkalla yhtä ainoaa Kohtaloa kohti.

Nimda ajoi häntä kohti muita siruja. Nimda ajoi häntä kohti Deltaa. Nimda vangitsi hänet. Nimda esti häntä kääntämästä suuntaansa. Nimda oli hänen kohtalonsa.

Hän toivoi vain, että olisi vapaa. Kuten silloin joskus. Ennen Nimdaa. Hän ei enää edes tiennyt, koska se oli ollut. Siitä oli niin kauan. Vapauden siru hallitsi hänen ajatuksiaan.

Kaikki on aivan päin helvettiä. Aivan kaikki. Ehkä hän saisi rauhan Deltan myötä, toa toivoi. Mutta hän ei tosiaankaan ollut varma, miten selviäisi sinne asti.

Ehkä hän yrittäisi kysellä naamionsa salamatkustajalta psyykkistä apua. Ehkä se vastaisi. Yleensä ei.

Itroz, Matoro ajatteli. Itroz, herää. Tarvitsen sinun apuasi.

Ai ei.

Toa yritti tyhjentää päätään. Keskittyä vain naamionsa makutaan. Mieleen, joka hänet oli alun perin johdattanut sirujen jäljille. Mieleen, joka oli hänet vanginnut.

Minä en voi tehdä sinulle mitään, mitä et itse voisi Epsilonilla tehdä, jään toa kuuli ajatuksen päässään vastaavan. Makutan ajatusten erottaminen hänen omistaan oli viime aikoina muuttunut yhä vaikeammaksi. Ne tuntuivat yhä enemmän kuin hänen omilta ajatuksiltaan. Ja se oli pelottavaa.

Mutta-

Tiedät, että voisit löytää Deltan omalla sirullasi. Tiedät, että voisit puhdistaa mielesi ja karkoittaa kaikki traumasi sillä. Sinä et vain uskalla yrittää.

Se siru- se on-

Mikä se on, Mustalumi? Mikä siru on sinulle?

En minä tiedä. Vapaus tehdä, mitä haluan. Voima tehdä, mitä haluan.

Mutta mitä sinä haluat?

Matoro oli hiljaa. Tai hän oli ollut koko kävelymatkan hiljaa, mutta nyt hän oli hiljaa myös psyykkisessä keskustelussaan. Tosiaan, mitä hän halusi? Tietysti pelastaa Klaanin ja ystävänsä, korjata rikkinäisen maailman, tulla muistetuksi suurena sankarina… asioita, joita jokainen toa tavoitteli.

Mutta epäilys kävi Matoron läpi. Mitä jos hän vain valehteli itselleen. Mitä jos hän halusi Nimdan sen voiman itsensä takia. Mitä jos hän vain yksinkertaisesti halusi sen, ilman mitään päämäärää tai syytä.

Epäily kalvoi häntä kuitenkin vain hetken. Hän sai muuta ajateltavaa. He olivat perillä. Ah, muuta ajateltavaa, Matoro riemuitsi.

Ga-Metrun akateeminen keskuskirjasto oli suuri, matala ja valkoinen rakennus. Marmoripylväät kiersivät koko pyöreän rakennuksen seinän. Kellotorni, jossa oli myös teleruutu, nousi rakennuksen yläpuolelle. Suihkulähteet ja istutukset koristelivat kaunista pihaa.

 

Oli yö, joten paikalla ei välttämättä ollut kovin hyvää palvelua.

Väsynyt järjestyksenvalvoja istui kopissaan kahvikuppi pöydällään ja tarkkaili öistä kirjastoa. Kirjasto oli räikeästi valaistu, mutta se ei silti ollut siirtänyt järjestyksenvalvojan vuorokausirytmiä haluttuun muottiin. Hänen piti olla hereillä tähän aikaan yöstä, koska kirjasto jostain syystä oli auki kellon ympäri. Matoran ei voinut käsittää sitä, ettei Dumelta liikennyt yhtä vahkia hoitamaan tätä työtä. Ehkä se johtui siitä, että vahkien kovista otteista oltiin valitettu oikeusasteilla tai siitä, että kaupungissa tähdättiin täystyöllisyyteen. Ga-Matoran katseli väsyneillä silmillään kun outo toa-joukkio saapui kirjastolle.

