Jäiset rannat
Routainen rannikko toivotti viileästi tervetulleeksi sitä verkkaisesti kohti syöksyvän rautalinnun hehkuvat moottorit. Höyryä teholla ulos puskeva moottori sulatti lunta ja jäätä, kun Ilmaraptori syleili lumista maaperää laskeutumistelineillään. Lunta pöllähteli ilmoille ja suli jääkylmiksi nesteuriksi laskeutuvan Laivaston lentoaluksen taakse. Rannikolle laskeutui verkkaisesti ainutlaatuisia lumihiutaleita, jotka sulivat Ilmaraptorin kuumassa kosketuksessa.
Näin etelässä auringot olivat jo talviunilla. Pakkasen herran pitkäkyntisen käden ote oli sininen, kylmä ja lohduton.
Ovi kalahti auki ja kylmä ilma virtasi sisään alukseen, jonka sisällä hytisi matoraneja ja Toia. Hengitys höyrystyi lähes välittömästi. Jopa pakkaseen tottuneet kolme jään Toaa vapisivat kauttaaltaan. Jokin luonnonoikku vuosimiljardeja sitten oli lukinnut tämän pienen saarenkaltaisen ikiaikaiseen talveen, mutta ei ollut lannistanut sitä ja sen pientä asujaimistoa.
Matkustajat kääriytyivät paksuihin viltteihin ja kaapuihin selviytyäkseen pakkasessa. Kolmen matkustajista sydämiä kuitenkin lämmitti jokin. He olivat perillä.
Kolme matoran-soturimunkkia astuivat pientä laskusiltaa pitkin ensimmäisinä hankeen. Sen pistelevä kosketus tuntui heidän jalanpohjiaan vasten melkein ystävälliseltä. Täällä odottaisi ystäviä. Täällä eli toivo.
Jääsaarella ei ollut nimeä. Lähialueiden kalastajalaivastot välttelivät näitä merialueita niiden hyytävän kylmyyden takia. Jopa jäävuorilla ratsastavien tarunomaisten Frostelusten väitettiin karttavan aluetta. Väitteellä saattoi olla todellisuuspohja.
Saaren ainoalla kylällä oli kuitenkin nimi, ja se kuulosti kolmen matoranin korviin kuin maailman kauneimmalta sanalta.
”Ath-Koro”, Oraakkelin matala ääni sanoi kaavun suojista. ”Vihdoin perillä.”
”Kunpa voisin nähdä sen silmilläni”, Pyhä Äiti sanoi hiljaa. ”Nämä metsät… ne ovat kauniit kuin jumalan kasvot.”
Riisihattunsa alle piiloutunut Sadje ei sanonut sanaakaan. Trooppisiin olosuhteisiin tottunut munkki keskittyi lähinnä hytisemään säälittävästi kaapunsa sisällä. Hän kuitenkin tiesi, että vaihtoehtoja turvapaikalle ei ollut.
Ilmaraptori I:n matkustajat astuivat kaikki ulos koneesta tutkimaan jäisten rantojen ällistyttävää kauneutta. Lumikentät eivät koskaan loppuneet, vaan muodostivat koskemattoman, aavikkomaisen pinnan, joka kimalteli kaukaakin katseltuna tuhansissa spektrin väreissä. Routa peitti jopa puiden kuoret. Oli kuin koko luonto olisi päällystetty ohuella silkillä.
Se ei tietenkään muuttanut sitä, että kylmyys oli sitä luokkaa, jossa ei voinut ampua, koska luodit eivät lentäneet jäätyneen ilman läpi. Eikä juoda, koska naama oli jäässä. Kuolleella tavalla jäässä.
Ternokin ja Ontorin piskuiset silmät kurkistelivat vielä aluksen sisältä vähintään kolminkertaisen paksun huopakerroksen alta. Muumiomaisesti huopiin piiloutunut mekaanikkokaksikko hivuttautui hitaasti takaisin kohti aluksen mansikkaisena hohkaavaa tulipesää. Myös vaisu torakkavanki oli jäänyt aluksen sisälle.
Matoro, Ämtur, Hai, Troopperi, Bloszar ja jopa tajuihinsa palannut Summerganon olivat uskaltautuneet ulos, mutta peittivät kehojansa viitoilla ja huovilla.
”Tässäkö tiemme siis eroavat?” Matoro kysyi varoen.
”Niin on pakko”, Oraakkeli vastasi vailla tunnetta. ”Tässä ja nyt, Mustalumi.”
