Kategoria: Klaanon Rope

Keskisuuren kasteen aukio

Athin kirkon Pyhänä Äitinäkin tunnettu ce-matoralainen nainen käveli kivistä polkua eteenpäin. Mitään hän ei nähnyt, ei siinä mielessä, missä tavallinen väki asian käsitti. Mutta omalla tavallaan hän aisti kaiken ympärillään. Hän tunsi elävät mielet ympärillään… ja sen, missä niitä ei ollut.

Nainen hymyili itsekseen. Ei hänellä ollut syytä olla hymyilemättä näin kauniina syyspäivänä. Hän istahti matalalle kiviselle penkille ja nautiskeli vienosta tuulenvireestä kasvoillaan.

Ikuisen pimeyden läpi maailmaa katseleva nainen keskittyi kuuntelemaan. Sorapolkua pitkin asteli rauhallisia askelia. Toiset, tiiviimmin hiekkaa vasten iskeytyvät askeleet ohittivat ensimmäiset. Joku istui nurmikolla kymmenen kyynärmitan päässä Mestarin takana – hän tiesi sen siitä, että kuuli tämän vaihtavan asentoa.

Ja vaikka nainen ei nähnyt muotoja tai värejä, hän tunsi jotain yhtä kaunista. Soljuvan puron lailla virtaavat tunteet ja ilmaan heitetyt ajatukset leijailivat hänen ympärillään hivellen hänen mieltään ja sieluaan, aina ja kaikkialta.

Tuttu, varma mutta hiljainen askellus irtosi polulla muista. Hiekan narske vaihtui ruohon kahinaan. Mestari tiesi, kuka se oli. Hän kuuli, tunsi, näki ja haistoi tulijan mielentilan.
Askeleet pysähtyivät. Vanha ystävä istui naisen viereen.
”Hei.”
”Tervehdys sinulle.”

Et saisi olla täällä yksin, Oraakkelin huolestunut ajatus kaikui kaikkialta. Mestari huvittui hieman ystävänsä huolestuneisuudesta.
”Sadje on Zeeron-paran kanssa kaupungilla ostamassa sieniä”, Mestari totesi ääneen huvittuneeseen sävyyn. ”Zeeron alkaa olla jo hieman hermoraunio. Tämä paikka ei taida juuri sopia hänelle.”
”Sen uskon”, Oraakkeli vastasi, hieman turhankin vakavasti Mestarin mielestä.
Oletko sitä mieltä, että klaanilaiset aikovat salamurhata minut heti, jos esiinnyn julkisissa tiloissa yksinäni? Mestari jatkoi telepaattisesti, hieman turhankin hilpeästi Oraakkelin mielestä.
Pahantahtoisia silmiä saattaa olla kaikkialla. Jopa täällä, mies vastasi äänettömästi, ja sitten ääneen: ”Kaupunki ei sovi kaikille.”
”Hän on elänyt niin kauan metsän keskellä, että kaupunkiin sopeutuminen on todella hankalaa”, Mestari naurahti. Pahantahtoisia silmiä. Kuulostaa mielenkiintoiselta, ystäväni. Mitä sellaiset silmät saavuttaisivat tarkkailemalla minua?

”Se on totta. Jo pelkät kovat äänet saavat hänet hieman tolaltaan. Hän on oppinut kuuntelemaan metsän hiljaisuutta. Kaupungin meteli muistuttaa häntä vain vaaroista”, lausui vanha mies sävyllä, josta vain Mestari tunnisti huolestuneisuuden. Visokki varoitti Syvän Naurun loisista. Niitä voi olla kenessä tahansa. Mutta en ajattele vain sitä.

Klaanilaiset eivät välttämättä luota meihin, mutta olemmeko antaneet aihetta? nainen vastasi ja jatkoi sitten ääneen: ”Sadje pitää kyllä huolta hänestä. Emme kyllä voi päästää häntä takaisin metsäänsä. Nazorakien joukot kun voivat vallata sen alueen minä hetkenä hyvänsä.”

Oraakkeli huokaisi. ”Emme niin.”
Emme niin. Ja tiedän, että Guardian alkaa epäillä asioita, joita hänen ei pitäisi. Enkä tiedä, kuinka kauan voimme pitää häntä epätietoisuudessa.
Pyhä Äiti näytti hämmästyneeltä. Mitä luulet hänen epäilevän?

Admin ei jahtaa miekkapirua vain koston nimissä, eikä edes vanhan valansa. Hän on oikeilla jäljillä, ja kun hän tajuaa… en ole ihan varma, voimmeko kieltäytyä kertomasta totuutta.

Onko meillä lopulta syytä olla kertomatta totuutta? Mestari lausui pohdiskelevasti. ”Luotan arvostelukykyysi, ystäväni.”
”Ja olen siitä hyvin kiitollinen”, Oraakkeli vastasi. Minulla on epäilys, mitä admin suunnittelee. Ja se on vaarallista.

Totta kai hän haluaa miekkapirun hengiltä. Tai ainakin luulee haluavansa. Mutta jos hän tietää, vaikuttaako se hänen arviointikykyynsä?

Se vaikuttaa siihen, miltä hänen silmissään näytämme, Oraakkeli vastasi. Varjoissa on helpompaa toimia, Mestarini. Tietämättömyys on joskus hyvästä.
”Kaunis sää tänään, eikö totta?” Mestari sanoi hymynkare huulillaan. Pyhä Äiti kykeni aistimaan ohikulkijoiden epäuskon, kun näkyvästi sokea nainen puhui säästä.
Mutta onko tietämättömyydestä tässä tapauksessa enemmän haittaa kuin hyötyä?

”Onhan se omalla tavallaan. Omalla syksyisellä tavallaan.”
Mutta jos he saisivat tietää kaikki salaisuutemme, Mestari – jos he tietäisivät, mitä kaikkea olemme heiltä piilottaneet, kaikki voisi sirpaloitua. Punainen Mies on tehnyt heistä epäluuloisia.