“Tervetuloa Ga-Metrun akateemiseen keskuskirjastoon”, matoran-neiti sanoi väsyneesti. Hän haukoitteli. Päivällä opiskelu ja illalla työt eivät jättäneet hirveästi aikaa nukkumiselle. Lailliset piristeet eivät poistaisi hänen väsymystään. “Miten voin palvella teitä?”

“Etsimme tietoa. Katselemme vähän ympärillemme ensin”, Matoro kertoi.

“Siitä vain, tämä on vapaa kaupunki. Tosin täällä ei hirveästi liiku ylimääräisiä toa-sankareita Mangaiden lisäksi. Olisipa minullakin joskus lomaa ja voisin käydä ulkomaan reissuilla. Dume ei suo meille lomaa melkein koskaan. Ehkä joka kuudes vuosi saamme kuuden päivän vapaan. Hallituksen mukaan työ vapauttaa tai jotain”, matoran pälätti väsyneenä.

“Itse asiassa olemme täällä… ööh, työasioissa”, Matoro sanoi. Hän halusi kuumeisesti etsiä tietoa Arupakista. “Onko teillä missä merirosvokirjallisuutenne?”

“Merirosvot ovat olleet suosittuja viime aikoina Hopeisen meren piraattien takia. Odotas. Vien teidät osastolle jossa niitä käsitellään. Haluatteko tietää historiallisista merirosvoista, fiktiivisistä vai Hopeisen meren piraatit -franchisen merirosvoista?”

“Kiitos vain, mutta pärjäämme itseksemme”, Deleva kertoi matoranille. Hän ei halunnut sotkea heidän tehtäväänsä enää yhtään enempää henkilöitä kuin oli pakko. Ties vaikka tämäkin menisi raportoimaan vahkeille heti kun silmä välttää, toa mietti skeptisenä.

“S-selvä”, matoran vastasi hieman yllättyneenä. “No, olen tuolla jos tarvitsette apua”, Ga-Matoran vielä asiansa osaavana asiakaspalvelijana kertoi lähtiessään.

“Hajaannutaako?” Kapura ehdotti. “Jos löytyisi joku historiallinen opus Arupakista? Mielisairaalapuolellakin voi olla jotain.”

“Mene ihmeessä katsomaan sieltä”, Matoro vastasi. “Minä yritän löytää jotain täältä ‘merirosvokirjallisuuden’ joukosta.” Pitkät kirjahyllyt näyttivät melko ankeilta tutkittavilta jopa toalle, joka lukemisesta piti. Hän harkitsi hetken olisiko nukkuminen hyvä idea, mutta sivuutti sen pian. Sitä ehti tehdä kuolleenakin.

“Olen käynyt tämän retken aikana enemmän läpi kirjoja kuin hoidellut pahiksia”, Deleva totesi tympääntyneenä. Hän istuutui toalle turhan pieneen lukutuoliin. Hän haukotteli. “Eikö tämä olisi joidenkin arkistonhoitajien tai vastaavien homma? Ei toien?”

“Ehkä voisimme myös katsoa, onko Klaanista tullut jotain uutisia”, Kapura ehdotti.

“Katsotaan, tuleeko tänne päin maailmaa Klaanilehden numeroita. Selviäisi vähän kotopuolenkin tilanne”, Umbra kertoi. Deleva hänen vierellään haukotteli. Se tarttui.

Kirjastossa oli erittäin hyvä lehtiosasto, josta löytyi uusimpia julkaisuja lehdistä aina maailman toiselta puolen. Klaanilehti löytyi omasta, pienestä lokerostaan. Umbra ja Kapura syventyivät sen lukemiseen jään toan alettua jo tutkimaan hyllyjä.

Lehden kannessa komeili pohjoisesta tullutta väkeä – suuri, parrakas toa sekä outoja lakkeja käyttäviä monivärisiä matoraneja. Pääjuttu näytti olevan suuri juttukokonaisuus saaren pohjoisosien kulttuurista sekä sieltä evakuoitumaan joutuneesta väestä. Se oli sikäli positiivista, Umbra mietti, sillä olisihan se juttu voinut olla vaikka uudesta pommituksesta.

