Ken vanhoja kaivelee

Metru Nui, Legendojen kaupunki

Metru Nuin kaksoisauringot laskivat. Tai eiväthän ne oikeasti voineet laskea, mutta niistä säteilevä valon määrä väheni pikkuhiljaa. Iltapäivä kului.

Matkalla Onu-Metruun toa-viisikko oli törmännyt valtavaan liikenneruuhkaan, jonka oli aiheuttanut jonkun matoranin karannut laava-apina. Matoran oli ollut juuri etelästä saapuneita siirtolaisia, joka ei ilmeisesti ollut perillä lemmikkieläinten kokoja koskevasta lainsäädännöstä.

Toien oli otettava kiertotie Metru Nuin iltapäiväruuhkan takia. Kiertäminen Onu-Metrun laita-alueiden matalien taloviidakoiden läpi oli huomattavsti erilaisempi kokemus kuin Metrujen keskustojen pilvenpiirtäjät.
Heidän ympärillään nousivat Maan Kaupungin matalat varastohallit ja asuinrakennukset, niinkuin Onu-Metrun nimi vanhimmalla matoranin murteella kääntyi. Kaikki oli tietyllä tavalla paikalleen jämähtänyttä. Onu-Metrun työ oli vaalia menneisyyttä, jottei sitä unohdettaisi.

“Klaani alkaa tuntua aika pikkukaupungilta kun täällä on pitempään”, Matoro totesi katsellen ympärilleen. Etelässä kohosivat massiivisina Tiedon Tornit. Rakennuksia oli silmänkantamattomiin.

“Huomaa helposti että historia on täällä suuressa arvossa”, Umbra sanoi kun matoranit ajoivat kikanalovankkureita, jotka vetivät perässään Toa Dumen patsasta. Erilaiset rahikuljetukset olivat myös arkipäiväisiä, mutta ne tehtiin usein jättiläismäisillä zeppeliineillä, joita suureen avolouhoskaupunkiin laskeutui satoja päivittäin.

“Historia. Hmm. Käväisemmekö Arkistoissa?” Kapura kysäisi. “Minulla olisi hieman… tutkimustyötä. Tiedättehän. Teorioita.” Tulen toa ilmeisesti oli kokenut salamurhaajien tähystämisen hyödyttömäksi moisessa matoranvilinässä, sillä tarkkaavainenkaan silmäpari ei ehtinyt joka suuntaan.

“Tietenkin käymme arkistoissa. Siellä on töissä monia vanhoja tuttuja”, Nurukan kertoi. “Ja haluan selvittää näiden unieni salaisuuden. Miksi näen asioita joita ei pitäisi olla. Ja miksi ne tuntuvat niin tutuilta, mutta niin oudoilta. Arkistoista löydän ratkaisun”.

“Pitää myös tutkailla mitä Arkistot sanovat valkoisista siruistamme. Tai Arupakista. Hemmetti, siellä on tyyliin kaikki maailman tieto. Miksi me emme menisi sinne”, Matoro jatkoi Nurukanin puheenvuoroa.
“Haluan itse tutkailla Arkistojen hienoja hyönteisrahikokoelmia. Ties kuinka monta uutta lajia on löydetty sen jälkeen kun vierailin täällä vuosikymmeniä sitten viimeksi”, Umbra puuttui keskusteluun. Hän halusi ainakin nähdä olivatko huhut yön surma-perhosista totta. Kyseiset perhoset pystyivät yön turvin imemään uhrinsa täysin ontoiksi ja ne käyttivät häivetekniikkaa, jolloin ne olivat lähes äänettömiä. Umbrasta tämä oli todella kiehtovaa. Tiedä sitten olisiko muista…

“Hajaudumme siis”, Kapura totesi. “Minäkin lähden omille teilleni. Ellei jotakuta satu kiinnostamaan epämääräiset kultit parisataa vuotta sitten Metru Nuilla.”

“Hyönteisistä puheen ollen, onkohan niillä vielä kokoelmissaan torakoita”, Matoro pohti ääniin puolivakavissaan.