Yksi vaihtoehto olisi kertoa heille totuudenmukaisesti, Pyhä Äiti sanoi, miksi salaamme heiltä asioita ja toivoa, että he ymmärtävät salaisuuksien mahdin ja tiedon arvon. Olen varma, että administosta ainakin jollakulla on kokemusta aiheesta.
Se vaiensi Oraakkelin vaeltelevat ajatukset. Ainakin hetkeksi.
”Talvi on kyllä kohta täällä”, mies sanoi suorastaan kuiskaten. ”Pitää nauttia auringoista, kun ne vielä näkyvät.”
Varjoista ovat he kyllä itsekin, myönsi mies ajatusten kielellä. Jos maailman olennoista mahtavimmat ja kauheimmat tietäisivätkin, keitä kaikkia näiden muurien sisällä piilotellaan, se olisi tämän kaupungin loppu.
”Syksy on tietyllä tapaa lempivuodenaikani”, Pyhä Äiti sanoi ja venytteli hieman jäseniään. ”Ei ole liian kuuma taikka liian kylmä. Ja syksy tuoksuu erilaiselta.”
Mitä mieltä olet Makuta Nuista? nainen jatkoi jälleen mielensisäisesti. Onko sinulla uusia näkemyksiä matkanne jälkeen?

Myönnän, että näkökenttääni hämärtävät kokemukseni hänen kaltaisistaan, mietti mies ja veti esiin hetkeksi hirvittävät rannearpensa. Mutta en voi olla silti pitämättä häntä silmällä. Niin paljon kuin se mahdollista on.

Se mies on mysteeri, Mestari totesi. Hän tietää paljon enemmän kuin osaamme arvata ja todella paljon enemmän kuin antaa olettaa.

Käskenkö oppilaan perehtyä asiaan?

Tee niin, mikäli se on mahdollista. Se makuta voi rikkoa paljon asioita – tai vaihtoehtoisesti tehdä paljon hyvää meidänkin intressiemme kannalta.

Kunhan hän vain keskittyisi rikkomaan asioita, jotka haluamme rikki.
Oraakkelin jalat laskeutuivat nurmelle. Kaapukangas valahti. ”Ikävä kyllä joudun poistumaan, Mestarini”, hän sanoi kohteliaasti. ”Minulla on sovittu tapaaminen.”
Oppilaan kanssa.

”Mukava, että sinulla oli kiireidesi keskellä aikaa hieman rupatella”, toinen vastasi aivan yhtä kohteliaasti. Kerro terveisiä.
Mestari kuunteli Oraakkelin loittonevia askelia ja tunsi tämän vakavan mielentilan haihtuvan hitaasti Keskisuuren kasteen aukiolta, mutta ei koskaan hänen luotaan. Jollain tapaa Oraakkeli oli aina läsnä.
Mutta niin oli Mestarikin.

Vanha mies kutsui siipiratsuaan jossain aallonmurtajan luona.

Taivas oli tumma kuin lintu, joka siltä laskeutui siivet jylhästi piiskaten. Tuuli viilsi Oraakkelin kaapua kuin miekka. Ja kun mielten mestari käski, Bothossin suuret ja jäntevät räpyläjalat ottivat vastaan pienen särkän rantahiekan.
Soturimunkki silitti merimetsonsa suurta päätä valkealla kämmenellään ja valahti tämän niskasta ketterästi yhtenä mustana kaapuna iltahämärässä.

Särkkä ei ollut suuri, mutta illan pimetessä siitä ei juuri hiekanmuruakaan näkynyt. Tänne kuula oli kuitenkin Oraakkelin johdattanut.
Av-matoran veti hihastaan esiin punaiseksi maalatun pallon, jonka valkoinen silmä hehkui ja välkehti tiuhaan. Se tarkoitti, että toinen samanlainen oli lähellä. Oraakkeli sujautti kuulan takaisin kaapuunsa ja keskitti silmänsä pimeyteen. Suutaan avaamatta ja elettäkään tekemättä hän käski Bothossia odottamaan paikallaan. Ja merimetson hahmon ottanut serafi totteli.

Soturimunkin kokenut askel loittoni rantaviivasta. Valon matoranin silmät sopeutuivat pimeään. Merituuli piiskasi pientä särkkää, joka oli mitättömyydessään ja piirteettömyydessään hädin tuskin merenpinnan yläpuolella. Yksikään puu tai kallio ei ollut estämässä viiman matkaa, ja se sai Oraakkelin kaavun lepattamaan tavalla, joka muistutti häntä Arkkienkelin taistelusta.

Tuulessa lepatti myös särkällä odottaneen hahmon kaapu.
Oraakkelin iäkkäät mutta edelleen sammumattomina hehkuvat silmät seurasivat, kun pitkä, luonnottoman laiha hahmo asteli lähemmäs. Kylmä viima sai olennon kaavun helmat lepattamaan jopa dramaattisella tavalla. Olento ei sanonut kävellessään mitään. Oraakkeli kuuli vain ulisevan tuulen ja hiekassa narisevat askeleet. Muukalainen pysähtyi. Hän seisoi nyt vain vajaan kahden metrin päästä matoranista. Sinisen pakarin uurteiset kasvot katsoivat tulijan suippokärkisen hupun sisään ilmeettöminä.

Syvä hiljaisuus. Katsettaan laskematta Oraakkeli otti varoen hihastaan esiin saman punaisen kuulan, jonka keskellä oleva valkoinen ympyrä vilkkui nyt niin villisti, että teki melkein pahaa tuijottaa sitä.
Toinen vastasi työntämällä pitkän, kaavun hihan peittämän kätensä asusteen taskuun. Ehkäpä hieman laiskan oloisesti hahmo veti toisen, melkein identtisen punaisen kuulan ja esitteli sitä näyttävästi pyörittelemällä rannettaan ilmassa. Muukalaisen kuula erosi Oraakkelin kuulasta vain kahdella ohuella, valkoisella raidalla, jotka kulkivat punaisen pallon vastakkaisilla puolilla.
Kun kuulien välkehtivät valkoiset silmät olivat kohdanneet, katosivat ne molemmat hiljaisuudessa omistajansa kaapuun.
Vaikka luottamus oli saavutettu, olivat molemmat matkalaiset hetken vailla sanoja.

“Anna olla viimeinen kerta”, muukalainen sanoi lopulta. Hänen äänensä kuulosti tuohtuneelta.
”Muistan maininneeni”, vanhus lausui rauhallisena, ”että tehtäväsi ei olisi helppo.”
“Mutta ilmeisesti jätit myös kertomatta, mitä kaikkia vaaroja olisin saattanut joutua kohtaamaan.”
”Niin”, Oraakkeli vastasi. ”Niin tein. Kun lähetin sinut matkaan, minulle ei ollut epäselvää, kuka temppeliä todellisuudessa vartioi.”
Oraakkeli kuuli, kuinka hänen pitempi keskustelukumppaninsa hengitti hitaasti syvään ja kiristeli samalla hampaitaan.
“Si- sinä asetit minut tietoisesti vaaraan! Katso, mitä NE tekivät MINULLE!”
Pitkä hahmo kohotti laihat kätensä hupulleen ja veti sen kasvojensa tieltä.

