Coliseum

 
Viimein toat saapuivat kaupungin keskelle, Coliseumin portille. Tämä Le-Metrun suunnan avoin portti oli täysin identtinen viiden muun portin kanssa, jotka johtivat tähän tärkeään risteykseen. Coliseum oli kaikin tavoin Metru Nuin sydän. Sen majesteettiset tornit huokuivat muinaisuutta, aikaa jolloin itse Mata Nui oli laskenut saaren perustukset maahan.
 
Valtava Hau-naamion suojelevaa symboliikkaa noudatteleva muuri tuijotti uneliaana matkalaisia. Vartiointi portilla oli runsas, ja muurit nousivat korkeuksiin. Vahkeja oli paljon. Ilmeisesti ne olivat ainakin osittaisessa hälytystilassa taannoisen iskun jälkeen.
 
Nurukanille Coliseum oli tutumpi kuin useimmille muille seurueen jäsenille, olihan hän palvellut saarella jo kauan. Hän ei ollut pitkään aikaan edes unelmoinut pääsevänsä näkemään tämän uljaan saaren keskustan loiston. Suuret hopeiset tornit jotka koskettivat taivasta ja jonka yläpuolella lensi pieninä pisteinä suuria zeppeliinejä, jotka vain osoittivat kaupungin osan massiivisuuden, vaikka se olikin maa-alueeltaan kaupungin pienimpiä alueita. Coliseumilla Nurukan oli vannonut valansa suojella kaupungin vaihtotaloutta ja sen vaihtavia matoraneja. Hän oli vannonut suojelevansa kaupunkia ja sen asukkaita, muttei ollut liittynyt Toa Lhikanin johtamiin Mangaihin.
 
Coliseum oli niitä harvoja alueita koko kaupungissa, joissa kykeni näkemään eri vahkityyppien ja matoranien liikkuvan rintarinnan. Kaupunginosa toimi risteyskohdassa eri kaupunginosien välillä ja sen yhdisti muihin alueisiin suuret metalliset siltarakennelmat, jotka toimivat tavaran ja olentojen kulkupaikkoina.
 
Toat sulautuivat lähes matoranien vilinään, vaikka olivatkin näitä paljon pidempiä. Metru Nuin matoranit pitivät kasvoillaan hopeaotsaisia kanohi-naamioita ja heidän ruumiinrakenteensa oli vankempi kuin muissa osin universumia. He olivat ylpeitä siitä, että asuivat täällä ’Universumin päässä’, kuten he saartaan ylpeinä kutsuivat. Matoranit olivat enimmäkseen tummasävyisiä, mutta joukossa oli aina välillä värityypistä poikkeavia yksilöitä. Keltaista Kiriliä kantava onu-matoran tallusteli sulassa sovussa puoliksi hopeiseksi naamionsa värjänneen ga-matoranin kanssa. Joku urheilusankari kantoi ylpeänä kuparista Hunaansa. Elda-kasvoinen viiksimies kaupusteli jotakin kojussaan. Kaikki olivat yhtä perhettä.
 
Toat astelivat Nurukanin johdolla läpi avoimen portin. Joukko vahkeja tarkasteli epäilevästi toa-joukkoa, mutta päästi heidät läpi kyselemättä.
 
Lyhyestä ja hämärähköstä portinsuusta päästyään viidelle toalle aukeni upea näky.
 

 
Coliseumin areena näkyi alhaalla. Sekin oli itsessään massiivinen, mutta näytti kaiken muun rakennuksen suuruuden rinnalla hyvin pieneltä. Ikuisesti vartioiva patsas Toa Lhikanista katseli areenalta.
 
Areenan jälkeen oli valtavat penkkirivit. Niitä oli tarpeeksi kaupungin kymmenille tuhansille matoraneille. Niiden välissä kulki suoria käytäviä, jotka lopulta nousivat laveita portaita pitkin Coliseumin uloimmalle ringille, sisäpihalle jolle portit avautuivat. Ikuiset rikkoutumattomasta protodermiksestä tehdyt seinämät kohosivat pystysuorina kohti Mata Nuita. Ylhäällä seinämissä oli teleruutuja, erilaisia parvekkeita, Dumen tasanne ja patsaat jokaiselle saaren yhdelletoista Toa Mangaille. Kaksi patsasta oli peitetty ja sidottu mustaan kankaaseen.
 
Kun seinämät loppuivat, tornit alkoivat. Niiden rinnalla Klaanin admin-torni näytti vaatimattomalta. Ne kohosivat suoraan ylöspäin näkyen kauas merelle asti kaikkien kaupungin pilvenpiirtäjien ohi.
 
