Meri

Matoro nousi hitaasti laivan märältä kannelta pidellen päätään. Kaksikon alus oli seilaamassa hyvää vauhtia poispäin Xian seudulta, eivätkä heidät pysäyttäneet veneet olleet lähteneet seuraamaan heitä.

”Portaat. Minä vihaan portaita”, hän mutisi noustessaan ylös.

”Sinulle tuottaa näemmä valtavia vaikeuksia selvitä portaista?” Kapura kysyi sarkastisesti.

”…” Matoro totesi.

”Seuraava siirto, herra KAPTEENI MUSTALUMI?”

”…” Matoro totesi. ”No jos emme pääse tuosta, meidän on pakko yrittää Karzahnilta”, hän jatkoi.

“Ei kuulosta kovin hyvältä”, Kapura vakavoitui. “Jos paranoideilla seikkailijoilla olisi sääntöjä, numero yksi olisi ‘ÄLÄ MENE SAARELLE JONKA NIMI ON KIROSANA’.”

”Ei niin. Mutta pitää koittaa sitä silti”, Matoro vastasi.

”Yksi ei yksinkertaisesti mene Karzahnille ilman… VENETTÄ!”

”…” Matoro totesi. ”Sinun siistit toimintarepliikkisi ontuvat vielä vähän.”

“Että minä vihaan venematkoja”, Kapura mutisi. “Jos olisi keino hypätä kaiken tylsän yli, käyttäisin sitä.”

Karzahni

Edellinen yö

Maa huusi tuskasta, kun toa-joukon ensimmäinen, Deleva laski jalkansa ensimmäisen kerran mukulakivistä ja sulatetusta protodermispanssarista luodulle kadulle. Kadut olivat tummat, kuten kaikki muukin ja ne olivat hyvässä kontrastissa paikan mustan ja tummanpunaisen värimaailman kanssa.

Teräspölyä leijaili siellä täällä ja se näkyi punertavien valojen kajossa. Suuret tehdasrakennusten ja avopajojen luomat liekit valaisivat myös tätä varjojen valtakuntaa ja sieltä täältä kuului rytmikäs pauke joka ei koskaan loppunut. Ei, koska Karzahnissa ei ollut taukoja. Klonk, klonk, klonk, klonk.

Pauke oli rytmikästä ja sen tekivät kaupungissa, tai pitäisikö sanoa tehtaassa työskentelevät matoranit, joilta oli riistetty kaikki oikeudet. Identiteetti oli muutettu ja kummitusmaiset, laihat ja isosilmäiset työläiset olivat täydessä työn touhussa. He eivät olleet valinneet tätä elämää, olivat vain liian huono-osaisia.

Yksinäinen torni katseli kuollutta maata. Sen musta siluetti nousi uhkaavana punertavaa taivasta vasten muistuttaen joka hetki, että kukaan Karzahnilla ei ollut yksin. Ei koskaan.

Tunnelman ahdistavuus tuntui kasvavan jokaisella askeleella syvemmälle kohti tornia. Manasien äänettömät hahmot olivat edelleen aivan toien näkökentän reunalla, odottaen ja paimentaen toia vain yhteen suuntaan: kohti tornia. Niiden hohtavat silmät hohtivat kilpaa lieskojen kanssa. Ne tuijottivat.

Delevan teki mieli puhua jotain keventääkseen tunnelmaa, mutta lopulta hän ei sanonut mitään. Saari tuntui imemään itseensä kaiken elämänhalun ja ilon. Se oli kuin autiomaa, joka sateen tultua juo, mutta on taas pian entistä kuivempi. Toa yskäisi. Ilmassa oli sakea tuhkan ja savun haju.

Toat tiesivät tarinat matoraneista, jotka muuttuivat uupumuksensa takia kivipatsaiksi, ja näitä patsaita oli siellä täällä rahdattuina tehdasrakennusten eteen ja päätien varrelle. Mukulainen tie johti mutkitellen kohti isoa mustaa tornia, josta suuri silmä katseli heidän matkaansa.

