Käden komentokeskus
Onu-Metru

”Muistan vain hämärästi menneisyyteni”, Lheko mutisi vaimeasti. ”En tiedä kauanko olen ollut täällä alhaalla; päivät, viikot ja vuoden ovat kaikki samaa pimeyttä.”

Umbra huokaisi. Hän halunnut ymmärtää kaikkea, mitä Käsi oli tälle toalle tehnyt.

”Paljonko teit- kaltaisiasi on?” Umbra kysyi suunnitellen. He kulkivat alaspäin portaikkoja, Lhekon luurangon johtaessa tietä. Hän johdatti Umbraa syvemmälle, kohti Toa Kalien asuinsaleja.

“Meitä on paljon, mutta monet eivät ole yhtä onnekkaita kuin minä, jos tätä voi onneksi kutsua”, Lheko kertoi. “Osa menetti järkensä täysin ja muuttui hirviöiksi, he elelevät järjettöminä ja vähillä energioillaan varjoissa, rivisotilaamme taas ovat naamiottomia ja luurankomaisia olentoja, koska Käden rahoitus loppui ennen kuin kaikille ehdittiin tehdä uusia kestävämpiä kanohi-naamioita ja panssareita.”

“Olen kadottanut erään ystäväni, jonka kanssa päädyin tänne alas”, Umbra kertoi yrittäen hillitä kylmiä väreitään ajatellessaan Matoron kohtaloa. “Mitä luulet hänelle käyneen? Mistä hänet voisi löytää?”

“Viemme osan hänen Toa-voimastaan, jotta voisimme herättää armeijamme. Se on ollut suunnitelmana jo todella pitkään, mutta kaltaisianne sankareita ei ole kauheammin eksynyt tänne”, Lheko sanoi kylmän viileästi. “Vain Toa-voimalla voimme herättää koko armeijamme koko potentiaalissaan ja ehkä pelastaa järjettömyyksiin menneet veljemme.”

“… ja mitä te aiotte sillä armeijalla tehdä? Mitä hyötyä siitä täällä syvyyksissä olisi?”

“Osoititte meille, että maan päältä pääsee tänne, joten on vain loogista että pääsemme samaa reittiä takaisin pinnalle, vaikka jotain olisikin räjähtänyt välistä. Meidän mieliimme on ohjelmoitu asioita, koska olemmehan me Toa K.A.L joka on xian kielestä lyhenne ja tarkoittaa Tapa. Kaikki. Elävä”, Lheko piti tämän jälkeen tauon. Tuntui kuin sanat eivät olisi olleet hänen omiaan sillä niistä kuului outo kolkkous. Ne eivät olleet hänen omia mielipiteitään tai ajatuksiaan.

Umbra tunsi olonsa entistäkin turvattomammaksi. Toan raunio, jolle hän puhui, ei selvästikään ollut enää yksilö. Hän ei halunnut enää ajatella, se vain pahensi asioita. Hän halusi vain pois.

“Suunnitelmanne ovat turhia. Anna olla”, Umbra sanoi surullisena. “Sota on ohi. Käsi on poissa.” Hän tajusi, miten vähän Toa Kaleilla edes oli syitä elää – tai olla, ei elää. Ne, jotka hän oli räjäyttänyt tuhkaksi, olivat varmasti tyytyväisempiä kuolleina. Umbraa pelotti ajatus, joka tunkeutui hänen päähänsä – että kalien tappaminen olisi oikeastaan vain palvelus näille.

“Onko sinulla mitään unelmia jäljellä? Haaveita paremmasta?” hän rikkoi hiljaisuuden, mutta Kal oli hiljaa.

Kierreportaat johdattivat kaksikkoa yhä syvemmälle. Umbra huomasi lämpötilan putoavan mitä syvemmälle mentiin, sillä täysin mekaaniset olennot eivät pahemmin lämmitystä tarvinneet. Umbra oli pannut merkille kuinka Lhekon rakenteessa oli elementtejä, jotka muistuttivat myös häntä itseään. Molempien jalkojen rakenteet olivat todella samankaltaisia ja he olivat yhtä isoja. Ajatus alkoi kyteä valon toan mielessä, sillä hänellä saattaisi löytyä yhä energiaa oman värinsä muokkaamiseen, koska se onnistuu myös av-matoranilta.