Kyllä lehdestä löytyi myös huonoja uutisia. Kaya-Wahissa oli taisteltu, ja joku kauppalaiva oli upotettu Klaanin lähellä. Klaani oli hankkinut aseita etelän kylistä, ja monia matoraneja oli pyydetty vartiokoulutukseen. Kapuraa sen sijaan kiinnosti niitä enemmän juorupalstat, jotka vilisivät juttuja Klaanin julkkiksista ja suurista persoonoista. Sarjakuva-osio oli sangen tyhjä – lähinnä jonkun upouuden toimittajan ensimmäisiä viritelmiä. Kapura muisti, että lehdellä oli joskus ollut parempikin sarjakuvataiteilija. Taisi räjähtää Yö Kauhussa. Levätköön rauhassa, tulen toa ajatteli ojentaessaan lehden seuraavalle halukkaalle ja suunnatessaan potilaslistojen jännittävään maailmaan.

Merirosvo-osasto oli valtava. Se sai kaiken kokeneen toa-parinkin hetkellisesti epätoivon valtaan. Mutta pian Umbra ja Matoro kävivät toimeen, ja alkoivat metsästää mitä tahansa historiallista opusta, josta löytyisi edes ripaus Arupak-informaatiota.

“Mitä luulet Mata Nuin Ritarikunnan tekevän, jos ne kuulisivat etsivämme Deltaa?” Matoro kysyi viidennen kirjan kohdalla vieressään ahkeroivalta valon toalta, joka oli ollut hiljaa pitkän aikaa.

“Ne varmaan seurasivat meitä ja kun saisimme sirun käsiimme, veisivät sen meiltä heti. Päästäisivät ehkä pakoon, jos antaisimme sirun tai sirut heille”, Umbra mutisi. Kaupat ritarikunnan kanssa tuntuivat hänestä usein siltä kuin tekisi kauppoja myyttisen Tren Kromin tai Irnakkin kanssa. Ne eivät voisi mennä kovin hyvin.

“Olen tässä vain miettinyt…” jään toa aloitti, mutta hänen ajatuksensa katkesi. Sen sijaan toa jatkoi: “Mitä muistat omista ajoistasi siinä järjestössä?”

“Olen yrittänyt unohtaa ritarikunta-aikani. Ehkä turhankin hyvin. Tein erilaisia tihutöitä, mitkä joku muu taho voisi tuomita terrori-iskuiksi. Tuhosin tukikohtia, pidätin tyyppejä ja poistin vaaralliseksi luokiteltuja esineitä vääristä käsistä. Kaikki Mata Nuin nimessä”, Umbra kertoi.

Matoro naurahti. “Minä taas olen yrittänyt muistaa oman ritarikunta-aikani. Minulla ei ole tosiaankaan niistä vuosista ainuttakaan tarkkaa muistikuvaa. Oikeastaan ainoa asia minkä oikeasti muistan, on se, että olin joskus mukana siinä järjestössä.”

“Ettei sinunkin muistiasi olisi pyyhitty kuin Nurukanin kanssa?” Umbra kysyi. Häntä pelotti, että ritarikunnalla olisi samanlaista muistinpyyhintäteknologiaa.

“No jaa”, jään toa vastasi. “Oikeastaan se ei häiritse minua. Kovin paljoa. Tavallaan luotan siihen, että ne ovat kuitenkin niitä harvoja tahoja koko maailmassa, jotka eivät vain yritä valloittaa ja ryöstää.”

“Niiden metodit tuntuvat vain perin kyseenalaisilta. Muistatko kuinka ne ovat aina halunneet Visun ja Manun lukkojen taakse?”

“Toisaalta, ne eivät ole koskaan tehneet mitään hyökkäyksiä tai vastaavaa Klaaniin, vaikka osa meistä onkin niiden etsintälistalla”, Matoro vastasi. “Ne, joihin törmäsimme päivällä, sanoivat, että Ritarikunta harkitsisi Klaani liittolaisekseen. Tai siis harkitsi, ennen kuin me vähän sössimme.”

