Bio-Klaanin Saari, tasanko

Lehu-Metsän itäpuolella sijaitsevat laajat ruohotasangot aukenivat valkoisen nazorakin edessä. 273 oli kävellyt jo melkein viikonpäivät aukealla maalla ja metsän synkät varjot alkoivat jo jäädä taakse. Karkulaisen matka johti kaakkoon, kohti itäistä merenrannikkoa. Laskelmiensa mukaan 273:n pitäisi alkaa olemaan päämäärässään parin päivän sisällä.

Zyglakien antamat tiedot olivat kuitenkin alkaneet huolestuttamaan valkoista tiedemiestä.
Imperiumin raja alkoi ilmeisesti laajentua etelääkin kohti, mikä tarkoitti sitä, ettei Jäätutkija ollut kauaa turvassa sielläkään kauaa. Varsinkin tasangolla kulkeminen oli todella riskialtista nazorakien tiedustelijoiden vuoksi, mutta 273 oli valinnut reittinsä lähinnä siksi, että se oli nopein tie merelle. Sinänsä tämäkään suunnitelma ei ollut täydellisesti vedenpitävä, sillä 273 tiesi nazorakien pitävän saarta kauppasaarrossa. Riski siitä, että merivoimien partioalukset upottaisivat hänen pakoveneensä olisi siis erittäin suuri.
Toisena haasteena oli lisäksi se, että Jäätutkijan oli saatava vene jostain. 273 mietti, antaisiko hänen moraalinsa myöten sen, että hän varastaisi jonkun matoran-kalastajan veneen. Tosin hän uskoi, että hänen moraalinsa kesti sen paremmin kuin nazorakien zamorit tai Toien elementaali-iskut.

273 kuitenkin päätti kuitenkin lykätä jatkosuunnitelmien miettimisen myöhemmäksi.
Hän katsoi ympärilleen. Ilma oli kirkas ja taivas pilvetön. Viileä pohjoistuuli puhalsi mukavasti valkoisen tiedemiehen selkään ja kutitti hyönteisen herkkiä tuntosarvia. Lakastuneet, vihreän ja ruskean väriset heinät ja ruohot kallistuivat tuulen suuntaisesti.
Talvi oli tulossa. Jäätutkija piti talvesta. Se toi mieleen kodin.

Ruoho rätisi ja taittui nazorakin valkohipiäisten jalkapohjien alla. Yksittäiset kovemmat tuulenpuuskat lepattivat tiedemiehen työntakin repaleisia helmoja välillä. Jäätutkija saattoi kuulla kaukaisuudesta merimetsojen yksittäiset äänet. Jäätutkija päätti pysähtyä kuuntelemaan niitä tarkemmin. Hän kallisti päänsä siihen suuntaan, mistä oli kuullut lintujen äänet.

273 kuitenkin katui sitä heti, kun maan täytti tärykalvoja repivä ja maata tärisyttävä pamaus. Oikein jumalallinen rumpusoolo suoraan Mata Nuin korkeuksista.

Jäätutkija kavahti infernaalista jyrähtelyä ja painoi kalpeat kätensä tärykalvojensa suojiksi. Hän ei edes ollut säikähdykseltään huomannut kaatuneensa takamukselleen ruohikkoon.
MITÄ HELVETTIÄ!? 273:sta tuntui että hänen piti ajatuksensakin tasolla huutaa kuullakseen ne äänen ylin.

Parin raastavalta ikuisuudelta tuntuneen sekunnin jälkeen 273 istui yhä maassa, silmäluomet äärimmilleen revähtäneinä ja kädet edelleen puristuneina kalloaan vasten.
Hitaasti Jäätutkijan molemmat pitemmät kädet irtosivat ohimoista, mutta pysyivät yhä ilmassa. 273:n silmät olivat yhä kuin lautaset. Hän liikautti varovasti päätään ja katsoi hitaasti ympärilleen. Oli hiiren hiljaista.
Valkoinen tiedemies räpäytti kerran silmäluomiaan. Loppuiko se…?

Jäätutkija tajusi istuneensa jo hetken paikoillaan. Hän nousi äkkiä ylös ja katsoi villisti ympärilleen kuin magmamagnusti joka työntää päänsä ylös pesäkolostaan ja tarkkailee ympäristöään. 273:n katse havaitsi suuren savupatsaan kaukana pohjoisessa.
Jäätutkija räpäytti pari kertaa silmiään. Hän kertasi useammat vaihtoehdot läpi päässään. Pommikoneita? Ei, taivaalla ei näy niitä. Tykistökö? Ehkä.

273 oli kaukana savupilarin nousupaikasta, mutta hän ei tuntenut oloaan siltikään turvalliseksi. Tiedemiehestä tuntui, että hänellä alkoi olla kiire. Nazorak kääntyi nopeasti ympäri ja jatkoi juosten matkaansa kohti kaakkoa.

Jäätutkija sadatteli ääneen ja kirosi kaikkia maailman eläimiä, kun oli epähuomioissaan astunut rahin jätökseen. Tässä kohtaa on syytä täsmentää, että kyseinen jätös oli tapiirin.