Oraakkeli päätyi tuijottamaan kuultavan sinisiä kasvoja, joiden suupielet olivat vääntyneet kireään irveeseen. Sinistä pakaria käyttävä matoran etsi lähettinsä kasvoilta jonkinlaista vammaa tai arpea, mutta sitä ei näkynyt. Laihan olennon piti kumartua yli yhdeksänkymmentä astetta, että hänen kasvonsa olivat aivan Oraakkelin naamion edessä. Suuri kolmion muotoinen koru ketjun päässä valahti kilisten kaavun kaula-aukosta esille.
Olennon kasvoilla olevien litistettyjen pallojen muotoisia linssejä yhdistävän metallisangan päälle näytti olevan kiedottu pätkä ilmastointiteippiä, kuin se olisi mennyt katki.
“SE YKSI MIEKAN KANSSA HEILUVA MALLINUKKE KATKOI MUN LASIT!”
Oraakkeli kohotti vanhoja kulmiaan hämmästyneen näköisenä, mutta ei kovin myötätuntoisena. ”Ohhoh. Niinkö teki?”
“Nämä ovat ainutlaatuista krikcitien käsityötä! Tajuatko, kuinka hankala tällaisia on saada!? ‘Suhteellisen helppo?’! Niin, harmi vain ettei minulla ole enää kovin paljoa asiaa sinne!” nuori krikcitiläinen vaahtosi.

”Näytä ihmeessä niitä”, av-matoran lausui rauhallisesti nostaen vanhan valkoisen kätensä vihasta pihisevän sirkkamiehen edessä. Krikcitiläinen jupisi jotain sinisten leukojensa välistä ja laski hellävaraisesti lasinsa vanhuksen käteen paljastaen niiden alla olleet magentan väriset – ja todella tuohtuneina nykivät silmät.
Yleensä ei katsottu viisaaksi tuijottaa suoraan Krikcitin pappismiesten hypnoottisiin pupilleihin, mutta Oraakkelilla oli vuosien kokemusta. Pelkällä katseella ei hänen tahtoaan taivutettaisi.

”Hauska nähdä pitkästä aikaa”, Oraakkeli sanoi hymyillen itseään yli kaksinkertaisesti pidemmälle nuorukaiselle, ”Paradox.”
Krikcit suoristi langanlaihan olemuksensa ja nosti oikean kätensä lantiolleen edelleen hieman nyrpeän näköisenä.
“Tehtävä suoritettu, vanhus. Koro evakuoitu ja palattu melkein yhtenä kappaleena.”

Oraakkeli hymyili ja nyökkäsi. ”Pyhä Äiti lähettää terveisensä. Olet tehnyt arvokasta työtä.”
Mies tarkasteli lähettinsä suuria aurinkolaseja ja pyöritteli niitä käsissään vahinkoa etsien. Varoen hän raotti linssien väliin käärittyä teippinippua (ja sai pitkän krikcitiläisen värähtämään kauhistuneena) ja näki sangan halkeamiskohdan.
”Nämähän katkesivat kauniisti”, pakari-kasvoinen vanhus hymähti ja ojensi lasit takaisin pitkälle hahmolle. ”Ajattelisit myönteisesti. Harvalla teistä on lasit, jotka ovat selviytyneet ikimiekasta.”

Paradox nappasi lasinsa kappaleet pitkillä ja laihoilla sormillaan ja sujautti ne kaapunsa taskuun.
“H-heh heh”, krikcitiläinen naurahti hieman hermostuneesti. “Sätkynukella oli huono sihti.”
“Vaiko juuri todella tarkka?”
“…”, esitti kaavutettu luikero mielipiteensä.
Oraakkeli katseli lähettiään mietiskelevänä. ”Katkaistakseen lasisi Äären kärjen oli käytävä aivan otsaasi lähellä. Sormenpään mitan päässä aortastasi. En pahoita mieltäsi selittämällä, mitä olisi tapahtunut, jos se olisi käynyt vielä sitäkin lähempänä.”
Sinisen sirkkamiehen aniliininpunainen katse näytti siltä, että tämän mielessä kävi hyvinkin vahva ja pikkutarkka visualisointi tunnetun maailman pelottavimmasta miekasta hänen molempia sydämiään yhdistävän ohuen suonen kohdalla.
”…”
”Mutta luulen, että onnistuit jo kuvittelemaan sen. Vilkas mielikuvitus ei ole aina hyväksi. Kiitä onneasi siitä, että olet vielä siinä… tai pikemminkin Punaisen Miehen Kättä siitä, että hän halusi tällä kertaa vain varoittaa.”
“Punainen Mies saisi pitää parempaa huolta OMISTA ruumiinosasistaan, kun ne tuolla lailla juoksentelevat vapaina”, Paradox tiuskaisi ja kohotti kätensä silmilleen. Keskustelu Valkoisesta Miekkailijasta alkoi tuntua sirkkamiehestä epäilyttävältä. “Oliko sinulla vielä joitakin elämänviisauksia vai voisimmeko jo siirtyä itse asiaan?!”
Oraakkeli naurahti lämpimästi. ”Ai, onko sinulla kiire uudelle tehtävälle? Arvostan innokkuuttasi. Joku heikkomielisempi vaatisi ehkä lomaa tuollaisen koitoksen jälkeen.”

Sirkkamiehen ilme vääntyi hieman vinoon ja hänen hehkuvat silmänsä nousivat katsomaan jonnekin ylös. “Nooo, nyt kun mainitsit…”

Kaksoisauringot porottivat pilvettömän siniseltä taivaalta. Paradox saattoi kuulla aaltojen etäisen kohinan etäältä. Hän päätti ottaa lokoisamman asennon palmupuuta vasten, jonka käyrällä rungolla hän nyt makoili.
Ath-Koron tapahtumien jälkeen nuori krikcit oli tarvinnut hieman hermolomaa ja oli etsinyt lähimmän trooppisen saaren, mitä karttakuulallaan löysi. Athisti olikin kaivannut lämpöä jääsaaren kylmyyden jälkeen.