“Onko meillä loppujen lopuksi kauhea kiire? Ei se Arupak sieltä kallonkutistajalta karkaa…” Umbra puuttui puheeseen “ja en usko että arkistoissa on nazorakeja. Tai jos on, se voisi olla aika ironista, koska huhutaan että nazorakit polttavat rahikirjoja ja erilaisia hyönteisoppaita, ainakin painoksia jossa heidän lajinsa esiintyy…”

“Arupak ei karkaa mihinkään. Käytetään tilaisuus hyväksi ja otetaan selville kaikkea hyödytöntä ja hyödyllistä”, Kapura ehdotti.
“Ei meillä kiire ole. Koska eihän niin käy, että sattumalta kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen juuri samaan aikaan meidän kanssamme joku pääsisi perille siitä, että Ga-Metrulaisessa mielisairaalssa saattaa olla myyttinen superase”, Matoro sanoi optimistisesti.

“Seikkailu tiedon valtatielle alkaa!” Umbra julisti. Hän toivoi etteivät he eksyisi Fikoun verkkoon ja jäisi tietoverkon vangiksi…

Suurin piirtein joka ikinin opastekyltti Onu-Metrussa osoitti Arkistojen suuntaan. Oikeastaan kaikki tiet koko Metrussa johtivat Arkistoon, joka oli koko kaupunginosan sydän. Myös toat saapuivat aukiolle, josta oli suora näkymä Arkistorakennukseen. Pinnalta rakennus oli kovin vaatimaton – yksinkertainen kivinen halli. Mutta se olikin tehty lähinnä niitä kymmeniä hissejä varten, joita pitkin pääsi kioja alaspäin.

“Tämän paikan tutkiminen veisi vuosisatoja ja siltikin uutta materiaalia tulisi sitä mukaa että emme pysyisi perässä…” Umbra pohdiskeli. Deleva oli ollut todella hiljaa jo jonkin aikaa. Hän ei jotenkin pitänyt paikan ilmapiiristä.

“Olisi kyllä tosi hyödyllistä olla kaiken tiedon ikinä lähettyvillä jatkuvasti. Kaiken sen”, Kapura haaveili. “Klaanin kirjasto on ihan kiva, mutta joskus vain tarvitsee tarkempia tietoja.”

“No tuntuu vähän siltä, että kaikki hyödyllinen mitä maailmassa keksitään päätyisi kuitenkin kohta tuhoamisvälineeksi”, Matoro kommentoi. “Miettikää vaikka noita vauhtiputkia. Miksi noin hienoa liikennejärjestelmää ei ole koko maailmassa? Siksi koska joku skakdi ottaisi sen ja käyttäisi sitä joukkotuhoaseena.”

“Minusta kyllä tuntuu, että tässä maailmassa ei ole nytkään mahdotonta ottaa selville jotain asiaa julkisesta kirjastosta”, Kapura sanoi. “Ja ehkä putket on patentoitu. Valmistusohjeet salattu. Tai jotain.”
“Tarvitsisimme kaiken kattavan järjestelmän, visorak-verkkoja hyödyntävän tiedonvälitysjärjestelmän jonka avulla kaikki maailman tietopankit yhdistyisivät”, Nurukan kertoi. “Mutta ei kukaan sellaista rahoita tai rakenna, maailmamme ei ole Yhtenäinen”.

“Jep”, Matoro totesi ankeasti. “Meillä on täällä lähinnä pieniä keskenään kyräileviä valtakuntia. Metru Nuin tapaiset poikkeukset ovat harvassa. Kertoo jotain, jos Artakhaa pidetään myyttinä vain siksi, että siellä on toimiva yhteiskuntajärjestelmä.”

“Tämä on sitä kansallisaatetta. Jokainen kansa haluaa olla Suuren hengen silmissä parempi kuin kilpaileva osapuoli. Miksemme voisi tehdä yhteistyötä paremman maailman takia? Toisaalta, on tappelussakin omat hauskuutensa ja vihollisten mottaaminen vapauttaa endorfiineja”, Deleva avasi vihdoin suunsa. Hän oli kyllä seurannut puheita, mutta oli vasta nyt päättänyt tehdä siirtonsa. “Haluan tietää, mikä tätä kättäni ja jalkaani vaivaa. Ne ovat hanganneet vastaan sieltä kebabilasta lähtien. Ei tämä ole ennen näin mennyt…”

“Ehkä siinä kebabissa oli jotain”, Kapura mutisi. “Kenties meidät… HUUMATTIIN? Ei mitenkään mahdotonta. Toaa vastaan hyödyllisin myrkky olisi sellainen, joka tehoaa tosi hitaasti ja huomaamattomasti, koska ammattilaisina me olemme luonnollisesti tottuneet varovaisuuteen. Onko kellään muulla jotain vaivoja?”
“Nanorobotteja limsassa? Se voi olla Delevan robottipuolen tottelemattomuuden syy. Tai sitten jokin mekaniikkaa hallitseva källimestari on tehnyt hyvän vitsin”, Umbra ehdotti.