“Toivottavasti niistä ei tule liikaa harmia tulevaisuudessa. Olisi ikävää, jos olisin luonut meille kasan uusia vihollisia”, Umbra sanoi murheellisesti.

“Ei kannata masentua, Uu”, toa-kaksikosta viileämpi rohkaisi toveriaan. “Masennutaan vasta sitten, jos emme löydä siitä pirun piraatista mitään.”

“Joo. Ehkä ei kannata tuhlata energiaa masentumiseen. Kirjat käteen ja hommiin”,

---

“Kuvitelkaa, miten helppoa tämä olisi, jos olisi jokin hakukone, joka kävisi kaiken materiaalin läpi ja kertoisi, mistä löytyy vaikkapa sana ‘Arupak’”, Matoro mumisi käydessään kolmatta hyllyä merirosvoja läpi. Ga-Metrussa oli joku outo merirosvohuuma, jään toa analysoi. Oli merirosvotarinoita merirosvoista ilmassa. Robottimerirosvoista. Puoliksi alieneita olevista merirosvoista. Dinosaurusmerirosvoista. Skakdimerirosvo Jackrakk tuntui omistavan kokonaisen kirjasarjan.

Mutta vastausta ei tullut. Deleva kävi turhautuneena läpi toista hyllyä merirosvojen elämänkerroista, ja Umbra oli lähtenyt vilkaisemaan, miten Kapuran tutkimustyö sujui.

Matoro nousi hyllyn äärestä ja päätti pitää hetken tauon ehkäistäkseen täyttä hajoamistaan. Hän tarvitsi suklaata. Kaakaota. Mitä tahansa piristävää.

Valitettavasti ainoa virkisteen virkaa toimittava asia, mitä hän löysi kirjastosta, oli vesiautomaatti. Sen kyljessä luki “GA-METRUN LÄHDEVETTÄ”. Eli vesijohtovettä, toa ajatteli kyynisenä ja täytti kertakäyttömukin.

Viileyttä siemaillessaan hän muisti, että hänellä oli ollut kirjastoon muutakin asiaa. Xenin datapaketti piti postittaa Klaaniin arkistomyyrille. Matoro olisi vilkaissut ensin itse sen sisältöä, mutta tietokoneen puutteessa hän tyytyi vain paketoimaan Mustan Käden pienen kovalevyn harmaaseen kirjekuoreen, jossa oli Metru Nuin leima. Hän merkitsi Bio-Klaanin arkistot kohteeksi ja vei sen väsyneelle yöpäivystäjälle. Hän liitti kuoreen kirjoittamansa viestin Klaaniin.

Vaehranille ja Gahlok Valle

Helei,

Terveisiä täältä Metru Nuilta. Joo, tässä on tullut vähän koettua asioita. Tässä mukana Mustan Käden arkistoista jonkinlainen datapaketti, jossa saattaa olla jotain, mikä teitä kiinnostaa.

Lopuksi kiva pieni historiallinen detalji: Mustan Käden torni ei muuten tuhoutunutkaan silloin sodan jälkeen, vaan sen alaosat ovat edelleen olemassa. Ja Joiku muuten elää. Ja Mustan Käden kenraalikin (Nurukan) elää myös. Ja oikeastaan kaikki ikinä Mustassa Kädessä olevat elää, koska ilmeisesti niillä oli kranoja (tosin kuulina) jotka vangitsivat niiden sielut.

Ai niin, Musta Käsi teki muuten myös sodassa kaatuneista toista mekaanisia epäkuolleita. Joo, seuraavana etappina onkin sitten Delta. Palailemme Klaaniin varmaan kuukaudessa.

Seikkailullisin terveisin,

Matoro

“Voitko lähettää tämän eteenpäin”, jään toa kysyi kävellessään himmeästi valaistuun aulaan. Matoran havahtui puoliunesta ja mumisi vastauksen. “Joo?”

“Okei, hyvä”, Matoro kiitti ja antoi kuoren matoranin pöydälle. Kirjastoneiti vilkaisi sen osoitetta.