Toat olivat ohittaneet jättiläismäisen pajan jossa pystyi polttamaan kokonaisia tiedon torneja pajan valtavassa ahjossa. He olivat nähneet maisemaa hallitsevia hiekkaputouksia, joissa hiekka valui kuin vesi ja nähneet jäätävien tulipatsaiden nousevan vulkaanisen oloisista maakuopista.

”Meidän- meidän ei pitäisi olla täällä”, Nurukan kuiskasi.

”Ei niin”, Umbra vastasi hiljaa. Hänen äänensä oli vapiseva.

He kävelivät kuin transsissa kohti Tornia. Hitaasti, askel askeleelta. He eivät voineet muutakaan, sillä hirviöt seurasivat heitä aina. Niiden rinki paimensi toia eteenpäin, halki ränsistyneiden varastojen ja kuolleiden puutarhojen. Katu ylitti sillan. Jokea sen alapuolella ei enää ollut. Maisema vääristyi ilman läpi. Kaikki näytti sumealta ja epäselvältä. Kaikki paitsi Torni. Se säteili kirkkaana heidän näkökentissään, kuin turvapaikkana loputtomilta silmiltä kaukaisuudessa.

“Musta torni. Sinne meitä ollaan viemässä”, Umbra sanoi hiljaa. Horisontissa kiiluivat jättiläismäiset lamppusilmät ja tummista hahmoista näkyi ääriviivat. Olennot pysyivät taka-alalla, mutta toat tiesivät mitä ne olivat. Painostava klonk klonk klonk klonk jatkui minne ikinä he menivätkään.

Jokin tuntui nakertavan toain haarniskoja. Pölysyöksyjiä. Niitä ne varmasti olivat, Umbra ajatteli ja oli lukenut näistä mikroskooppisista raheista joskus kauan sitten. Olennot söivät haarniskoja ja murensivat niistä pieniä paloja. Ja ne asuivat tässä maailmassa.

Deleva oli perin kyllästynyt tähän taivaltamiseen. Häntä väsytti ja ärsytti koko paikka. Hän olisi mieluummin klaanissa taistelemassa Allianssia ja torakoita vastaan, ei täällä oudossa perin kieroutuneessa huvipuistossa.

Uupunut Nurukan lysähti maahan ensimmäisenä. Maan toa tunsi asioiden olevan todella väärin tässä kieroutuneessa painajaisessa. Jokin alkoi painaa hänen jalkojaan enemmän. Jalat alkoivat tuntua kiven raskailta, mutta fyysistä muutosta ei ollut vielä tapahtunut.

“Et saa nyt luovuttaa!” Umbra huusi ja alkoi nostaa Nurukania ylös. Deleva tuli avuksi ja kaksikko alkoi puolittain kantaa ystäväänsä hartiavoimin kohti tornia. Matka taittui perin joutuisasti vaikka he kantoivatkin ystäväänsä mukanaan. Perässä hiihtävät hirviöravut olivat hyvä kannustin pitää yllä vauhtia. Horisontissa siintävä linnoitus alkoi lähestyä heitä kun he kiihdyttivät vauhtiaan.

Umbra tunsi näkökenttänsä sumenevan entisestään. Hengittäminen ei ollut helppoa. Horisontti välkkyi kymmenissä eri väreissä. Varjot kasvoivat ja kasvoivat ja muuttuivat eläviksi. Hän tunsi sekoavansa. Toa kutsui voimiaan. Hän yritti loihtia valoa tähän Mata Nuin hylkäämään paikkaan, mutta se kaikki tukahtui harmauteen.