“Minulle tulee myrkyistä aina mieleen se yksi vortixx, joka koitti myrkyttää minut Xialla. Radak tai joku. Aika surullinen tapaus. Samaa tasoa kuin Labio. Tyyppejä, jotka luulevat omistavansa koko maailman”, Matoro kertoi. “Juuri sen takia meillä ei voi olla yhtenäisyyttä. On tyyppejä, jotka ovat aina mielestään oikeassa.”

“Myrkyt ovat kivoja. Tulee mieleen se aika kun olin pari viikkoa Hordikana ja paikalliset matoranit yrittivät metsästää minua keihäillään. Saivathan ne minut vangiksi ja kaikkea muuta, mutta onneksi minut parannettiin. Toisaalta, kokemus teki minut immuuniksi myrkylle ja kärsimys kasvattaa aina luonnetta, kuten vanha sananlasku sanoo”, Umbra kertoi kokemuksiaan myrkyistään.

“Sinulla näitä vaiheita riittää elämässäsi…” Deleva tuhahti epäuskoisena. Hänen oli joskus vaikea niellä Umbran tarinoita menneisyydestään, koska ne vaikuttivat joskus liian oudoilta, jopa Metru Nuin toalle. Ei kukaan vain muuttuisi koko elämänsä ajan. Jonkun asian pitäisi sentään olla pysyvää.

“Kaikkien niiden seikkailujemme jälkeen ei kyllä ylläty enää mistään, Umbra. Tuo hordikajuttu oli vielä aika pientä verrattuna siihen VARJO-UMBRA-juttuun.”

“No, se on ollutta ja mennyttä. Meillä kaikilla on omat demonimme sisällämme, toisilla se vain sattuu outojen sattumusten kautta ottamaan oman tietoisuuden ja ruumiin. Lisäksi tapauksessani se tappoi ystäviäni ja vei Nurukanin toa-voimat. Tämä maailma on niin outo että kaikenlaista voi tapahtua jos siinä on mukana hulluja makutoja ja fuusiokeihäitä”, Umbra kertoi. Avra Nuin tapahtumat nousivat pintaan hänen mielessään. Se hänen nuoren tiiminsä uhraus, sekä Zyglakien tekemät uhraukset. Hän ei voisi nähdä näitä liskomaisia olentojakaan enää pahoina ja moraalittomina paskiaisina kuten useimmat näkivät. Näillä zyglakeilla oli kunniaa. Umbra ei ollut varma miten hän pystyisi suhtautumaan Klaanin saaren zyglakeihin nyt kun hän muisteli aiheuttamaansa sotkua ja miten nämä hoitivat sen loppuun. Universumi oli todella ihmeitä täynnä ja oudoimmastakin paikasta saattoi löytää kauniin ruusun…

“Tai hulluja makutoja ja katedraaliplaneettoja”, Matoro lisäsi.
“Joo. Makutat ovat kiehtovia, mutta perin sekavia olentoja. Miettikää nyt. Ne ovat kaasua joka on metallikuoressa. Kuin jokin kaasusäiliö, jonka sisällä on vihreää mömmöä. Ja ne haihtuvat olemattomiin ilman ruumiitaan…” Deleva fantasioi makutan listimisestä. Hän oli jo kauan halunnut taistella makutaa vastaan ainaisen skakdivihansa lisäksi. Hän näki sen haasteena ja tiesi että plasmavoimillaan hän voisi panna kovaa hanttiin kaasuhirmuille.

“Kun sanoit ‘perin sekavia’, ajattelin ensimmäisenä Makuta Nuita”, Matoro hymähti.

“Heh. Jokainen keskustelu menee jossain kohtin Manuun, jos se pääsee tiettyyn pisteeseensä”, Kapura kertoi. Se oli klaanissa universaali fakta.

Hissin ovet avautuivat.

Toat astuivat sisään.