Paradox puraisi palaisen mehukkaasta mangosta. Hän oli pientä viidakkosaarta tutkiessaan löytänyt monia herkullisia hedelmiä, joita oli kerännyt takkinsa helmoihin. Krikcit raotti toista magentan väristä silmäänsä. Hän ei nähnyt nui-kopeniaan missään. Laiha olento tyytyi lopulta vain kohottamaan olemattomia olkapäitään. Saari oli pieni, eikä rahi lähtisi matkustajansa luota kauas.
Paradox sulki taas silmänsä ja tarttui seuraavaan hedelmään sylissään. Hän nosti sen kasvojensa eteen ja puraisi. Krikcit joutui tosin irvistämään, kun hänen hampaansa eivät tehonneet metsän antimen kuoreen. Paradox aukaisi silmänsä ja näki, mihin oli tarttunut.

Ananakseen.

Krikcit hengitti syvään. Hedelmän soikiomainen muoto ja lehdet toivat nuorukaisen mieleen mitä karmaisevimpia muistoja viikon takaa. Hedelmän tummanvihreä väri ja epätasainen pinta olivat melkein samanlaiset kuin…
…Vieteriukolla. Paradox tuijotti hedelmää silmääkään räpäyttämättä. Hän vannoi, että hetkenä minä hyvänsä hedelmän kuori rasahtaisi rikki ja sen sisästä paljastuisi tuijottava silmä.

Krikcitiläisen hengitys kiihtyi. Hän nousi nopeasti istumaan pidellen ananasta molemmilla käsillään edessään. Hän poistui palmupuun varjosta ripein askelein ja lähestyi rantaa. Hänen kävelynsä nopeni juoksuksi. Paradox päästi hedelmästä irti vasemmalla kädellään ja ojensi sen taakseen oikealla.
Ananas lensi kaaressa molskahtaen aaltoihin.

Paradox hengitti syvään helpottuneesti ja palasi lopulta takaisin laiskanlinnaansa. Hän oli varma, ettei enää koskaan pystyisi katsomaan ananaksia samalla lailla kuin ennen.

Mutta sitten, mereen heitetty kasvi pulpahti jälleen pinnalle ja alkoi ajelehtimaan kauemmas rannasta.

Kauas.
Kauas pois…

“Toisaalta en minä sielläkään pystynyt rentoutumaan…”
Oraakkeli katsoi nuorta athistia värähtämättömän tyynissä kasvoissaan ehkä hippunen sääliä. ”Olennot, joita kohtasit Ath-Korossa… kuinka monta niistä pääsit näkemään?”
“Huppuineen vai ilman?”
”Ylipäätään.”
“Kuusi”, krikcit sanoi. “Sätkynuken kasvot näin nopeasti. Tai siis niiden puutteen. Nihilistin, niin kuin Gunei sitä nimitti, kasvot jouduin näkemään ehkä hieman liian läheltä…”
”Tiedätkö… isä Bothana, rauha hänen muistolleen, tapasi valmistaa mainiointa ananaskeittoa, jota olen koskaan maistanut”, Oraakkeli sanoi yhtäkkiä. ”Ja opetti reseptin useille oppilailleen, joista osan tunnen hyvinkin. Mutta minusta tuntuu, että se ei sinua tässä tilanteessa juuri lohduta.”
“… Aha”, Paradox sanoi pidellen vatsaansa. Hän teki parhaansa yrittääkseen olla antamatta ylen.

Vanhus oli hetken hiljaa kuulaassa syysyössä ja nosti valkean kätensä tummien kankaiden suojasta. Hän hieroi leukaansa hitaasti ja katsoi Paradoxin läpi, jonnekin tämän taakse, jonnekin kauas merelle.
”Pahoittelen, että en kertonut yksityiskohtia ennen kuin sinut Ath-Koroon lähetin. Sinulla on hyvä syy olla vihainen ja ansaitset ehdottomasti selityksen. Ikävä kyllä joskus liika tieto on matkatavaroista vaarallisin-”
”Ei ole, vaan ne mustat kuulasi”, krikcit keskeytti kiristellen sinisiä hampaitaan. Lisää huonoja muistoja.
”- ja en ole ollenkaan vakuuttunut, että vastustajamme pikku perhe olisi päästänyt sinua menemään, jos olisit tiennyt vähänkin enemmän. Ne eivät uskoneet sinua uhaksi.”
Sirkkamies risti pitkät ja luisevat kätensä rinnalleen ja huokaisi. “Kerro sitten, Oraakkeli. Mitä ne olivat? Miksi Nuket uskottelivat olevansa Ath-Koron Toia? Kuka on Punainen Mies ja mitä hän tästä hyötyy? Miksi me tutkimme näitä juttuja?”

Aamukajon matoran kuunteli kärsivällisenä Krikcitin nuorukaisen hirmutuulen lailla hyökyvää kysymysvyöryä keskeyttämättä ja ilmeelläkään viestimättä. Koristeelliseen kaapuun verhottu sirkkamies näytti väsyneeltä ja kyllästyneeltä, eikä vanhus ihmetellyt yhtään, miksi. Nuori ’dox oli suorastaan julkealla tavalla ärtynyt – hänen käytöksensä ei vastannut sitä, mitä soturimunkkikokelaalta odotettiin.
Mutta Oraakkeli olikin aina suosinut hieman erilaisia oppipoikia.

”Jos osaisinkin kertoa sinulle, mistä kauhistuttavasta railosta Nuket ovat tähän maailmaan vuotaneet – kuka ne on kasaan parsinut – en kertoisi sinulle. Kunnioitan oikeuttasi hyvin nukuttuihin öihin, Paradox. Ja kuten Punainen Mieskin, heidän mestarinsa, ne kertovat vain totuuden. En usko, että ne koskaan väittivätkään olevansa toa-sotureita… mutta matoralaisen kansan suurin heikkous on aina ollut halumme uskoa sankareihin. Ja näin meidän kahden kesken… kun Ath jakoi luottavaisuutta matoraneille, kunnianarvoisa isä Gunei sai kokonaisen Koron annoksen.”
“Ironista, että hänen uskonsa loppui juuri minun kohdallani”, Paradox hymähti. “Hän ehti uhota jo seivästävänsä minut happokeihäällään.”
”Niin”, vanhus sanoi suunnaten haikean katseen merelle. ”On suunnaton sääli, miten Takadoxin varjo lankeaa koko kansasi ylle. Harva muistaa, että kaltaisesi oppivat ja opettivat Athin tahtoa jo kauan ennen kuin hän orjuutti kansoja.”