Ikuisuuksilta tuntuneen vaelluksen jälkeen kolmikon edessä kohosi portti. Se oli korkea ja kaksiosainen. Siinä oli symboleita, joita Umbra ei erottanut. Se alkoi avautua hitaasti. Toat varautuivat pahimpaan. Silmät, klonk, klonk, klonk, silmät, pöly, klonk, klonk, klonk, punainen hohde, matoranit, klonk klonk klonk.

Raskita askelia. Silmät tulivat lähemmäs. Porttilla seisoi jokin korkea hahmo.

Umbra katsoi Saaren Valtiasta. Hän ei erottanut yksityiskohtia.

Vain Hulluuden.

Hän katsoi Hulluutta, ja se katsoi häntä.

Sitten hän romahti maahan. Umbran viimeisenä muistikuvana kaikui Hulluus.

Karzahnin rannikko

Karzahnin tummat rannat näyttivät Matoron silmiin täysin lohduttomilta. Ne olivat harmaita kuin tuhka. Kauempana näkyi korkealle kohoavia kukkuloita ja vuoria, mukaanlukien Karzahnin surullisen kuuluisat jäätä sylkevät tulivuoret.

“No niin”, Matoro sanoi ja henkäisi syvään.

“Mitään ideoita jatkosta?” Kapura tiedusteli. “Minulla ei ole kovin hyvää tunnetta tästä. Ei kutsuvin paikka, jossa olen käynyt.”

“Josko me vaikka rantaudumme ensin. Karzahnistahan pääsee Metru Nuille vain maitse. Joskus mietin minkälainen sadistinen huumorintaju Kohtalolla on ollut, kun on järjestänyt maailman näin.”

“Ööh. Mikä tuo on”, Kapura sanoi osoittaen jotain epämääräistä kasaa materiaaleja, jotka olisivat voineet olla joskus vene. “Kenen paatti tuohon on hajonnut? Tunnetko?”

“En tunne kaikkia maailman veneitä”, Matoro vastasi sillä samalla kuivan sarkastisella äänensävyllä, jolla hän ja Kapura keskustelivat jatkuvasti. “Mennään lähemmäs ja tutkitaan. Lienee joku epäonninen piraatti eksynyt tänne.”

“Näinköhän”, Kapura kommentoi epäilevästi. “Epäilisin kokeneiden merelläkävijöiden osaavan välttää tällaisia paikkoja. Okei, en väitä että se olisi mitenkään relevantti vene. Mutta se voi olla. Siis en usko piraattien vain satunnaisesti päätyvän Karzahnille.”

“Oletko tavannut niitä tyyppejä? Piraatteja, siis?”

“Okei, en. Mutta yleensä satunnaiset veneet eivät ole oikeasti satunnaisia. Ne ovat kuin tarkoituksella siihen työnnettyjä. Niillä on joku merkitys.”

“Minä tunsin yhden klaaniin liittyneen merirosvontapaisen. Se tyyppi oli ehkä surkein piraatti jonka olin koskaan nähnyt. Menetti laivansa kahdesti ja niin edespäin.”

“… Miten edes… tai no, unohda. Uskon. Piraatit ovat idiootteja, epäilyttävän satunnainen vene on vain epäilyttävän satunnainen.”

“Menemmekö tutkimaan epäilyttävän satunnaista venettä, jolla on kuitenkin jokin tarkoitus?”

“Minusta tuntuu, että se voi olla Karzahnin ansa”, Kapura pohti ilmeisesti vakavissaan.

“Karzahni on ansa”, Matoro sanoi väliin.

“Mutta minusta tuntuu, että mikään ansa maailmassa ei vain satunnaisesti tapa Toia. Joten mennään.”

Klaanilaisten kevyt vene lipui toista aivan turhan hitaasti kohti tuota anekaa rantaa ja mystistä venettä. Päivänvalossa Karzahni ei näyttänyt lainkaan niin karmealta kuin mitä se öisin olisi. Päivällä se oli kuin mikä tahansa matkaajat-orjiksi-kaappaava kuoleman kesämökki.

