Klaanin satama

“Muuten, radiopuhelimet olivat alennuksessa. Tästä lähtien kumpikin kantaa mukanaan vähintään viittä kuten järkevät ihmiset”, Kapura sanoi työntäessään laatikkoa veneeseen.

“… mitä me teemme viidellä radiopuhelimella mieheen?” Matoro kysyi puolivakavissaan Kapuran hankkiman veneen kannelta. Kyseessä oli parhaat päivänsä nähnyt muutamalle henkilölle tarkoitettu pikavene, joka kaikesta huolimatta oli (tai ainakin pitäisi olla) merikelpoinen.

“Ei koskaan tiedä, miten niitä voi menettää”, Kapura vastasi vakavana. “Ennen kuin huomaatkaan, ne putoavat öljymereen tai lentävät tyhjyyteen vahingossa”. Joku ohitse kulkenut matoran katseli omituisen näköisenä Kapuraa. Toat taas matkalla öljymerille ja maailman laidoille pelastamaan meitä matoraneja, hän ajatteli.

“Onko meillä edes akkuja näihin?”
“Ostin niitäkin. Ja ainahan voi käyttää loppua neljää radiopuhelinta yhden sammuessa.”
“Sepä lohduttavaa”, Matoro totesi lakonisesti ja mietti kuumeisesti keinoa vaihtaa puheenaihetta. Hän järjesteli kaksikon vähäisiä matkatavaroita kannen alle.
“Kävin muuten arkistossa tutkimassa vähän määränpäätämme”, hän puoliksi huusi ruumasta.
“Mitään kiinnostavaa?” Kapura kysäisi. “Itse asiassa… Mitä me edes tarkalleen ottaen menemme tekemään?” laivaan astunut Kapura jatkoi.

“Siis. Menemme tapaamaan jotakin Arupak-nimistä matorania. Se on tämän hetken tietojen mukaan viimeisin, joka on koskenut Delta-siruun. Toivon, että pääsisimme sen avulla sirun jäljille”, Matoro selitti. “Tyyppi tosin on mielisairaalassa Ga-Metrussa.”

“… Arupak?” Kapura sanoi mietteliäästi. “Melkein kuulostaa tutulta. Mutta joo, kuulostaa järkevältä. Miten tämä Arupak tarkalleen ottaen sai sirunsa?”

“Hän oli ilmeisesti jonkinlainen merirosvo. Päätyi Nimdan temppeliin, samaan jossa minä kävin. Sieltä löytyi eräästä ansasta hänen kuollut toverinsa, joka oli kirjoittanut heidän tulleen hakemaan Nimdaa. Arupak sai sen sirun temppelistä ja pakeni… pakeni sen… vartijoita” Matoro kertoi hiljaisella äänellä. Hän yritti tukahduttaa tuskallisia muistoja.

“Onko mitään tietoa siitä, mihin hän menetti sirunsa?”
“Ei. Se saattaa olla hänellä edelleen. Juuri sitä sirun kohtaloa menemme selvittämään. Ja jos mahdollista, tuomaan sirun lopulta Klaaniin.”
“… Mielisairaalla voi olla hallussaan maailman vaarallisin ase?” Kapura kysyi.
“Ei olisi ensimmäinen kerta”, Matoro totesi kuivasti. Mahtoikohan Abzumo olla edelleen meren pohjassa, hän tuli ajatelleeksi.

“Jos minulla olisi ollut Nimdan siru vähän aikaa sitten niin Klaanista ei olisi jäljellä enää mitään”, Kapura sanoi mietiskelevästi. “Unohda. Mutta onko mahdollista, että vastapuoli olisi jo saanut sirun? En kuvittele sen ryöstämisen olevan kovin vaikeaa jos sinäkin sait selville sirun silloisen olinpaikan.”
“…”

Hetken kuluttua Matoro vastasi: “No jaa, onhan sekin mahdollisuus. Vaikka helppoa se ei ole.”
“Aika simppelin oloinen tehtävä”, Kapura sanoi. “Ei kuulosta vaaralliselta lukuun ottamatta Nimdaa käyttävää hullua. Mukavaa vaihtelua Xian jälkeen.”

“Oletko käynyt muuten Metru Nuilla ennen?”
“En. Olen pysytellyt aika lailla Klaanissa tehtäviä lukuunottamatta. Ja aika ei tietenkään ole paras mahdollinen huvimatkailuun.”
“Minä taistelin siellä Metsästäjiä vastaan silloin Sodassa. En ole siellä sen jälkeen käynyt. Siellä on liian vähän luontoa.”
“Minä en välittäisi”, Kapura sanoi. “Pääsisi ilmaisemaan itseään taiteilijana, luulen. Viime aikoina tilaukset ovat olleet vähän “tee minulle moottorisaha, joka ampuu plasmaa”-tyyppiä. Sitä se sota-aika teettää.”
“Sietäisit olla ylpeä. Kuinka moni ylipäätään osaa tehdä ‘moottorisahan, joka ampuu plasmaa’?”
“Klaani nosti Pajan tarvikebudjettia sodan takia joten minulla on varaa mennä vaikka kuinka överiksi.”, Kapura sanoi. “Näkisit sen harppuunapäivityksen, jota suunnittelen.”
“Kuulostaa hyvältä”, Matoro totesi. “Jos jatkamme kunhan olemme päässeet liikkeelle. Perille pääsee parhaiten lähtemällä liikkeelle.”
“Sopii”, Kapura vastasi. “Kuinka kauan arvioisit matkan kestävän?”
“No Xian-tunnelin kautta pääsemme Metru Nuin kupoliin – jos kaikki menee hyvin – parissa viikossa. Tai hieman vajaassa”, Matoro vastasi samalla käynnistellen veneen polttomoottoria.

Matoro katseli pieneltä komentosillalta merelle Kapuran pitäen vakaasti kiinni ohjauspyörästä. Kylmä viima iski kaksikkoon. Jossain kaukana näkyi Klaanin lopun alla purjehtiva kauppalaiva saattoaluksen kanssa. Tällä alueella Klaanin saaren koillispuolella oli upotettu vasta kaksi päivää sitten useita klaaniin matkalla olleita laivoja.

“Koskahan sota loppuu”, Matoro ajatteli ääneen.
“Ei koskaan”, Kapura sanoi. “Mutta se voi hiljentyä. Jäädä muistoihin. Mutta ei kauaksi aikaa.”
“Ainahan ne sodat loppuvat”, Matoro vastasi. “Paitsi Zakazin sisällissota. Mutta se on poikkeus, koska skakdit.

“Sodat johtavat seuraaviin”, Kapura totesi. “Ne vain nimetään erikseen koska on mukavampaa ajatella että ne loppuvat. Ja sitä paitsi vaikka taistelut näyttäisivät vaienne niin kulissien takana johtajat suunnittelevat jo seuraavia sotia. Keneenkään ei voi luottaa.”

Matoro ei ehtinyt vastaamaan. Hän tunsi iskun päässään ja vajosi tyhjyyteen todellisen maailman hävitessä hänen ympäriltään. Kapuran viimeiset sanat soivat Toan päässä tämän tuntiessa etäisesti kaatuvansa.

Keneenkään ei voi luottaa.

(Voitte kenties arvata, kuka muu tähän on osallistunut Kapuran lisäksi.)