Klaanon

Kategoria: Klaanon Rope

  • Operaatio Kehveli osa II: Omituisten otusten kerho

    Bio-Klaanin linnake

    Jalkapuoli bo-matoranmerirosvo tallusteli tiuhaan tahtiin kolmen muun matoranin konkkaronkka kannoillaan. Kukin nelikosta kantoi ahtillisen tasajaon mukaan luokiteltua osaansa myöhäisillan ruoka- ja juomaostoksia.

    Merirosvomatoranit olivat saapuneet “Klaaniin” jo melkein pari päivää sitten. Ensimmäisen päivän matoranit olivat käyttäneet linnakkeeseen tutustumiseen. Ensimmäisen yönsä piraatit olivat viettäneet melko täyteen varatussa asuntolassa yrittäen laatia jatkosuunnitelmia. Nyt toisena päivänä kukin oli tahollaan käyttänyt aikaansa mahdollisten tilapäisten työpaikkojen etsimiseen kyetäkseen soluttautumaan tähän yhteisöön vieläkin paremmin.

    Tokka oli johdattanut neljä toveriaan Klaanin linnakkeen Telakaksi kutsutun teollisalueen länsikulmille. Paikka oli melko syrjäinen ja melkein hylätyn oloinen. Koko alue tuntui koostuvan erikokoisista, melko vähänkäytetyistä varastomajoista ja erinäisistä jäteromukasoista, mikä loi melko kolkon ja kylmän tunnelman. Mutta jos jotain hyvää piti keksiä, ainakaan lähitienoilta ei kuulunut kauheammin meteliä. Ja raikas merituuli riitti joten kuten suodattamaan likaisen metallin kylmän hajun.

    Puujalkaa seuraavaan kolmipäiseen seurueeseen kuulunut Nany kyseenalaisti vahvasti “Ryhmä Pakaran” (Pakari + Kakama) paikantaman parhaan majoituspaikan sijainnin olevan juuri täällä. Täällä kolkolla ja likaisella tunkiolla. Ga-matoran ei ainakaan kehdannut väittää että Tokka olisi eksynyt, olihan tällä heistä paras suuntavaisto. Mutta kun otti huomioon että mukana olivat olleet myös Gatta ja Paku, saattoi olla että onu- ja po-matoranin käsitys hyvästä paikasta oli jälleen kerran ollut vain totaalisen perseestä.

    “Noniin, ihan kohta ollaan perillä!” Tokka kuulutti.
    Avaralla alueella pienikin voimakkaampi puhe tuntui kaikuvan ainakin kilometrin säteelle.

    Valokivilyhtypylvään laella istuskeleva huivipäinen Lyan tähysteli juuri muiden matoranien tulosuuntaan.
    Naisia näkyvissä… huivipään pettämättömät silmät viestivät. Eihän koko piraattikonkkaronkkaan kuulunut kuin yksi nainen, mutta Lyan ei ollut koskaan ollut niin pikkutarkka.

    Le-matoran tarttui käsillään pylvään yläpään oikealle sivulle taipuvaan osaan. Matoran otti jämäkät vauhdit kieppuen käsiotteensa varassa poikittaisen tangon ympäri muutaman kerran. Lopulta vihreä salama päästi otteensa lennähtäen suoraan miltei yhden varaston oven eteen astuen ripeästi sisään.

    …

    “TA-DAAAH!” Tokka pysähtyi yhden pienen varastomajan luo.

    Se oli suhteellisen pienen näköinen ja muiden lähirakennusten tapaan ulkopuolelta jonkin verran kulahtanut ja melko likainen. Sen ruosteenruskean oven yläpuolella komeili yhtä rähjäisestä metallilevystä tehty kyltti.

    “SOIDINPESÄ” komeili selvä Lyanin kädenjäljellä aikaansaatu kasa matoranilaisia kirjaimia.

    Nany hengähti hyvin syvään. Argo nosti kulmaansa suhteellisen hyväksyvästi hieman omalaatuiselle taiteelliselle ratkaisulle. Koli puolestaan hieman hermoili olisiko kyseinen kosmeettinen seikka herättänyt liikaa huomiota ja epäileviä katseita ehkä unohtaen hetkeksi missä korvessa tämä paikka oikein sijaitsi.