“Tämä on hienompi paikka kuin muistin”, Matoro sanoi.
 
“Joo. Täällä tuli oltua joskus kauan sitten katsomassa Akilini-otteluita”, Umbra vastasi. Kapura katseli korkealla sijaitseville tasanteille. Vainoharhainen toa näki palkkamurhaajia kaikkialla.
 
“Kenedokin murha. Tuolla aitiossa, mitä Dume käyttää nykyään. Ampujan väitettiin olleen tuossa vastapäisessä aitiossa, peitetyn Toa Nidhikin patsaan alapuolella. Se ei kuitenkaan ole kovin uskottava selitys, koska luodin lentorata näytti selkeästi tulleen alaviistost-” Kapura alkoi esitellä tietämystään salaliittoteorioista, mutta Deleva keskeytti hänet. “Missähän Lhikan mahtaa pitää sitä vastaanottoaan?”
 
“Toien sali on Ta-Metrun puoleisessa muurissa, tuolla”, Nurukan kertoi ja osoitti oikealle.
 
“Suuntaamme siis sinne. Ei anneta hänen odottaa”, Umbra vastasi ja suuntasi askelensa toain salia. Hänen keltainen miekkansa heilui hänen kävellessään, kahvapuoli vyötäröllä. Lhikan oli saaren korkea-arvoisimpia asukkaita ja olisi kunnia tavata hänet näiden vuosien jälkeen. Umbra tosin toivoi että muut joukkion jäsenet, eritoten Kapura ja Deleva, osaisivat käyttäytyä.

 
“Ah, tervetuloa, toat kaukaisilta mailta!” toien luo juossut Po-Matoran tervehti hengästyneenä. Osa joukosta katseli matorania tuntematta tätä, mutta sitten hän avasi jälleen suunsa ja esittäytyi.
 
“Tervetuloa. Olen Kodan, Pääkirjuri, Akilinin Keksijä ja Suuri Seikkailija. On aina hieno tavata kaukaa tulevia vieraita”, Huna-kasvoinen ruskea matoran selitti nopeasti.
 
“Hienoa tavata sinut”, Matoro tervehti ja kätteli. Kodan kätteli loputkin toat läpi ja alkoi sitten pommittaa heitä kysymyksillä.
 
“Keitä te olette? Mistä tulette? Ei, olisi minun pitänyt tunnistaa teidät kaksi. Sinä olet Toa Nurukan, Suuren Sodan legenda”, Kodan puhui nopeasti ja osoitti Nurukania. Ennen kuin Toa edes ehti sanoa mitään, kirjuri jatkoi: “Ja sinä olet Pohjoisen Mantereen Matoro Mustalumi. Entä te muut?”
 
“Minä olen Toa Umbr-“, valon toa sanoi, mutta Kodan keskeytti jälleen: “Toa Umbra! Olisihan minun pitänyt sinutkin muistaa, sinustakin on niin paljon tietoja ja legendoja. Olet vain muuttunut aika paljon sitten viimeisten tänne kulkeutuneiden tuntomerkkien.”
 
“Minä ole Toa Kapura Bio-Klaanista”, tulen toa esittäytyi. “Ja minä olen Deleva, Nurukanin ja Umbran matkatoveri.”
 
“Tuota, tulkaa toki tuonne sisälle. Minulla on paljon kysyttävää teiltä – kaikki tieto mitä voitte antaa kiinnostaa. Kertokaa matkastanne, tarkoituksestanne, Bio-Klaanin kuulumisista, kaikesta.”
 
Toia matoranin äkillinen kyselytulva ja yli-innokkuus sekä kerskaileva luonne vähän epäilyttivät, mutta he lähtivät kirjurin perässä kohti toain salia. Matkaa ei ollut pitkälti ja se taittui valkoista marmoritietä pitkin.

 
Joukkion edessä komeili valtava kupolirakennelma, jota pitelivät yllä pylväät. Pylväissä kiemurteli erilaisia kuvasarjoja joissa oli matoraninkielistä tekstiä. Valokivet valaisivat kattoa ja katossa oleva kuvaelma oli koottu erilaisista valokivikiteistä. Se esitti Toia tekemässä urotekoja. Toa Lhikan ja Toa Dume olivat suurimmissa osissa kuvaelmassa.
 

Matoro ihaili kaiverroksia. Korkealla katossa oli kuvattuna Mata Nuin ympyrä ja hänen luomistyönsä – se, miten hän antoi maailman asuttavaksi ja Kohtalon täytettäväksi matoraneilleen. Kuusi sukukuntaa yhdessä vähäisempien veljiensä ja sisartensa kanssa levisivät.

Maailma oli nuori ja rauhaisa. Vuoret kohosivat taivaisiin. Legendat olivat totta.