”Meillä ei ole muuta paikkaa”, Pyhän Äidin vanhan Shelekin takaa kuuluva uupunut ääni sanoi. ”Isä Bartax… hän taitaa todella uskoa, että se hullu Makuta… on Ath. En tiedä, mitä on tapahtunut, mutta koko uskontomme päälahkolle minä ja Sadje olemme kuolleita…”
Vanha nainen katsoi varoen Oraakkeliin. ”… ja Oraakkeli on murhaajamme. Joskin hän taisi saada huomattavaa apua klaanilaisilta. Olen pahoillani, mutta meidän ei ole turvallista pysyä mukananne.”
”E… ei kai kukaan, kukaan uskoisi Bartaxia?” Sadje sanoi hermostuneena. ”Mies on ikäloppu, seniili! Ja… joidenkin tosi hälyttävien huhujen mukaan kuollutkin, mutta…”
”Huhuissa on totuuden siemeniä, mutta en tiedä”, Pyhä Äiti vastasi. ”En enää tiedä, mihin uskoa. En tiedä, uskonko, että Bartax on kävelevä ruumis. En tiedä, uskonko, että se hullu makuta todella kuoli luontoa pilkkaavan ilmalaivansa alle. Tiedän kuitenkin, että jos Bartax muovaa uskontomme hänen mukaansa… teen mitä tahansa pysäyttääkseen hänet.”
”Abzumon täytyi kuolla, eikö täytynytkin?” Summerganonin heikko ääni sanoi. ”En nähnyt, mutta… miten kukaan voisi selviytyä siitä?”
”Älä ole naiivi, Suga!” Troopperi sanoi hampaidensa välistä. ”Oletko koskaan kuullut kenenkään tappaneen makutaa? Ne löytävät aina jostain uuden kehon ja ovat pian taas kiusaamassa.”
Summerganon jäätyi eikä keksinyt vastausta. Hän ei ollut edelleenkään kertonut, mitä Manulle oli tapahtunut. Pahinta oli hänen oma epätietoisuutensa. Heti sen jälkeen, että vanha ystävä oli puukottanut häntä vatsaan.
Toa-sotaveteraani hiljentyi hetkellisesti ja hautasi ajatuksensa routaiseen tuulenvireeseen.
”Ja jos minusta kysytään, toivottavasti se elää”, Troopperi sanoi. ”Nukkuisin yöni paremmin, jos saisin henkilökohtaisesti napsauttaa tulinuolen sen molempiin silmämuniin.”
”Väkivallan aika ei ole nyt, Toa hyvä”, Oraakkeli sanoi vaisusti. ”Se tulee myöhemmin, yritimme estää sitä tai emme.”
Troopperin sisällä oli pieni kytevä kekäle. Hän odotti innolla. Tulen Toa päätti kuitenkin jättää asian myöntämättä.
”No”, Matoro sanoi hiljaa ottaen hitaan askeleen kohti kolmea athistimunkkia. ”Miten te pärjäätte?”
”Hyvin, Jään Sotilas”, Pyhä Äiti sanoi vilauttaen hymyä, joka lämmitti hyistä ilmaa. ”Bartax on tappanut isä Bothanan ja saanut puolellensa isä Ariezin. On kuitenkin yksi, jota hän ei koskaan saa suostuteltua. Vanha, vanha ystävä.”
”Isä Gunei”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Pelkuri, kieltämättä. Heikko mieleltään, ehdottomasti. Vastuuton, todellakin.”
”Ystävä?” Pyhä Äiti sanoi koskettaen Oraakkelin vahingoittunutta olkapäätä lempeästi.
Oraakkeli oli hetken hiljaa. Vanhan soturimunkin siniset kasvot katselivat lunta. Hetken ilmeettömillä kasvoilla kävi jotain hymyntapaista.
”Ystävä. Aina.”
Matoro nyökkäsi. ”Onko teillä ketään muuta, johon turvautua?”
”Ehkä yksi”, Oraakkeli vastasi. ”Zeeron, viimeinen kuudesta ylipapista. Mutta hänestä ei ole ollut näköhavaintoa vuosituhansiin. Oli miten oli, meidän täytyy yrittää. Uskontomme on vaarassa.”
”Anteeksi, mutta en osaa puhua kaikkien puolesta”, pieni matoran Ämtur sanoi jyrkästi villaisen kaavun alta. ”Mutta Laivasto tukee teitä milloin vain.”