    “Ihanko oikeasti?” Nany kysyi vihdoin ääneen.
    Tokka hieroi takaraivoaan hieman kiusaantuneena. “No ei ollut tässä päivällä oikein aikaa lähteä sen kauheammin laittamaan paikkaa priimakuntoon, sisustamiseen meni suuri osa ajasta…”
    Ga-matoran ei ollut vaikuttunut. “Kun tätä katselee tekisi mieli vain valua takaisin sinne ahtaaseen asuntolaan.”

    “Noh noh, ei kirjaa pidä tuomita kannen perusteella”, Argo topuutteli Nanyn kritiikkiä. “Astutaan ihmeessä sisään katsomaan mitä ystävämme ovat saaneet aikaan.”
    “Joo, tottahan toki”, Tokka myöntyi hieman empien. “Pieni hetki vaan…”

    Kolmen muun matoranin ihmetellessä puujalka painoi päänsä oikean puolen mahdollisimman tiukasti varaston ovea vasten.

    ”Senkus vaan töräytät heti puheeni jälkeen, niinkun harjoiteltiin.” Lyanin varovainen joten kuten terässeinän läpi kuuluva kuiskinta viesti.

    ”Jos tööttäätte vielä kerrankin tämän jälkeen niin saatte kumpikin ristipäästä alaselkään…” Kiron rosoinen ääni kuulutti jostain varaston sisätilojen takaosasta.

    ”No niin”, huivipään ääni kantautui jo kuuluvammin varaston ulkopuolelle. “Yy, kaa, koo…”

    Tokka tajusi saaneensa juuri aiemmin puhutun merkin. Bo-matoran tarttui ovenkahvaan. Ruosteiset saranat narisivat puujalan avatessa oven melkein ammolleen.

    Ennen kuin kolmen muun matoranin seurue ehti kunnolla katsoa sisään, saati ottaa askeltakaan, laskeutui ovensuun yläreunan takaa esiin melkein kokonaan maahan ulottuva köydenpätkä.

    Nany, Argo, ja Koli osasivat aavistaa mitä oli tulossa.

    Punahuivinen le-matoran ilmestyi liukuen alas köydenpätkää. Tämän huulet olivat supussa ja matoranin keskeltä ylös nousseet kulmat erottuivat jotenkuten verenpunaisen huivin alta.

    Nany hautasi kasvonsa ostoskannosta vapaaseen käteensä.

    Lyan tömähti varaston lattialle, vetäisten katonrajaan kiinnitetyn köyden alas, viskaten sen sivuun.
    Le-matoran suoristi asentonsa yskien hetken nyrkkiinsä avatakseen kurkkuaan. Vihreä matoran suoristi asentonsa. Vaaleanvihreän suuren kanohi haun suupielet venyivät melkein äärimmilleen matoranin suun alaosan venyessä alaspäin. Lyan oli vetänyt päälle tyypillisen edustushymynsä.

    “Hjyvä iltaa, arvoishat retkiläiskumphanini…” huivipää aloitti. Tämän raikas aksentti oli limaisempi kuin märkää purkkaa hinaava plasmaetana ja elekieli kuin hypnotisoidulla turmion kyykäärmeellä. “Shalliga minun toivotta teidät thervetulleeksi itse SHOIDINPESHÄÄN!” Le-matoran kumarsi ylidramaattisesti kädet sivuille levitettynä.

    *SWUÖÖÖÖÖGH* Pakun epämääräiseen jonkinlaista puhallussoitinta muistuttavaan teräsrullaan puhaltava pää pilkisti oviaukosta pari sekunttia.

    Ga-, de- ja ko-matoran tuijottivat ilmestystä miettien pitikö heidän olla kenties yllättyneitä vai ei.

    Mutta Lyan ei ollut vielä valmis. Le-matoran suoristi asentonsa nopealla 360 asteen pyörähdyksellä astuen ylväästi kynnyksen yli.
    “Jokkaihsen ryöwärin, merengävijän ja tuikkivan kaunottaren paratishiin.” Marakatti liikkui joka toisen sanan välissä lähemmäs kolmen piraattimatoranin tykö epämääräisin poseerauksin säestetyin askelin.
    “Huolenpithomme on exponentiaalitha ja palvelumme pellaavat kuin peliriiphuvainen Eteläishen Manteren kashinoilla…”

    Le-matoran asteli nyrpeän Nanyn eteen kumartaen syvästi ga-matoranin edessä.
    “Kaunis neiti…” huivipään ääni muuttui aiempaa syvemmäksi ja vieläkin limaisemmaksi, “pyydän mitä auliimmin että teidän kaltaisenne korkeampi olemus laskisi taakkansa minunlaiseni arvottoman lubrikanttinahkiaisen harteille ennen astumistaan paratiisin syleilyyn…”
    Le-matoran ojenti kätensä.