Hetkeksi merimetsoratsastaja ja Pyhän Äidin vanhin ystävä hiljeni, ja sen hetken aikana hän antoi rauhallisuusvalan jähmettämälle Kanohilleen ilmestyä synkeyttä. ”… mutta tahraton ei ole oma menneisyytesikään. Eikä Gunei kaikelle sellaiselle sokea ole.”
Paradoxin katse kääntyi pois Oraakkelista. “Sinä se sitten aina muistutat siitä…”
”Valintamme ja virheemme tekivät meistä henkilöitä, joita tänään olemme”, vanhus vastasi. ”Niin hyvässä kuin pahassa. Olen aina halunnut uskoa, että sinun kohdallasi hyvässä.”

Punainen katse kohtasi magentan. Sininen kulmakarva nousi.
”Enhän joudu olemaan ensimmäistä kertaa väärässä, Paradox? Se särkisi sydämeni.”
“Oraakkeli”, nuori athisti sanoi uudenlaista syvyyttä äänessään. “Sinä näytit minulle Mielen Tien ja Athin rakkauden. Mielessäni ei kävisikään halu poistua näyttämältäsi valkeudelta pimeyteen, vaikka joskus käytänkin hämäränkin rajamaan keinoja.”

Paradox vilkaisi jälleen taivaalle vain huomatakseen, kuinka ajan siivittäminä kaksoiskuut olivat matkanneet.
“Niin. Kysyinkin jo. Nuket, tai mitkä lie ovatkaan. Onko sinulla aavistusta, mitä ne suunnittelevat?” Hänen äänensä synkentyi hieman.
”On”, Oraakkeli lausui yöhön arvoituksellisesti. Paradox jäi odottamaan sanoille jatkoa. Ja odottikin aika pitkän hetken. Kulmat kurtussa athisti etsi jonkinlaista ajannäyttäjää, jota naputtaa kärsimättömästi, mutta havaitsi ettei sellaista omistanut.
“… Okei. Kiitos tästä informaatiotulvasta”, athisti totesi tympääntyneenä oppi-isänsä vähäsanaisuudelle. “No entäs sitten jatko? Haluat varmaan pitää minua vielä kentällä?”
”Siinä olet oikeassa”, vanha matoralainen sanoi laittaen kämmenensä vastakkain, ”mutta myös koulutuksesi täytyy jatkua. Juuri nyt Mestarimme tarvitsee kuitenkin silmiä siellä, mihin ei itse ajatuksillaan yllä. Ja minulla on kyllä aavistus, mitä Nuket temppeleistä hakivat… mutta olisin huono oraakkeli jos jakaisin ennustuksia ennen kuin ne ovat valmiita.”
Krikcitin dox laski kätensä lanteilleen ja naksautti selkäänsä. “Älä huoli, ennustelija. Tiedän, milloin jotkin Soturimunkkien salaisuudet eivät ole kokelaan korville tarkoitettu. Mutta silmiini voit luottaa. Ne ovat tarkat ja näkevät laajalle.”
Paradox oli hetken hiljaa, kunnes täydensi itselleen. Kunhan lasit pysyy kasassa…

Muinainen mies nyökkäsi. ”Hyvä kuulla. Minulla on silmillesi nimittäin vielä käyttöä. Tunnet varmasti isä Bartaxin – rauha sen miehen muistolle, joka hän oli, ja Ath antakoon armoa sille, joka hänestä tuli. Tiedät, että hän purjehtii meriä jahdaten Mestariamme. Nyt kun Gunein seurakunta on poistunut Ath-Korosta, en voi arvatakaan, mihin Bartaxin joukot yrittävät suunnata. Tässä kohtaa sinä astut esiin.”
“Haluat minun jäljittävän Pahan papin seurakunnan?”
”Sanotaan vaikka niin. Pysy liikkeessä, jututa henkilöitä, jotka saattavat tietää Bartaxin olinpaikasta ja suunnasta. Jos kykenet vielä löytämään isä Ariezin, hän voi ehkä auttaa – en yhtään epäile että Bartax yrittäisi suostutella häntäkin puolelleen. Kunhan pidät meidät tiedon jäljillä… ja pysyt kaukana hänen keihäistään. Ja kun tarvitsen sinua uudelleen-”
Oraakkeli nosti esiin punaisen kuulan, jonka pinnassa olevan valkoisen ympyrän hehku oli jo himmennyt niin paljon, että siinä olevan kuvion tunnisti:
3.
”- saat kyllä tietää.”

Paradox näytti siltä, että oli kuullut kaiken minkä tarvitsi. Hän työnsi kätensä hihojensa sisään ja nyökkäsi syvään. Oraakkeli teki samoin. Sitten Paradox nosti kätensä kasvojensa eteen ja työnsi peukalonsa ja etusormensa päät suuhunsa. Tyynentyneen ilman täytti kimeä vihellys ja samassa lähettyvillä ilmassa lentänyt nui-kopen laskeutui kaksikon viereen mörähtäen. Paradox kiipesi ratsunsa selkään ja ampiaisen siivet alkoivat taas lyödä. Krikcitiläinen teki vielä käsillään heilahduksen hyvästiksi oppi-isälleen.
Oraakkeli nosti kätensä hymyillen hieman. ”Olet tehnyt hyvää työtä”, hän huusi kopenin siipien värinän yli, ”Paljon on muuttunut siitä päivästä kun kohtasimme. Joskus en usko että olet edes sama henkilö, Paradox.”
Paradox ei keksinyt enää, mitä sanoa tuohon. Hän tyytyi vain ohjastamaan kopeninsa ylös ja kohti merta.
”Mutta pukeutumisellesi voisit kyllä tehdä jotain”, Oraakkeli naurahti vielä perään katsellen oppipoikansa koristeellista takkia ja massiivista kaulariipusta.

Vaahtoutuva merivesi pieksi hiekkasärkkää. Paljon oli tosiaan muuttunut niistä päivistä, kun oraakkeli iänikuinen oli kohdannut laiha poika krikcitiläisen.

Mutta toisaalta taas ei paljoakaan.

Vuosia sitten, Eteläinen Manner

Kapealla ja kiemurtelevalla soratiellä näkyi kolme hahmoa: kaksi lyhyttä ja yksi pitempi. Nuori, sininen krikcit oli kumartunut tutkimaan maahan heitettyjä rinkkoja ja muita kantamuksia. Hänellä oli päällään tumma lannevaate ja pieni kangasvaate peittämässä yläruumistaan. Kaulassaan hänellä roikkui iso, kolmion muotoinen medaljonki kultaketjusta.
“Hmm. Säilykkeitä, karttoja, hieman kangasta”, krikcit luetteli matkatavaroita penkoen niiden omistajille, “ei mitään arvokasta. No, aina ruoka on tarpeen.”
Kaksi matorania – kakama-kasvoinen le-matoran ja rauta kantava ga-matoran – eivät yrittäneetkään estellä sirkkamiestä tyhjentämästä heidän vähäistä omaisuutta omaan säkkiinsä. He vain seisoivat jähmettyneinä suolapatsaiksi.