Veneen tasaisen pohjan osuessa kiviseen pohjaan pari metriä ennen rantaa oli klaanilaisten sidottava se paikalleen miten parhaiten taisivat (sarkastisen lauseidenvaihdon jälkeen) ja kahlata rantaan. Siellä he pääsivät tutkimaan venettä.

Vene, tai pikemminkin pieni alus, oli ilmeisen kovia kokenut. Se oli huuhtoutunut rannalle kylki merelle päin. Toinen kylki lepäsi jossakin Hopeisen Meren pohjassa. Rannalla oli rojua ja puunkappaleita. Suuri osa aluksen rakenteista näytti aivan siltä, kuin sitä olisi käsitelty tuhansilla valtavilla saksilla.

“En pidä noista saksijäljistä”, Kapura mutisi. “Mutta tämä ei vaikuta piraattien alukselta. Joku mukava Matoran vai jotain tärkeämpää? Mitä arvelet?”

Matoro oli tutkimassa aluksen – tai sen mitä siitä oli jäljellä – komentosiltaa – tai pikemminkin sen jäänteitä. Hän yritti löytää mitä tahansa, joka kertoisi jotakin veneen omistajan identiteetistä.

“Löydätkö ulkopuolelta aluksen nimeä? Vesi on huuhtonut kaiken irtaimen pois täältä”, Matoro huusi keskittyneenä analysoimaan puun rakennetta skannerisilmällään.

“Ei löydy”, Kapura huusi jokseenkin epäselvästi tutkiessaan lähiympäristöä. “Itse asiassa täällä ei vaikuta olevan hirveästi mitään merkityksellisiä tavaroita. Aallot varmaan huuhtoneet pois.”

“Eikä vain aallot. Olen melko varma että tämän ovat hajottaneet Manasit”, Matoro sanoi. Hänkin oli tullut rannalle tutkimaan irtaismistoa.

“Se selittää matkustajien puutteen”, Kapura totesi pahaenteisesti. “Vai mihin luulet heidän suunnanneen mahdollisesti selvittyään? Se taitaisi olla luonnollinen seuraava määränpää.”

“Me olemme Karzahnilla. Manasit ovat Karzahnin Nöpöjä. Minne luulet matkustajian päätyneen.”

“No. Emme varmaan jää heitä pelastamaan? Mitä olet suunnitellut?”

“Marssimme saaren halki – mielellään tämän päivän sisällä – pohjoiseen ja päädymme Metru Nuille”, Matoro sanoi jämäkästi. Hän oli jo kääntymässä pohjoisen suuntaan, kun huomasi rojun seassa jotakin hyvin tuttua.

“Kapura, katso”, Matoro hihkaisi. Hän nosti pitkässä riipuksessa roikkuvaa vihreää kiveä kasvojensa tasolle.

“Jaa. Modekivi”, Kapura sanoi. “Emme näköjään jätäkkään kaikkea jännää väliin. Luuletko, että pääsemme jotain mahdollisimman ei-rapuista reittiä asutuskeskukseen tai missä vankeja nyt pidetäänkään?”

“Karzahnin palatsi – ks. kalterihotelli – lienee kohteemme”, Matoro sanoi ja pujotti kiven haarniskansa suojiin, pitämään seuraa Epsilon-sirulle. “Meidän pitää välttää teitä ja pyrkiä sinne mahdollisimman hankalaa reittiä. Se on samalla myös ravuttomin reitti.”

“No hyvä”, Kapura totesi. “Vai auttaakohan se mitenkään. Tuskin yllätyshyökkäys onnistuu muutenkaan?”

“Ei hyökkäys, mutta kai me muutakin keksimme. Kunhan nyt vain pääsemme tämän alkuun”, Matoro sanoi.

“Selvä, mennään vain”, Kapura myöntyi vastustelematta. “Ehkä sinä tiedät enemmän näistä asioista.”