    No just… Nany pyöritti silmiään. Vihreän huivipään omistautuminen oli aina välillä tosi kivaa, mutta ilman vastaavia ylilyöntejä. Mutta ga-matoran ei jaksanut sanoa mitään vaan laski muovikassinsa huivipään auliiseen kouraan päästäkseen vihdoin lepäämään matoranjoukon uuteen majapaikkaan.

    Esityksestä jo toipunut Koli oli antamassa omaa kantamustaan le-matoranin käsiin, mutta Lyan asetti vapaan kätensä torjuvasti eteensä. “Ette te.”
    “…” ko-matoran jäi sanattomaksi.

    Nany asetti jalkansa punamustaruudullisen, hieman kulahtaneen ovimaton päälle pälyillen pitkin ulkopuolelta ränsistyneen näköisen varastomajan uudistettua sisätilaa…

    Majan tumma ja hieman rosoinen lattia oli keskeltä täydellisen tyhjillään ja päälystetty erilaisilla vain hieman vanhentuneen näköisiltä matoilta, joista oli näytetty kopsuttelevan suurimmat liat pois. Varaston ainoa, lialtaan läpinäkymätön ikkuna sijaitsi ovelta katsottuna oikealla seinällä, ja samalle seinälle oli kyhätty peltinen pöytälevy, jonka alla oli laatikoita, hieman naarmuuntunut mutta yhä käyttökelpoinen valkoinen jääkaappi ja leivänpaahtimesta ja vanhasta ruohonleikkurista kyhätty hellasysteemi.

    Takaseinän vasemman nurkan puolella komeili kolmikerroksinen, neljästä lattiasta kattoon ulottuvasta pystykkäisestä teräspalkista ja niiden reikiin reunoistaan tiukasti sidotuista valkoisista kankaista tehty kerrossänky, mikä muistutti suuresti matoranmerirosvojen laivan nukkumatiloista.

    Takaseinän sängyn oikealla puolella möllötti vanha ja vähän käytetty puinen työpöytä, jonka ääressä oveen selin istuva Kiro juuri nikkaroi.

    Vasemman seinän puolella oli toinen, samalla struktuurilla toteutettu kerrossänky (jonka alimmassa kerroksessa pieni onu-matoran Gatta makoili hieman levottomana) sekä vaalean ruskea, parista kohti revennyt nahkasohva, johon kakamanaamainen po-matoran oli mätkähtänyt.
    “Moido”, Paku heilautti kättään. “Miltäs näyttää?”
    Pakun kivivasara nojasi oven puoleista seinää vasten vieressään vanhoja tynnyreitä (joiden yläosat po-matoran oli ilmeisesti itse joskus aiemmin repinyt irti), joihin oli heitetty kaikki suursiivouksesta ylijääneet turhat metallinkappaleet ja muu roinat. Se olisi voinut olla mainio näky ilman samalle seinälle ripustettua vanhaa täytettyä hiilihirven päätä, joka oli näköjään jokusen vuoden varastorojun seassa nääntymisen jälkeen muuttunut hieman epäkuolleen näköisesti. Sen sarvia oltiin näköjään alettu käyttämään naulakoina.

    Koko sisätilaa valaisi joukko paksuja, sinne tänne sijoiteltuja kynttilöitä, joiden kirkkautta oli kai tehostettu lievästi jollain sytytysnesteellä.

    Loputkin matoraneista astuivat sisään ihastellen “Ryhmä Pakaran” työnjälkeä.

    “Taisi olla vähän vähemmän sotkuista kuin mitä odotit?” Tokka tökki ga-matorania vaimean toverillisesti kyynärpäärrään.
    Nany ei sanonut mitään, mutta tyytyi hymähtämään vaikuttuneena.

    “Pakko kyllä sanoa, että taisitte ylittää itsenne tällä kertaa, ystäväiseni”, Argo taputti yhä työpöytänsä ääressä nikkaroivaa Kiroa häiritsemättä tätä sen enempää.
    “Hm”, fe-matoran vastasi.

    Argo tajusi vasta nyt katsoa kuinka toinen matorankomppanian matkaan annetun kommunikaatiovälineen hyvin tarkoin lajitellut osaset lepäsivät valkoisen liinan päällä puupydällä. Samoin myös jo kasaan saatu outo johtojen ympäröimä epämääräinen lähetintä muistuttava antenniloota-asia. Pöydällä lepäsi myös koukkukäden avattu työkalupakki, jonka sisällöstä osa oli levitetty pöydälle, sekä valeasun virkaa toimittaneet mustat hansikkaat.