Krikcitin mies kääntyi vilkaisemaan matoran-kaksikkoa. Hän myhähti jälleen nähdessään heidän lasittuneet katseensa. Matoralaisten mielten alistaminen oli nuorelle hypnotistille kuin rahin pennun leikkiä.
Hän nousi ylös ja heitti ruskean säkin olkansa yli. Se ei kuitenkaan osoittautunut kovin mukavaksi kantotavaksi, koska sirkkamiehen olkapäät olivat pienet. Hän tyytyi lopulta vain pitämään säkin sidottua suuta ilmassa niin, että säkin sisältö nojasi hänen selkäänsä vasten. Nuori krikcit noukki vielä maassa lojuneet pallon muotoiset aurinkolasinsa ja sujautti ne silmiensä eteen.
“Älkää huoliko. Hypnoosin vaikutus häviää vajaassa puolessa tunnissa. Siinä vaiheessa olen jo tosin tiessäni. No, toivottavasti emme enää näe! Heippa!”

Sirkkamies lähti kävelemään tietä kohti itään, jättäen matoran-kaksikon tylysti oman onnensa nojaan vailla puolustautumiskeinoa. Krikcit oli tosin oikeassa ja parin tunnin kuluttua hän jatkoi rauhassa yksin maantietä eteenpäin.
Kaksoisauringot levittivät kirkkaina valoaan korkeiden ja kivikkoisten vuorten väliin aukeavaan laaksoon, jossa kodistaan lähtenyt maantienrosvo käveli kiemurtelevalla tiellä. Tien molemmin puolin kohosivat vihreää heinää kasvavat niittyaukeat. Soratie oli muuttunut muusta maastosta kohotetuksi, tiilistä ja laastista vuoratuksi kulkutieksi. Tie oli muinaisen Titaanivaltakunnan peruja, joka oli kuitenkin hajonnut Suurten sotien jälkeen. Mutta tiet olivat onneksi pysyneet hyväkuntoisina.

Nuori dox käveli vihellellen kiemurtelevaa tietä eteenpäin. Hänen huomionsa kuitenkin heräsi, kun hän näki kauempana tiellä lähestyvän toisenkin matkalaisen. Valkoiseen kaapuun ja ruokohattuun sonnustautunut matoran lähestyi häntä.
Hmh. Ei mitään kantamuksia. En taida vaivautua ryöstämään häntä. Eikä minulla oikeastaan ole tarvettakaan.
Kaksi matkaajaa lähestyivät toisiaan ja olivat pian vain parin metrin päässä toisistaan. Krikcit vilkaisi nopeasti vielä matorania, mutta näki pyöreän ruokohatun alta vain sinisen naamion leuan. Matoran ei kuitenkaan kiinnostanut sirkkamiestä sen enempää, vaan hän käveli tämän ohitse. Tie oli kuitenkin niin kapea, että ohittaessaan matoranin hän vahingossa tönäisi tämän kylkeä. Matoran horjahti melkein pois tieltä, muttei kuitenkaan kaatunut. Krikcit ei pyytänyt anteeksi vaan jatkoi rennosti kävelyään.

Vaan siitä ukko valkokaapu vihaks’ pisti, aukoi suunsa.

”Poika”, sanoi vanhan miehen matala ja vuosien kovettama ääni yhtäkkiä hänen takaansa, ”elosi tie vähemmän kivinen olisi, jos anteeksi oppisit pyytämään.”
Krikcitiläinen pysähtyi ja käänsi aurinkolasien takaisen katseensa matoraniin. Ja noin hän lausui:
“Kukahan sinä ukko olet minulle saarnaamaan, krikcitin miehelle ja mielen taitajalle?”

Käänsi kasvonsa käppänä, kohti Krikcitin kiertolaista.
Nousi lieri ruokohatun, paljastuivat punasilmät.
”Suutas’ soitat, sirkkamies”, lausui kasvot Pakarissa, ”oraakkelille, tietäjälle. Osoittaisit kunnioitusta.”
Nuorikko naurahti, “En ole koskaan ‘Oraakkelista’ kuullut. Mitkä ovat taitosi, vanhus? Tähtien tuijottelu ja korteista ennustaminen?”

Vanha äijä valkokaapu hihoistaan nyrkit paljasti. Avokämmenet esitteli, arvet poikki ranteiden.
”Sellaista en ennustele”, vakuutteli Oraakkeli, ”vaan valintoja mielien. Kunnioitus löydä sisältäsi… ja tekojasi harkitse.”
“Hah! Vai valintoja mielen? Vähät minä neuvoista ja valinnoista. Voima on valttini minun. Minä suoraan mieliin näen ja sanoillani niitä käsken. Osoita sinä, ukko vanha, kunnioitusta minulle, Paradoxille, sielujen näkijälle ja käskyn haltijalle!” julisti hän ja uhoten kättä sivuun heilautti.

Hiljaa pysyi Oraakkeli, punasilmin tuijotteli.
”Ei saa varkaat kunnioitustain’, ei vorot taikka ryövärit”, lausui vanhus vaitonainen.
Nuorukainen puhisi, kättä nyrkkiin puristi ja hampaitansa kiristi. “Toisaalta miks’ kunnioitusta vanhukselta pyydän – kun voin sitä VAATIA.”
Tarttui hän lasiin tummiin luisevin sormin, veti ne päästä ja kaaressa kättään heilautti. Leiskuivat nuoret silmät, väri magentan. Uho ja ylpeys sielussa hän punasilmiin katsoi ja nimesi:
“Minä, Paradox Krikcitiläinen, komennan sinua! Polvistu!”

https://www.youtube.com/watch?v=1kYBGVKTARs

Vaan ei voro laihanlainen seuraavaankaan varautunut.
Leiskui simmut Oraakkelin, punasilmän, vanhan kieron.

Kiilsi silmät suurenmoiset, pupillit kuin pelkkää tulta.
Hehkui kasvoill’ hallansini, sotahuudon katse kirkui.

Paradox Krikcitiläinen, voro kuultavaihoinen, katseensa tuo alas käänsi.
Näki sankan suonsilmän, hukuttavan uppohaudan.