Portaaiden ympärillä oli sadoittain säiliöitä, joissa uinui kaleja unessaan, mutta niiden hajanaiset mielet olivat vapaina ja yhteydessä toisiinsa. Jos Umbran mielensuojaus ei olisi torjunut niitä, hän olisi voinut tuntea niiden tuskat ja vaikerruksen.

Pimeässä valona toimi vain heikko sinertävä hehku, jota Lhekon olemus loi ympärilleen. Kaleilla oli kaikilla heikkoja sähkökykyjä, joilla he pystyivät luomaan vähäistä valoa tai yhdistymään erilaisiin laitteisiin.

Herätyskammio

Kammio oli täynnä suuria koneita, jotka johtivat voimaa ympäri Käden rakennuksessa olevia säiliöitä, joissa oli sisällä Kaleja. Muutama rivisotilas hääräsi uuden vangin ympärillä. Matorolta oli viety tämän Cencord, aseet, jopa rannesuoja harppuunoineen oli irroitettu. Matoron vasen käsi oli myös tungettu hanskaa musituttavaan laitteeseen, jonka tarkoitus oli estää häntä ottamasta yhteyttä elementtiinsä.

Hopeiset metallihaarniskat siirsivät Matoron metalli-istuimen eteen eräänlaista laitetta, jossa komeili kopio Nui-kivestä, kivestä jolla on voima imeä toa-voima Toasta. Laite muistutti tykkiä, josta tuli kuusi sädettä, jotka kohdennettiin jään toan sydänvaloon. Näin toa-voima saataisiin imettyä juuri siitä kohtaa, jossa toan panssari on haavoittuvaisimmillaan.

Matoro yritti liikkua. Se oli turhaa. Hän oli herännyt muistojen syövereistä, joihin Kalien hyökkäys oli hänen tajuntansa heittänyt, vain hetki sitten. Matoro ei ymmärtänyt miksi, mutta hänestä tuntui todella kevyeltä – oli kuin suuri taakka olisi otettu hänen harteiltaan.

Toa havaitsi liikettä salin hämärässä. Laitteiston valorinkiin astui pitkä, uhkaava toan kaltainen olento; vaikka hänenkin kehonsa oli pelkkää harmaata, se oli kuitenkin voimakas ja haarniskoitu. Sen tekniikan yksityiskohdat, sikäli kun jään toa kykeni niitä eroittamaan, toivat hänen mieleensä Killjoyn tai Sarajin haarniskan. Kalin kasvoilla lepäsi harmaa kanohi Akaku.

”Ennen kuin vapautamme sielusi”, kal aloitti. ”minulla on sinulle kysymyksiä, Mustalumi.”

”Tunnemmeko toisemme?” Matoro yritti kuulostaa pelottomalta.

”Minä olen Toa Svarle, Metru Nuin vapauttaja ja KAL-ryhmän johtaja”, toa lausui ylpeästi. Matoro muisti tarinat Svarlesta sodan ajoilta – hänen kerrottiin olevan taistelutaidossa toinen ainoastaan Kenraali Lhikanille. Hän oli kaatunut sodan alkuvaiheessa omiensa ampumana.

”Mustaa Kättä ei enää ole.” Matoro muistutti. ”Teillä ei ole enää tarkoitusta. Te ette voita tällä mitään.”

”Sanoo toa, joka kulkee mukanaan Käden ionikatana ja Käden tiedonvälittäjä. Käsi on kaikkialla”, Svarlen ääni kohosi maaniseksi.

Matoro pohti sanoja – Käden tiedonvälittäjä? Mitä?

”Olemme tienneet pienestä retkestänne siitä lähtien, kun saavuitte Metru Nuille”, kal naurahti tunteettomasti. ”Myönnettäkööt, että teidän saapumisenne tänne alas tapahtui pitkälti sattuman kautta, mutta sitä parempi meille – tarvitsemme teitä viimeistelläksemme sen, mitä varten Käsi meidät loi.”

”Säästä propagandasi”, Matoro huokaisi.

”Mutta kaikista paras sattuma oli tämä”, Svarle jatkoi kylmästi. Hän avasi nyrkkinsä, ja sieltä paljastui pahin asia, mitä Matoro oli koskaan nähnyt – häneltä riistetty Nimdan siru, kylmän kaunis metallinpala epsilon-kirjain kyljessään. Se hohti kylmää valoa pimeydessä Toa Kalien johtajan puristaessa sen taas nyrkkiinsä.