Matoranit ja heidän asuttamat saaret kiemurtelivat alas seiniä ja pylväitä. Ne asuttivat tuntemattomia maita, tekivät löytöretkiä kauas Sakaroihin maailman laidoille. Ne kartoittivat maailmaa.

Mutta sitten kaikki sukelsi syvään pimeyteen, kuvauksiin Sodan Ajasta, jotka syöksivät maailman anarkiaan ja kaaokseen. Kuningaskunnat nousivat ja kaatuivat, valtiot hajosivat ja saaret murtuivat. Kuusi kuningsta marssivat läpi tulen. Linnakkeet revittiin kappaleiksi, Eteläiset maat hukkuivat vereen.

Veljet kääntyivät toisiaan vastaan, alaiset kapinoivat herrojaan vastaan. Jopa Kohtalo unohdettiin.

Matoranien veljessota ja makutojen esiintulo. Metru Nuin Makuta. Valtavat maanjäristykset. – ikuisen järjestyksen rikkoutumista symboloi nyt maailmalla hajallaan olevat matoranit. Suuri Henki sulki silmänsä. Kukaan ei tiennyt oliko se surua vai häpeää.
 
Suuri Henki kuitenkin armahti matoraninsa ja salli Metru Nuin kukoistaa jälleen. Pimeys väistyi – pylväät ja seinät olivat siitä alaspäin kullattuja. Metru Nuin Kultainen Aika oli alkanut, ja ikuisen kaupungin valo antoi maailmalle toivoa. Maailmalle, joka oli lopullisesti langennut pimeyteen. Legendojen Kaupungin soihtu antoi kirotulle maailmalle toivoa paremmasta.
 
Seitsemänkymmentäseitsemän tuhatta vuotta kultainen aika kesti. Kiveen on kuvattu matoranien suuret saavutukset, tekniset keksinnöt, mahtavat rakennukset.
 
Juuri ennen lattianrajaa kulta katosi ja muuttui teräkseksi. Mustaksi, xialaiseksi teräkseksi. Kuvat käsittelivät kuolemaa ja koneita. Ne kertoivat surullisen tarinan siitä, miten Varjotun vallanhimo saattoi sivilisaation tuhon partaalle. Ne kertoivat tarinan kuolemasta, epätoivosta ja turhuudesta. Ne kertoivat Etelän katkeruudesta Valon Kaupunkia kohtaan. He halusivat repiä kaupungin maan tasalle, koska eivät voineet koskaan omistaa sitä. Se kuului Suurelle Hengelle.

Vääristyneet hahmot loppuivat lattianrajaan, josta alkoi Aika, jota maailma eli paraikaa. Koko lattia oli täynnä arkipäiväisiä kuvia Metru Nuista, sen asukkaista ja kaikesta mitä saarella oli. Niistä paistoi väsymys maailmaan, kadonnut optimismi ja traumat menneestä.
 
Jos Matoro olisi ollut lomalla, hän olisi voinut viettää moisen piirretyn maailmanhistorian kanssa ties miten paljon aikaa.
 
Kodan kyseli ja Toat vastailivat parhaan tietonsa mukaan. Kirjuri sai tietoonsa miten viisikko oli alun perin lähtenyt erillään ja kohdannut Karzahnilla; hän sai ensimmäisen kuvauksen Karzahnista vuosikausiin; hän kuuli Klaanin saaren sotatilasta ja Nazorakeista. Toat kertoivat seikkailuistaan ennen Klaania ja Klaanin aikana. Matoro jätti viimeaikojen tapahtumista paljon mainitsematta, sillä hän ei halunnut että Nimdaan kiinnitettäisiin liikaa huomiota, etenkään kun hän itse kantoi kyseistä sirua. Hän näki Kodanin huomaavan, että jään toa ei kertonut kaikkea, mutta kun tietoja ei uuden kysymyspommituksen jälkeenkään herunut, hän keskittyi Nurukanin retkistä kuulemiseen.
 
Aikaa kului. Koden kirjoitti kaiken uskollisesti muistiin muistioihinsa. Kodan ehdotti myös, että toat puhuisivat Lhikanille tai Dumelle Klaanin hädästä, ja kysyisivät pystyisikö Metru Nui auttamaan heitä. Lopulta, kun Kodanin tiedonjano tuntui olevan tyydytetty, kirjuri opasti heidät Lhikanin luo.
 