“Bio-Klaani?” hän kysyi. “Sinne kulkee nykyään aika harvakseltaan mitään. Joku sota, kuulemma.”

“Meillä on hieman rahi-ongelmia siellä”, Matoro hymähti.

“Eikö teidän toien pitäisi siinä tapauksessa olla siellä eikä täällä?” matoran kysyi.

Kysymys osui johonkin hermopäätteeseen. Se nimittäin herätti ajatuksia.

“Niin, no. Kai. En oikein tiedä. Etsimme täällä jotain, millä voisimme pelastaa saaremme.”

“Eivätkö sellaiset esineet ole lähinnä myyttejä”, kirjastonhoitaja kysyi ja haukotteli.

“Ei tämä”, Matoro hymyili. “Hoidatko tämän kirjeen eteenpäin?”

“Tietty”, matoran vastasi. “Kiitos”, Matoro vastasi ja kaikkosi ennen kuin matoran ehti kysyä mitään. Kirjastoneiti katsoi käsipuolta, synkkää jään toaa miettien hetken, miten onnellinen hän oli asuakseen Metru Nuilla. Draama ja vaaralliset seikkailut eivät olisi olleet hänen mieleensä.

---

Umbra näki saapuessaan Kapuran keräävän pinoon lattialle paksuja kirjoja, jotka näyttivät käsittelevän Metru Nuin mielisairaaloita.

“Nämä ovat potilaslistoja”, Kapura sanoi toalle. “Katsotaan, löytyykö Arupakista mainintoja.”

Kapura ja Umbra istuivat lukutuoleihin. Kummallakin oli käsissään paksu mielisairaalan potilaslista: Kapuralla vanhemman, merellä lähellä Ga-Metrua sijaitsevan Aft-Amanan ja Umbralla uuden Bauinuvan.

“Katso, onko tuossa mainintaa Arupakista”, Kapura mutisi selatessaan vanhan kirjan sivuja. “Jos ei, voimme päätellä, että merirosvo on yhä Aft-Amanassa.”

Kapura löysi merirosvon tiedot nopeasti ja kiitti aakkosia siitä, että a-kirjain oli ensimmäisenä. Ilmeisesti mielisairaalassa ei oltu onnistuttu Arupakin aivoporaamisessa, sillä maininta merirosvomatoranista oli lyhyt. Hän sai kuitenkin selville, että tapauksessa oli ollut mukana eräs tri. Cehaya, joka toivottavasti työskenteli nyt Bauinuvassa.

“Löytyikö mitään?”

“Vedin vesiperän. Ei mainintoja Arupakista. Pitää varmaan ottaa uusi opus kouraan”, Umbra mutisi puolittain itsekseen ja puolittain Kapuralle.

“Ainakin tiedämme, että Arupak on joskus ollut Aft-Amanassa”, Kapura sanoi osoittaen merkintää potilaslistassa. “Tai on yhä. Katso vielä, löydätkö työntekijälistalta tri. Cehayan, joka on ollut hoitamassa Arupakia. Voisimme käydä kysymässä, josko hän tietäisi Arupakin nykyisen olinpaikan.”

Umbra alkoi selata työntekijälistaa. Listalla oli todella paljon nimiä. Työntekijöistä oli näemmä pidetty turhan hyvin kirjaa, kun siellä oli merkittynä kaikki poissaolotkin minuutilleen. Umbraa hymyilytti kun hän tiesi, ettei moista kuria ollut Bio-Klaanissa. Voi luoja, millainen työmäärä päämoderaattorilla olisi, jos hänen pitäisi pitää alaisiaan niin tarkkaan silmällä.

Ilmeisesti Cehaya toimi yhä Bauinuvan työntekijänä. Kaksikko kahlasi vielä muut Kapuran löytämät opukset läpi, mutta Arupakia ei mainittu missään. Oli kulunut ainakin tunti.

“Ei mitään”, Kapura mutisi sulkiessaan kirjan. Kaikki mielisairaalaopukset oli nyt käyty läpi. “Palataan ja toivotaan, että nuo saivat jotain hyödyllistä selville.”