Oraakkeli nyökkäsi, mutta pudisti välittömästi päätään. ”Kiitos, Ämtur Rohkea, mutta on sotia, jotka eivät kuulu teille. Menkää voittamaan omanne.”
Ämtur hymyili ja veti kätensä lippaan.
”En ehkä usko Athiin etkä sinä Mata Nuihin”, pilotti sanoi. ”Mutta minusta tuntuu, että me vain käytämme eri nimiä samoista asioista. Toivottavasti tapaamme vielä.”
Joukko hajaantui ystävällisissä merkeissä. Pakkanen yritti tappaa viimeisenkin lämmön itse kustakin matkaajasta, mutta kädenpuristuksissa ja halauksissa oli vielä jotain sellaista, joka ei kuolisi edes lumimyrskyssä.
Muu joukko palasi Ilmaraptorin sisätiloihin valmistelemaan liikkeellelähtöä. Matoro jäi seisomaan hankeen, kun Sadje Pyhää Äitiä taluttaen aloitti kevyen askelluksensa hankea pitkin. Matka alkoi kohti syvällä metsässä lämmittävää Ath-Koron kylää.
Oraakkeli ja Matoro jakoivat viimeisen katseen pakkasessa.
”Jään sotilas”, Oraakkeli sanoi hiljaa.
”Oraakkeli”, Matoro vastasi haikeasti.
”Haluan pyytää anteeksi siitä, mitä sanoin illalla. Se ei ollut arvoni mukaista.”
Matoro nyökkäsi. ”Minä tiedän, mitä tapahtui. Minä tiedän. Se tekee sellaista. Se ei ollut sinun syysi.”
Oraakkeli pudisti päätään. ”Et ymmärrä. Luulet varmaan, että pieni siru voi vedellä minua naruista kuin pahaista sätkynukkea. Voi Ath, olisikin niin yksinkertaista, jos asia olisi niin.”
Oraakkelin katseessa oli synkkiä pilviä. ”Viime kädessä nuket sitovat omat narunsa. En tiedä, miksi… mutta minusta tuntuu, että…”
Hyytävä tuuli saavutti rannikon.
”… minusta tuntuu, että tavallaan halusin sitä.”
”Älä sano noin”, Matoro sanoi esittäen vahvempaa kuin oli. ”Minä tiedän, että sinä et tarkoittanut sitä. Olet parempi mies kuin haluat myöntää.”
Matoro tarjosi kättään ja Oraakkeli tarttui siihen. Kaksi valkoista kättä puristui sekuntien ajaksi yhteen ja kahden soturin mielet koskettivat vielä kerran toisiaan.
Sekuntien ajan Matoro näki silmiensä edessä paljon nuoremman matoranin. Matoranin, jonka silmät eivät olleet vielä nähneet kaikkea. Matoranin, jonka iho oli kultainen kuin auringon viimeinen säde. Matoranin, jonka ranteet oli kahlittu toisiinsa rautaketjuin.
Välähdys katosi routaiseen tuuleen.
”On vielä paljon sellaista, mitä en ole kertonut sinulle, Matoro the Blacksnow”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Minusta. Sinusta itsestäsi. Nimdasta.”
Matoron katse oli kysymyksiä täynnä. Jokin kuitenkin kertoi, että hän ei saisi tänään vastauksia.
”Totuudesta”, Oraakkeli vielä lisäsi. ”Kauniista, kauniista totuudesta. On niitä, jotka näkivät sen minuakin paremmin… ja maksoivat siitä näkökyvyllään.”
Matoro vilkaisi kauemmas metsään. Pyhä Äiti katsoi häneen vielä hymyillen ja heilutti kättään. Matoro heilutti takaisin.
”Se päivä saa kuitenkin odottaa. Pidä Epsilon turvassa.”
Matoro nyökkäsi ja päästi irti Oraakkelin kämmenestä. Matkan olisi jatkuttava. Jos kohtalo sen soisi, he kaksi näkisivät vielä.
Kun Ilmaraptori I nousi Ath-Koron jääsaaren hyytävästä ilmastosta kohti taivaanrantaa, kolme soturimunkkia katseli haikeina perään. Siivet hohtivat jostain kaukaa hehkuvassa auringossa. Ne kertoivat vapaudesta. Siitä, että oli vielä jotain, jonka puolesta taistella.
Vaikka toivoa ei aina ollut, enkeleitä oli vielä olemassa.