Huusi roisto kauhuissansa.
Jaloillansa taistoon kävi.

Oli taisto turhanlainen, ote tiukka turveansan.
Upottavan surmanloukun, Karzahnin katalain kahleiden.

Siitä nuoren sirkkamiehen jopa tuskaksi tulevi. Sanan virkkoi, noin nimesi:
“Oi Oraakkeli, ennustaja mielien! Päästä silmäst’ hyisten vesien! Minä armoa pyydän, kunniaa osoitan!”

Vanha ukko Oraakkeli, punasilmä, huvittuneena katsoi. Voro sätki ohrassa, hukkui maankamaralla. Siten ompi mielen mahti, jok’ sen voiman todeks’ tunsi.
“Mis’ on voimas nyt, voro Krikcitin? Missä uhos’, ylpeytesi? Mis’ käskyt ja julistukset?”

Sanoi nuori Paradox: “Paljon ei minul’ ompi antaa, jos maksua halajat! Arvokasta vain hely kultareunainen, mutteria pari valuutaksi!”

”Rikkaudet todelliset”, lausui vanha Oraakkeli, ”mitata ei muttereilla!”

Kylmettyi jalat jo nuorukaisen, märiks’ tunsi. Oli jo valmis nöyrtymään, vanhempaa kunnioittamaan.
“Oraakkeli! Tekoani kadun, anteeksi pyydän, teen kuin tahdot.”

Naurun päästi punasilmä, viekas vanha mielen herra. Naurun jäisen hillityn.
Ojentuipa vanhan koura, käsi ajan käpristämä.

”Kämmeneeni vanhaan tartu”, virkkoi ukko punasilmä, mielen herra, viekas lukki, ”jos sen arvoinen olet.”

Pakokauhun ajamana, oljenkorren löysi sirkka.
Ojeni sininen koura, sormet luiset käteen tarttui. Jo oli voro taasen tiellä, hänestä vakaalla maalla.

Unikuvain suonsilmä kaikkos’ kuten painajaiset.
Vanha ukko valkokaapu, punasilmä, mielen herra, vihansa vain kuolla antoi.

Paradox katsoi tien sivuun hämmästellen. Missä äsken oli auennut syvä railo, makasi nyt vain taittunutta ohraa.
“Maata muokatako osaat, vai ovatko voimas’ jotain muuta? Oliko kaikki vain harhaa?”
Oraakkeli naurahti kysymykselle kaikkein viattomimmalle. ”Kaikki on jonkun näkökulmasta harhaa. Eikö pelkosi ollut aitoa, vaikka suonsilmä oli unta?”
Paradox hengähti syvästi. “E-en tiedä. Luulin sitä todeksi. Siksi pelkäsin…”
”Sellaista on uskoa johonkin”, vastasi sinivalkoinen vanhus laskien suuren hattunsa takaisin silmiensä tielle. ”Koska näen ja tunnen maailman niin eri tavalla kuin… monet muut, en ole koskaan voinut uskoa, että mitään voi oikeastaan tietää.”

Matoralainen kääntyi poispäin ryöväristä takaisin polulle, jota oli ennen kohtaamistakin astellut.
”Usko on kaikki, mikä meillä on. Ja minä uskon Isä Athin armoon. Mene, poika. Etsi elämääsi jotain järkevää tekemistä.”

Niine sanoineen vanha tietäjä alkoi taas astella kahden auringon polttamaa polkua.

Krikcit horjahti polvilleen, edelleen hengittäen syvään. Hän katsoi Oraakkelin loittonevaa selkää, sitten omaa säkkiään, joka oli pudonnut tien reunalle. Paradox nousi huterille, pitkille jaloilleen ja juoksi ennustajan perään.
“Odota, vanhus!” hän huusi. Oraakkeli pysähtyi ja kääntyi katsomaan kysyvästi maantienrosvoa hattunsa alta.
“Tuo”, sirkkamies aloitti, “oli illuusiota? En ole koskaan nähnyt vastaavaa mielenvoimien käyttöä…”
Oraakkeli katsoi Paradoxia hiljaa.
Paradox puri hampaitaan. Häpeissään ja tuskastuneesti hän kysyi:
“V- voisitko… Opettaa hieman taitojasi, jos suostut enää puhumaan minulle?”
Oraakkeli käänsi ilmeettömän katseensa pois laihasta sirkkamiehestä. “Mikset ole omiesi luona, jossa sinua opetettaisiin?”
Paradox laski katseensa tiehen. Oraakkeli näki silmäkulmastaan, että hän näytti haikealta.
“En voinut jäädä sinne. Luostarien säädökset ja normit eivät olleet koskaan minusta kohtuullisia. Krikcitien opetus pyrki pikemminkin rajoittamaan taitojeni käyttöä. Siksi lähdin. Halusin vapautta.”

Vanhus tuhahti. ”Vai vapautta.” Hän tarttui suureen ruokohattuun ja laski sen hitaasti. Nyt Paradox Krikcitiläinen näki ensimmäistä kertaa Oraakkelin kasvot kunnolla. Miestäkin vanhemman Pakarin pinta oli maalattu kymmenillä, ehkä sadoilla pienillä kirjainmerkeillä. Naamion pinta heijasti vanhojen punaisten silmien hehkua.
”Minä kuulun isä Athin soturimunkkeihin. Tiedätkö, mitä se tarkoittaa, poikaseni?”

Paradox hätkähti hieman. “Ath…”
Krikcitiläinen nosti laihan kätensä rinnalleen ja tarttui kaulassaan riippuneen korun reunasta. Hän nosti sen ylös ketjun varasta. Koru oli tasasivuisen kolmion mallinen. Kultaisen riipuksen keskellä oli koristeellisesti kaiverrettu kapeat silmäluomet, jonka keskellä koreili punaisesta kivestä kaiverrettu pupilli. Oraakkeli huomasi, että koru esitti Isä Athin kasvoja, mutta niitä oli hieman muunneltu.
“Takadox, vääräoppinen profeetta, julisti Athin sanaa krikcitien keskuudessa aikoinaan. Hän puhui Mielen Silmästä, joka oikeutti omiin valintoihinsa ja vapautti Kohtalon kahleista.”

Oraakkeli pudisti päätään ja laski ruokohattunsa polun vieressä kasvavan varpukasvin päälle. ”Tiedän. Mutta se, että olen soturimunkki ei tarkoita, että astuisin miekan tietä. Se, että opettelen väkivaltaa ja voimakkaita mielenvoimia, ei tarkoita että minua olisi oikeutettu alistamaan kuin Tärviö-Takadox.”