    “Sietääkin kelvata”, sohvalla löhöävä Paku puhisi. “Me äyät raadoimme täällä pitkin päivää siitä asti kun pistäydyimme aamusella tuolla ‘Telakalla’ neuvotteluasioissa.”
    “No minä ja Paku lähinnä, Tokka enimmäkseen pyöri kaupungilla ja Gatta tylsyyttään yritti leikkiä ylijäämäruuveilla lasersotaa.” Kiro herkeni toteamaan olkansa yli. “Onnistuttiin sitten saamaan työsuhde-etuna tällainen kiva pieni motelli täältä varastopuolelta. Näitä ei ole kuulemma käytetty muuhun kuin ylijäämätavaroiden säilyttämiseen. ‘Asettukaa minne haluatte ja käyttäkää vain kaikkea mistä jotain irti saatte’ ne sanoi.”

    Nany huomasi kääntyä katsomaan nimeltä mainittua rautapalkkikerrossängyn alapedillä makaavaa onu-matorania. Tämä ei suinkaan nukkunut, vaan vain makasi liikahtamatta selällään tuijottaen yläpuolelleen kuin tyhjyyteen. Pätkän kädet makasivat tämän vatsapanssaria vasten etusormien taputellessa villisti.

    “No voi nyt herran tähden”, Nany tuhahti näkemälleen, “et kai sinä vieläkin voi mököttää? Haemme sen pyssysi sitten takaisin kunhan lähdemme sitten jossain vaiheessa pois täältä. Yritä jo ajatella jotain muuta…”

    “Ei pysty”, Gatta vaikeroi, “en ole päässyt posauttamaan mitään kokonaiseen pariin päivään. Liipasinsormia alkaa pakottaa yhä vaan enemmän…” Gatta laski katsettaan vatsaltaan nostettuihin käsiinsä. Matoranin etusormet vapisivat kuin pakkoliikkeistä aina vain kovemmin niin että ne vaikuttivat jo liikkuvan nopeammin kuin aika.

    Tokka istahti Pakun viereen sohvalle lastattuaan säilömistä vaativat ravinteet jääkaappiin.
    “Toivottavasti ette odottaneet mitään maailman runsainta iltapalaa. Siellä on nyt lähinnä tarpeita nopeaa ilta- ja aamupalaa varten.”

    “Eipä mitiä, tämä koko linnake näyttää olevan täynnä kivoja ruokapaikkoja”, Nany tuumi. “Ai niin, siitä puheenollen, onnistuin saamaan itselleni pestin sen niin kutsutun ‘Kahvion’ tarjoilijaneitinä.”
    “No huh!” Paku möhähti. Ilmeisesti jotkut muutkin olivat ehtineet saada tänään jotain aikaan. “Milloinkohan mahtavat alkaa duunit?”

    “Heti huomenna” Nany vastasi. “Näköjään niillä on tavallista enemmän asiakkaita joten kai kaikki työkokelaat kelpaavat. Entä itsellänne?”
    “No ei tultu vielä sopineeksi mitään sen kummemmin. Voidaan kuulemma mennä sinne jo heti huomenissa.”
    “Nyt kun miettii, aamusella pieni kahviokäynti piristäisi varmaan kummasti”, Argo tuumi.

    “No siitä vaan, kunhan saatte pidettyä nuo jotkut aisoissa”, Nany kierätti osoittelevia sormiaan Pakussa, Gattassa ja Lyanissa.

    Ga-matoran kääntyi kokonaan sohvalla lepäävää kakamakaksikkoa päin. “Miten muuten siellä Telakalla oikein meni?”
    “Nnnooooh…” Tokka aloitti.

    Aiemmin

    Jalkapuoli Tokka vislasi raikkaasti vaikuttuneisuuden merkiksi. “Ryhmä Pakara” oli saapunut “Telakan” liepeille. Nelipäinen matoranjoukko tuijotti suhteellisen vilkasta satamateollisuusaluetta hieman äimistyneinä.
    Eritoten koukkuiset kätensä hansikkaiden alle kätkeneen Kiron ainoa silmä harhaili ties missä kaikissa mahdollisissa näkökentän teknisissä satamahärveleissä ja erilaisissa kuljetuslavoilla lepäävissä pienissä merialuksissa.