---

“Tämä on ajan haaskausta”, Deleva totesi, kun Matoro saapui takaisin merirosvo-osastolle ja sen pieneen lukunurkkaukseen, jonne plasman toa oli romahtanut tuntien tutkimuksen jälkeen.

“En näe vaihtoehtoja”, Matoro vastasi istuutuessaan kyborgi-toaa vastapäätä. Lehtihyllyssä nojatuolien vieressä komeili pitkät rivit erilaisia lehtiä ja muita painotuotteita. Matoro silmäili nopeasti Ilta-Metrua ja Kuutta Päivää, ja totesi, ettei niissä ollut mitään järkevää. Otsikot kertoivat lähinnä SUURISTA KOHUISTA (Katso villit kuvat Meksi-Koron suurlähetystön rohkeista juhlista!) ja kaupungin sisäpolitiikasta, jossa käytiin jatkuvaa kädenvääntöä maahanmuuttolaeista.

Kello oli jotakin neljän paikkeilla. Aivan liian paljon, joka tapauksessa. Se tikitti kovaäänisesti. Merirosvohylly oli käyty läpi tuloksetta.

“No. Et ole vissiin hyviä kirjoja viime aikoina lukenut?” Matoro kysyi vain puoliksi kiinnostuneena.

“On tuokin jäänsärkijä. Olen lukenut täällä vain hämäriä merirosvokirjoja ja Nurukanin kanssa luin Metru Nuin sodasta kertovia lelumainospropagandasarjakuvia. En näe niitä erityisen laadukkaina kirjoina. Välillä toivoisin, että voisi vain levähtää ja olla. Täällä emme saa hetkenkään rauhaa miltään. Koko ajan seikkailuja ja mysteerejä. Ei näitä ole tarkoitettu kenenkään kuolevaisen ratkottaviksi”, Deleva sanoi.

“Sehän tästä tekee niin mielenkiintoista”, jäänsärkijä vastasi. “Eikö sinua kiehdo mysteerien selvittäminen, tietämyksen valkoisten alueiden täyttäminen?” Niin henkevien kommenttien laukominen alkoi kertoa todellakin siitä, että olisi aika nukkua.

“Kyllähän se on perin kiehtovaa, mutta en vain haluaisi menettää henkeäni tiedon etsimisessä. Pidän omaa henkeäni tärkeämpänä kuin universumin salaisuuksien paljastamista”, Deleva kertoi. Mielikuvat Metorakkista halkaisemassa häntä kahtia nousivat hänen mieleensä.

“Minusta tuntuu, että olemme molemmat selvinneet aika monesta asiasta, joiden olisi pitänyt tappaa meidät.”

“Tuntuu vähän, että se on toa-sankaruuden kirous”, Deleva sanoi. “Paljon ikävää tapahtuu, mutta se jättää osan meistä eloon ja kärsimään. Minusta jäi melkein puolet Kristallisaarille vuosia sitten. Ja sinä olet menettänyt kätesi”, plasman toa kertoi.

“Muistan, kun kerroit Aerista ja skakdeista siellä. Kuulin Umbralta, että tunsit Svarlen silloin.”

“Svarle oli tiimini johtaja. Ylimielinen johtaja, joka halusi vain valtaa ja kunniaa. Svarle lähti ja jätti minut vartioimaan saarta yksin. Hän ja muut tiimini jäsenet lähtivät yhdessä Legendojen kaupunkiin sotaan”, Deleva kertoi. Hän muisti kotisaarensa sen loiston päivinä ja muisti liekit, jotka polttivat kaiken kauniin.

“Minä en ollut sodan alussa vielä edes toa. Me löysimme ne toa-kivet vasta joskus sodan toisena tai kolmantena vuotena – en ole ihan varma, joka tapauksessa ennen Coliseumin toista taistelua. Se sota oli kirjaimellisesti ensimmäinen kokemuksemme siitä, mitä oli olla toa”, jään toa kertoi haikeana.

