Arkistot

Deleva ravisteli Nurukania hereille. Maan toa oli raivoissaan menettänyt tajuntansa hallitsemattomille maavoimille. Vanha toa ei ollut tottunut elementaaliryöppyyn, joten se oli saanut hänet menettämään tajuntansa.

“Mitä karzahnia sinä teit?” plasman toa huusi päin maan toan naamaria. Toan puoliavoimet silmät alkoivat avautua. “Matoro ja Umbra putosivat alas!” Punavalkoinen toa ravisteli taas vanhusta.

“Menetin malttini. Tiedän ettei minun olisi pitänyt. Se olento piti vain tuhota”, Nurukan vastasi. “En, en tiennyt että tämä menisi tähän, että Matoro ja Umbra putoaisivat tuonne pohjattomaan kuiluun”. Kyynel tipahti Nurukanin silmäkulmasta kun hän puhui. Vanha toa nieleskeli. Hän, kaikista näistä nuorista sotureista oli tehnyt virheen. Miksi juuri hän?

Arkistojen tällä sektorilla alettiin tehdä kuulutusta järjestyshäiriöistä. Rorzakheja, Kraahuja ja Kranuoita alettiin kutsua paikalle radiotaajuuksilla. Nurukan ja Deleva päättivät liueta paikalta ja koettaa löytää klaanilaiset, ettei heitä vangittaisi syyllisinä tähän hävitykseen, sillä tuo outo Muodonmuuttaja oli kadonnut kuin Kranua hiekkamereen.

“Minne meidän pitäisi mennä? Emme halua joutua vahkien kynsiin, valekapura on edelleen vapaana, emme tiedä missä oikeakaan edes on ja olemme eksyksissä täällä maan alla”, Deleva puuskutti ja sadatteli kun kaksikko marssi käytäviä edes taas. Punaiset valot välkkyivät siellä täällä valokiviverkossa. Ne olivat merkkinä järjestelmän epäkunnosta.

Nurukan laittoi silmät kiinni ja otti yhteyden maavoimiinsa. Näin hän voisi aistia maan liikkeet, rakennukset, kaiken. Vuosien harjoittelu elementaalivoimain käyttöön oli harjaannuttanut hänen tuntoaistiaan ja hän osasi käyttää maata silminään.

“Menemme tätä kautta”, Nurukan sanoi, osoittaen oikeaan suuntaan risteyksessä. Deleva ei sanonut mitään, oli ihan hiljaa. Olisi varmaan parempi etsiä Kapura ja sitten yhdessä etsiä Matoro ja Umbra. Tai ilmoittaa viranomaisille romahtaneesta kuilusta.
Pääkirjasto

Matkattuaan tunteja sekalaisia käytäviä kuljeskellen, toat löysivät tiensä Arkistojen pääkirjastolle, jättiläismäiseen, satojen metrien kirjahyllyihin, jotka toimivat seininä ja sokkeloina. Täältä löytyisi lähes kaikki universumin koskaan kirjoitettu kirjallisuus, kivitaulut, pergamentit, kaislakääröt kuin interaktiiviset tablettikirjat. Kaikki ne. Osa kirjoista oli kuitenkin viety eräänlaisiin näyttelyihin, jotka toimivat turistinähtävyyksinä ja turistitulot toivat rahaa kirjakokoelman laajentamiseen (ja pääarkistomestarin pankkitilille).

Yhtäkkiä Toat huomasivat Kapuran ilmestyneen jostain. Tulen toa näytti lievästi hämmästyneeltä. “Mihin te Matoron ja Umbran unohditte?”

“Oletko se sinä tälläkertaa?” Deleva tiuskaisi. Hän ei luottanut Kapuraan tempun jälkeen.

“… Viitaten mihin?” Kapura kysyi hämmästyneenä.

“Sitä vain että yritit tappaa meidät tuossa vähän aikaa sitten. Muutuit tosin lonkerohirviöksi ja pakenit jonnekin ja nyt näyttäydyt viattomana”, Deleva jatkoi jo melkein suuttuneena. Lämpötila toain lähellä oli alkanut muuttua ja ilma väreillä.

“Lonkerohirviöksi muuttuminen olisi kyllä aika päheä voima. Mutta. Mihin väitätte Matoron ja Umbran kadonneen?” Kapura tiedusteli. Toan äänestä saattoi havaita outoja vivahteita.

“Matoro ja Umbra putosivat syvään rotkoon kun tämä yksi pöljä ei osannut hillitä voimiaan!” Deleva huusi. Nurukan tunsi syyllisyyttä tapahtuneesta ja oli ihmeellisen hiljaa. Vanha maan toa oli ollut syventyneenä ajatuksiinsa ja syytti itseään tapahtuneesta. Nuorilla toilla olisi ollut kohtalo täytettävänään ja nyt he olivat poissa.