    Pienen Gattan mielestä niissä oli ihan liian vähän aseita.
    Pitkin Telakan aluetta hääri pitkin poikin mitä erilaisimpia joukkoja pääasiassa onu-matoraneja ja näiden joukossa myös vähän muunlaisia omituisia otuksia.

    “Hei! Katsokaas tuonne!” Tokka osoitti innoissaan porukan oikeaan suuntaan, jossa albiino steltinpeikko kantoi vaivattomasti kainaloissaan juuri lastista purettuja pinoja raskaita metalliputkia- ja tankoja yhden matoranin ohjeistuksella yhteen Telakan varastohalleista.
    “Aika vaikuttavaa voimankäyttöä”, bo-matoran ihaili.

    “No en nyt oikein tiedä…” kädet puuskassa tuhahteleva Paku oli vain hieman vaikuttunut.
    “Eikö tämä teistäkin muistuta yllättävän paljon sitä torakoitten satamaa mutta vähemmän ummehtuneen hajuinen?” Gatta tiedusteli.

    “Hieno homma hei”, Kiro torasi hiljaa, “mikset kailota salaisuuksiamme vielä vähän kovemmin…”
    Gatta tuijotti fe-matorania kummaksuneena. “Sinä et taida olla kovin hyvä näissä tämmöisissä salahommissa.”
    Kiro oli jo melkein sanomassa jotain takaisin, mutta muisti että onu-matoranin tapauksessa siitä tuskin olisi hyötyä, joten tyytyi tuhisemaan enemmät turhautumisensa ulos.

    “Jotenka, mistähän aloitettaisiin”, Tokka mietti.
    Kiro kohautti olkiaan. “Kai on paras yrittää pyrkiä suoraan tämän mestan isoherran juttusille.”
    “Mutta mistä aloitttaisimme? Ei täällä näy juuri muuta kuin erilaisia yksittäisiä otuksia ja enimmäkseen onu-matoraneja silmänkantamattomiin…”

    “No etsitään sitten joitain tosi isoja tyyppejä!” Gatta ehdotti reippaasti.
    “Tuotah”, Tokka toputteli, “ei nyt ihan ehkä kirjaimellisessa mielessä isoja. Tai mistäpä näistä tietää…”

    “Minulla on suunnitelma!” Paku nosti jämerästi etusormensa pystyyn.
    “Voi jee…” Kirolla oli skeptinen tunne.

    Paku asetti kätensä Kiron ja Tokkan olkapäille vetäen nämä lähemmäs omaa naamaansa.
    “Ehdotan että etsimme sopivan syrjäisän kolkan ja jäämme kyykkimään kunnes joku yksinäinen Telakkalainen kävelee tykö, ja sitten napataan se ja pakotetaan sitä kertomaan kaikki tieto tämän paikan meinigistä tai ettemme taita siltä poskia…”

    “Paku tuo on melko varmasti Klaanissa laitonta”, Kiro kommentoi po-matoranin ideaa. “Me jouduttaisiin vankilaan.”

    “No emmehän me nyt ihan tosissamme ketään mukiloimaan rupeaisi, vaikken aina tunnekaan omia voimiani”, Paku puolustautui. “Mutta kyllähän pienoinen uhittelu on aina vähän kivaa.”

    Tokka sormeili leukaansa.
    “…mitä jos vain kysyisimme joltain työläiseltä asiallisesti kuka tämän paikan päämies on ja mistä hänet löytää?”

    Paku vilkaisi bo-matorania harmistuneen myöntyvästi. “No ollaan sitten tylsiä.”
    “En kyllä yhtään suosittelisi että lähdettäisiin liikoja nyt pelleilemään”, Kiro varoitteli. “Tuskin kapteenikaan on tyytyväinen jos saisi kuulla että pistettiin ennen aikojaan mitään show’ta pystyyn.”

    “OLLOS TERVEHDITTYJÄ, MAANVAIVAVELJENI!!” edelle juossut Gatta kailotti iloisena kummankin ylös nostetun käden sormet rauhanmerkkiin asetettuna. Melkein koko työskentelevä Telakkaväki käännähti vilkaisemaan ilmestystä.

    …

    “…no ehkä tuollainen ei ole varsinaisesti mitenkään liian huomiota herättävää”, Tokka tuumi vähän nolostuneena.

    “Mitä jos vaan jätettäisiin tuo tänne eikä kerrottaisi muille mitään?” Kiro ehdotti melkein puolivakavissaan.

    “Mitä?”