“Minä olin ollut toana muutamia vuosia ennen sotaa. Sotaan lähtiessä tiimimme jokainen jäsen loi kukin yhden toa-kiven, joita minä jäin vartioimaan Aerin temppeliin. Epäonnistuin siinäkin surkeasti”, plasman toa kertoi haikeana. Hän muisti epäonnistumisensa elävästi ja sydän alkoi tykyttämään hänen rinnassaan kiihkeämmin.

“Mitä kiville tapahtui? Skakdit ryöstivät ne?”

“Metorakk vei ne mennessään ja varmaan myi pimeillä markkinoilla. En tiedä mikä kivien kohtalo lopulta oli”, plasman toa kertoi.

“Mielessäni vain kävi outo ajatus…” Matoro aloitti. “Minä löysin ne viisi toa-kiveä Zangaian rannikolle ajautuneesta aluksesta. Aer on muistaakseni siitä länteen. Ei kovin kaukana skakdien ryöväämistä kivistä…”

“Älä vaan sano”, Deleva aloitti. “En minä voi olla sinun isäsi”.

“…”, jään toa kommentoi.

“Tämäpä kiusallista. Miten menneisyytemme kietoutuvatkaan toisiinsa kuin jossakin tarkkaan suunnitellussa näytelmässä”.

“Tiedätkö. Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin tajuan, miksi uskon kohtaloon. Sattumia, jotka näyttävät olevan aivan liian sopivia ollakseen sattumia.”

“Tuo on kyllä totta. Kohtalo voi vain olla välillä aika ikävä asia. Jonkun kohtalo voi esimerkiksi olla se, että härkä syö hänet tai jotain. Se olisi todella ikävä tapa kuolla”, Deleva kertoi. Hän oli jo vähän piristyneempi. Koska ajatukset häristä syömässä henkilöitä piristää aina.

“Mistä muuten tunnet Umbran?” Matoro kysyi pienen hiljaisen hetken kuluttua.

“Törmäsin häneen kauan sitten matkoillani ympäri universumia. Valon toa suoritti jotain tehtävää ja meillä oli yhteisiä tavoitteita ja päämääriä. Oli vain loogista tehdä yhteistyötä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi”, plasman toa kertoi.

“Itse tapasin hänet vasta, kun olimme molemmat Bio-Klaanissa”, Matoro puolestaan kertoi. Hän oli juuri jatkamassa jotakin, mutta Kapura ja Umbra ilmestyivät paikalle hyllyjen välistä.

“Viimeisin havainto Arupakista on Aft-Amanan mielisairaalassa”, Kapura ilmoitti. “Häntä hoiti eräs tri. Cehaya, joka ilmeisesti työskentelee nyt uudemmassa Bauinuvassa. Se sairaala on täältä aika matkan pohjoiseen. Entä saitteko te mitään selville?”

“Ei”, Matoro kääntyi innoissaan kohti tulen toaa. “Mutta tuo on kaikki, mitä tarvitsemme!”

“Lähdetään”, Deleva totesi. “Jos vaikka pääsisimme joskus sinne mielisairaalalle.”

Kun toat astuivat ulos kirjastosta, he tajusivat sen olleen paha virhe. Yötaivaalla kiisi sininen vahkipartio. Ne eivät olleet vielä huomanneet toia, mutta näyttivät tarkkailevan maata intensiivisesti.

“Hemmetti”, murahti plasman toa. He suorittivat erittäin nopean taktisen vetäytymisen takaisin sisätiloihin. Kirjastonhoitaja-matoran loi heihin oudon katseen.

“Vahkeja liikkeellä. Ei hyvä”, Kapura kommentoi. Matoro näytti mietteliäältä.

“Pitäisikö meidän jäädä päiväksi piiloon jonnekin? Jatkaa sitten pimeällä.” Umbra kysyi ja haukotteli. “Ne huomaavat meidät varmasti valossa.”

Matoro irvisti turhautumisesta. He olivat niin lähellä jahtaamaansa.

“Meidän on todennäköisesti pakko piiloutua päiväksi”, hän lopulta totesi ja kääntyi kirjastoneidin puoleen. “Kerro vähän tästä naapurustosta. Meillä on kiire.”