Ajatuksiin syventyminen kuitenkin kostautui. Nurukan näki etäisesti Kapuran raajojen heilahtelevan jossain kaukana. Isku päässä. Hän tajusi putoavansa. Deleva onnistui äänistä päätellen taistelemaan vastaan, mutta vain toan tuskanhuuto edelsi hiljaisuutta. Nurukan ei enää pudonnut, vaan tunsi makaavansa maassa jossain epätodellisessa universumissa.

Pimeys.

Pimeys

Toien aistit aloittivat toimimisensa hiljalleen. Pimeys ei täysin haihtunut, mutta se saattoi tosin vain johtua tilan valonpuutteesta. Nurukanin silmät havaitsivat lattialla likaisia moppeja ja sankoja. Huone oli ilmeisesti jonkinlainen siivouskomero. Toan silmät skannasivat huonetta vaistonvaraisesti etsien hyökkääjää. Kapura (oikea tai muodonmuuttaja) istui pahvilaatikon päällä huoneen toisella puolella. Deleva liikahti.

“Tervetuloa”, Kapuran ääni kuului, “OIKEUDENKÄYNTIIN.”

“Mitä pelleilyä tämä on?” Deleva mutisi kiukustuneena. Kolkkaaminen ja hämärään siivouskomeroon raahaaminen ei ilmeisesti ollut tehnyt mitään toan kiukulle.

“Hiljaisuus, pyydän”, Kapura sanoi äänessään etäinen hulluuden vivahde. Se on oikeasti menettänyt järkensä, Nurukan ajatteli.

“Umbran ja Matoron murhaajat”, Kapura aloitti ja katsoi toia paheksuvasti. “Pelinne on pelattu. Huomasin välittömästi, että yrititte lavastaa minut syylliseksi muodonmuuttajahöpinöillänne. Se oli liian läpinäkyvää.”

“Me emme heitä murhanneet!” Deleva huusi. Nurukan aikoi sanoa jotain plasman toalle, mutta päättikin olla hiljaa. Kapura naurahti ja nousi seisomaan.

“Täytyy sanoa, että suunnitelmanne olisi voinut toimia”, Kapura myönsi astellen ympäri sotkuista siivouskomeroa. “Valitettavasti jätitte henkiin väärän henkilön. Joku Matoro olisi naiiviudessaan voinut olla helppo tapettava tässä vaiheessa. Mutta eloon jäikin juuri se, joka tajusi koko suunnitelman.”

Kapura kääntyi toiin päin ja hymyili.

“Ja on valmis käyttämään oikeutta.”

“Tuossa ei ole mitään järkeä”, Deleva valitti ärtyneenä. Nurukan päätti pysyä hiljaa. Ympäri huonetta astelemaan Kapura näytti oikeasti menettäneen järkensä. Tilanteella oli potentiaali kääyntyä todella huonoon suuntaan.

“Oikeastaan minä voisin tappaa teidät heti”, Kapura sanoi. Nurukan jännitti kehoaan valmiina iskuun. “Mutta päätän turvautua Metru Nuin oikeusprosessiin. Vai mitä, Matoro?” Tulen toa katsoi viereensä kuin odottaen jonkun näkymättömän hyväksyntää. Ja ilmeisesti saikin sen.

“Matoro ei ole täällä enää”, Nurukan sanoi. Kapuran mielenterveys alkoi näyttämään entistä huonommalta. Mutta tilanne oli kaksi vastaan yksi. Hän katsoi Delevaa ja yritti viestittää tälle antavansa merkin pian. Plasman toa nyökkäsi takaisin mahdollisimman huomaamattomasti.

“Hänen henkensä jäi valitettavasti maan päälle todistamaan teitä vastaan”, Kapura selitti. “Joka on toinen virhe suunnitelmassanne. Tosin en minäkään olisi välttämättä ottanut huomioon haamuja.”

Kapura nosti esille Painovoimateränsä. Aseen kylmä metalli välkehti siivouskomeron oven raosta tulevassa valossa. Hän osoitti sillä toia.

“Pysykää siinä.”

Ja Kapura syöksyi ulos. Nurukan huomasi köysien puutteen kehonsa ympärillä ja nousi ottamaan Kapuran kiinni, mutta ovi päästi kolahtavan äänen lukkiutuessaan. Kapuran epäselvät sanat kuuluivat komeron oven toiselta puolelta hetken.

“Onko se lukossa”, Deleva kysyi. Ilmeisesti oli. Nurukan hakkasi hetken ovenkahvaa. Avuliaita kirjastonhoitajamatoraneja ei kuulunut.

“Tässä menee hetki. Hän pääsee karkuun”, Nurukan ilmoitti. Olettiko Kapura, ettei kaksi vahvaa toaa pääsisi heikon oven läpi? Fyysinen työ onnistui viemään ajatukset pois Matorosta ja Umbrasta.

Epäilyttävää, Nurukan ajatteli. Toivottavasti ei ole tekeillä mitään vakavaa.