Hissimatkan jälkeen toat saapuivat pitkään näköalakäytävään jonnekin Coliseumin itämuurin sisälle. Suurista ikkunoista avautui näkymä Ta-Metrun teollisuusalueille. Käytävä päättyi avaraan mutta matalahkoon huoneeseen, joka oli koristeltu punaisella ja kullalla. Sen reunoilla oli telineitä, joissa oli erilaisia aseita. Ovea vastapäätä oleva seinä oli puolikaaren muotoinen valtava ikkuna. Sen vieressä oli pitkä pöytä, jossa oli tuolit yhdelletoista toalle. Tällä hetkellä salissa oli vain Metru Nuin legenda, Toa Lhikan.
 
Toa Lhikan istui jalat ristissä lattialla ja kiillotti tummanpunaisella rätillä kilpeään. Keltapunainen, kahdesta suuresta liekkimiekasta yhdistetty kilpi oli Lhikanin suurimpia tuntomerkkejä kultapunaisen panssariston lisäksi. Toa kantoi kasvoillaan Hau-naamion variaatiota joka oli suunniteltu Legendojen kaupunkia kunnioittaen.
 
“Ah, sinussakin vielä henki pihisee”, Lhikan totesi rennosti huomatessaan Nurukanin ja muut toat. Hän nousi ketterästi ylös lattialta ja silmäili vanhaa tuttuaan ja tämän seuruetta.
 
Lhikanin silmät välkehtivät kun hän tuli tapaamaan outoa seuruetta. Joukossa oli Nurukanin lisäksi jäseniä joita hän Lhikan ei tiennyt. Osa sotureista näytti tutuilta, mutta aika oli kuluttanut ja muovannut heitä.
 
“Lhikan! Vanha körmy. Suurten tulimiekkojen kantaja, taivaissa ja laavassa lautaileva Legenda, Metru Nuin Kilpi ja Polttava, Legendojen Kaupunkia suojelevan tulen kantaja. Hienoa nähdä sinua ja päästä keskustelemaan kanssasi…” Nurukan vastasi ja löi harmaan nyrkkinsä Lhikanin keltaiseen nyrkkiin. Kipinät sinkoilivat kun kaksikko osoitti toisilleen ystävyytensä eleen.
 
“Se oli nuoruutta, Nurukan”, Lhikan sanoi iloisesti. “Keitä ystäväsi ovat?” hän kysyi sitten.
 
”He ovat Bio-Klaanista”, Nurukan kertoi. ”Umbra, Matoro, Kapura, Deleva”, hän luetteli.
 
”Onko tässä tilassa äänitystä tai kameroita?” Matoro kysyi välittömästi. Lhikanin katseessa kävi hetken hämmennys, ennen kuin hän vastasi.
 
”Ei, täällä ei ole valvontalaitteita.”
 
”Minä olen Matoro Mustalumi. Me olemme Metru Nuilla tärkeällä tehtävällä”, jään toa otti tilanteen haltuunsa. ”Sanooko sana ’Nimda’ sinulle mitään, Lhikan?”
 
”Olen kuullut siitä”, tulen toa vastasi hieman epävarmana. ”Olen kuullut siitä samanlaisia tarinoita kuin legendaarisista Makoki-kivistä tai Avohkiista.”
 
”Uskomme yhden sen siruista olevan tällä saarella. Jäljitämme Arupak-nimistä matorania.”
 
”Mikä on… tarkoituksenne… tämän sirun kanssa?” Lhikan kysyi epäluuloisesti.
 
”Bio-Klaani haluaa tuhota sen. Etsimme kaikki sirut ja hävitämme ne. Niiden voima on liian suuri, jotta voisimme ottaa riskin niiden joutumisesta vääriin käsiin”, Umbra selitti. Kapura kuunteli erittäin tarkkaavaisena.
 
”Pahoin pelkään, etten kykene auttamaan teitä”, Lhikan vastasi. ”Mutta voin pitää huolen, että saatte toimia rauhassa. Käykää Arkistossa tutkimassa; löydätte sieltä varmasti jotakin etsimästänne matoranista.”
 
”Kiitos tästä”, Matoro kiitti.
 

”Mutta varokaa. Olen huolissani tulevaisuudesta. Toivon, ettette tuoneet pahuutta mukananne”, Lhikan sanoi synkästi. ”Ko-Metrun matoralaiset ovat lukeneet tähtiä. Suuria asioita tulee tapahtumaan. He ovat huolissaan.”
 
”Metru Nui kestää sen”, Nurukan vastasi. Hän jatkoi jotakin. Vakooja ei välittänyt enää. Se oli kuullut kaiken, mitä sen tarvitsi tietää.
 
Vakooja luikerteli tuhansine pienine jalkoineen alas pitkin hissikuilun vaijeria pimeyteen kadotakseen matoranina Coliseumin vilkkauteen.
 
Informaatio, paikannettu. Nousu, aloittakaa.