Paradoxiin vilkaisematta munkki nousi suurelle kivelle polun vieressä. Kohta punaiset silmät katsoivat magentan värisiä yläpuolelta.
”Me emme seuraa Sotilaan, vaan Ritarin tietä. Me opimme taistelemaan, jotta meidän ei koskaan täytyisi. Onko sinusta sellaiseen, vai oletko sittenkin vain pikkumainen voro ja ryöväri?”

Paradox katsoi empien vanhan soturimunkin iäkkäitä kasvoja. Hän mietti, mitä vastata miehen kysymykseen. Hän mietti, miten tämä valinta vaikuttaisi hänen tulevaisuuteensa. Hän mietti, millaisiin voimiin tämä päätös aukaisisi hänelle tien. Hän mietti, mitä hänestä voisi tulla: vääräuskoinen profeetta, pakanoiden isä. Tyranni, kuten Takadox. Paradox tunsi veren katoavan sormenpäistään.
Nuori krikcit tiesi, että kotopuolessaan jonka jätti, häntä luonnehdittaisiin Takadoxin kaltaiseksi. Tärviöksi. Krikcitien kunnian tahraajaksi ja mielenvoimien väärinkäyttäjäksi.

Ja tottahan se olikin.

Mutta kaikki vääryydet mitkä hän oli tehnyt, olivat johtuneet halusta ja uteliaisuudesta oppia lisää mielestä. Ja katsoessaan kivelle noussutta Oraakkelia – valkoisessa kaavussa hohtavaa tietäjää – hänen sisällään heräsi jotain uutta. Ihailua. Kunnioitusta. Paradoxin mieleen kumpusi mielikuva. Mielikuva siitä, että hänkin voisi olla jonain päivänä samanlainen kuin Oraakkeli. Ei säälittävä varas ja rahien pelottelija, vaan iänikuinen tietäjä.

Nuori krikcit nielaisi. Hän teki päätöksensä.

”On”, Paradox sanoi ja nosti kätensä rinnalleen. “On minusta! Haluan oppia lisää mielestä. Haluan tietää lisää Athista! Haluan olla kuin sinä: vahva ja viisas. Haluan olla soturimunkki!”
Oraakkelin haudanvakava katse kiven päältä ei värähtänytkään. Luonnonvoiman lailla vanhuksen matala ja vahva ääni vapautui tuulen vietäväksi.
”Hyvä on. Ensimmäisenä sinun on aika oppia nöyryyttä. Ath on antanut meille valinnan elää elämämme tavalla, jolla sen haluamme elää. Ei ole parempaa vastapalvelusta kuin elää se pyhittäen jokainen elinhetkensä Mielen Isälle!”

Oraakkelin valkoinen kaapu hohti kirkkasti aurinkoja heijastaen. Taivasta vasten se näytti kuin yhdeltä sen kirkkaana hohtavista pilvistä.
”Siis osoita nöyryyttä, ja polvistu”, sanoi mies rauhallisesti.

Paradox mutristeli hieman suutaan, mutta lopulta nöyrtyi. Hän laskeutui ensin toisen polvensa varaan. Sitten toisen. Hän kohotti magentan väriset silmät ylempänä seisovaan Oraakkeliin.
”Hyvä”, Oraakkeli lausui tyytyväisenä. ”Paradox Krikcitiläinen. Oletko valmis astumaan kanssani Mielen Tielle?”

Krikcitin pappismies hymyili vienosti.
“Totta karzahnissa.”

Paradox seisoi suurenmoisen katedraalin portailla. Tummien aurinkolasien takainen katse siveli valtavan temppelirakennuksen auringonsäteiden hienovaraisesti tummentamia seiniä, joilla köynnökset ja kasvit kiipesivät korkeuksiin. Ne eivät aivan yltäneet yhtä pitkälle kuin katedraalin seinät, jotka itse tavoittelivat korkeuksia.Valkoisissa seinissä koreili pitkiä, kirkkailla väreillä ja uskonnollisin tekstein ja kuvin koristeltuja ikkunoita.

Ja yhdessä he kävivät Athin Taloon.

Soturimunkin koulutus oli pitkä ja kivinen tie. Nuori krikcit opetteli athistien parissa mielenhallintaa, rauhallisuutta, maltillisuutta ja ennen kaikkea nöyryyttä. Koulutukseen kuului myös taistelutaidon harjoittaminen.
Valoisassa salissa seisoi useassa rivissä nuoria munkkikokelaita, jotka olivat valinneet Ritarin tien suojellakseen uskoaan Mielen Isää kohtaan. Heistä erottui muita reilusti pitempi krikcit.

Ja ylemmältä parvelta katseli alas itse Sokea Näkijä.
Paradox nielaisi. Vaikka hiki virtasi hänen silmiinsä ja kirveli suussa, hän nousi. Vaikka hän kaatui, hän nousi aina ylös. Uudelleen ja uudelleen.

Vuosi kului. Kului toinen. Mutta Isä Ath ei niitä laskenut.
Oppi-isänsä Oraakkelin, ennustajan iänikuisen ja Vaihtoehtojen punnitsijan, ohjastamana Paradox Krikcitiläinen perehtyi mielenvoiman saloihin tavoilla, joista muut krikcitin pappismiehet eivät osanneet kuvitellakaan.

Nui-kopen kiisi mustan meren yllä. Aurinkolasien peittämät silmät seurasivat herkeämättä ketjussa roikkuvaa sinistä palloa, jonka molemmissa päissä oli raidat. Varmistuttuaan kurssistaan nuori athisti heilautti ketjua niin, että siinä roikkunut pallo pyöri muutaman kerran ilmassa täyden ympyrän. Ketju kiristyi Paradoxin sormien ympärille, josta hän sitten sujautti karttakuulan kaapunsa taskuun. Hän kohotti katseensa meren yllä kohoaviin kaksoiskuiden sirppeihin.

Hän tunsi olevansa vapaa. Isä Ath oli antanut hänelle vapauden elää elämänsä niin kuin halusi. Paradox oli päättänyt elää elämänsä niin kuin halusi, Oraakkelin viitoittamalla Mielen Tiellä.

Mutta tie oli pitkä. Se veisi elinajan jos toisenkin.

Mutta Mielen Isä ei niitä laskenut.

“Yrh…” Paradox voihkaisi. “Miksi se kirottu vanhus meni mainitsemaan niistä ananaskeitoista…”