    “Ei mitään…” koukkukäsi huokaisi kääntyen toisaalle.

    “…onpa siinä muuten aika iso ovi”, Gatta totesi.

    Merirosvonelikko oli saanut tietää että paikan pomo, “Keetonguksi” nimitetty henkilö löytyisi tähän aikaan omasta yksityispajastaan, joka kuuleman mukaan olisi juuri heidän edessään komeileva rakennus – joka olisi hyvinkin voinut oviaukkonsa perusteella olla yhtä hyvin yksi iso ajoneuvosäilytyshalli muiden joukossa.

    Pajan sisältä kuului paljon raskaiden koneiden pauketta ja paukutusta, joka kantautui jotenkuten myös ulkopuolelle puuovien läpi.

    “Että jees”, Kiro totesi. “Kukas koputtaa?”

    “Mmminä hoidan tämän!” Paku paukautti rintamustaan nyrkillään kävellen lähemmäs isoa ovea. Se oli selkeästi lujaa tekoa, eikä sellaisia kelvannut hiplata muilla kuin mahdollisimman vahvoilla miehen karskeilla kourilla.

    “Olenhan…” po-matoran seisoi suoraan oven vieressä, puristaen päättävisenä oikean kätensä jämeräksi nyrkiksi.
    “…Paku Paukuttaja!”
    “Jee!” Gatta hihkaisi innoissaan.
    “Koputa nyt vaan jo…” Kiro ärisi.

    Paku hengitti syvään sisään ja ulos. Hän nosti kätensä hiljaa ja jämerästi valmiina kumauttamaan edessään jömöttävää puista kulkuväylän tuketta. Se oli eittämättä paitsi iso myös varmaan suhteellisen paksu. Lisäksi mitä tahansa sisällä tapahtuikin, se oli ihan pirun äänekästä. Oli koputettava joko tosi lujaa ja kuuluvasti tai sitten ei ollenkaan…

    Tokka vilkaisi sivusilmällään vieressään innoissaan tulevasta esityksestä sätkivää Gattaa.

    Paku sulki silmänsä, asettaen vasemman kätensä ovea kohti kämmen edellä, vasemman jalkansa suoraan eteen ja toisen tukevasti taakse. Poseeraus antoi melkein olettaa että kakamanaama olisi ollut valmis yrittämään lyödä koko oven säpäleiksi – mikä ei po-matoranin tapauksessa vaikuttanut edes mahdottomalta urakalta – mutta tämän taaemmas asetettu, iskuvalmis oikea käsi oli taittunut yhdeksänkymmenen asteen kulmaan nyrkin alapuoli ovea päin.

    Gatta odotti innoissaan, Tokka suhteellisen uteliaana ja Kiro närkästyneenä.

    Pakun iskuvalmis nyrkki puristui entistä tiukemmaksi. Hän avasi silmänsä. Hän oli valmis…!

    Alle sekunnissa po-matoran ponnisti polvi- ja reisilihaksillaan ja sen jälkeen heilautti koko vartaloaan voimakkaasti vasemmalle, jolloin tämän oikealla takana valmiina odottanut käsi heilahti samalla eteenpäin. Paku siirsi melkein kaiken lihasenergiansa oikeaan käteensä, joka sai vartaloliikkeestä huimaa lisävauhtia, syöksyen kohti puukyhäelmää kuin hakeutuva nahjus!

    KOP

    Ruskea nyrkki kohtasi puisen oven.

    Ovi nytkähti näkyvästi taaksepäin nyrkiniskun voiman painautuessa sitä vasten kuin kiimainen jänöjussi. Näkymätön paineaalto tuntui ravistavan mukanaan oven pinnasta likaa ja tomua.

    Pieni onu-matoran huudahti innoissaan hyppien ja taputtaen. Esitystä suhteellisen vaikuttunein mielin seurannut puujalka päätti taputtaa myös vaimeasti. Hopeaa silmäpuolta puolestaan ei huvittanut yhtään antaa täysin tarpeettomalle ja ylilyövälle kohtaukselle vain osittain sen takia ettei hänellä edes ollut kämmeniä millä taputtaa.

    Po-matoran veti nyrkkinsä kauemmas. Hän otti toisessa sekunnissa saman mahtipontisen alkuasennon.

    KOP

    Paku koputti uudestaan.

    KOP

    Ja uudestaan.

    …

    Pajan sisältä kuuluva melu ja möly ei kaikonnut.

    Pakun odottava ilme kääntyi takaisin varmaksi ja jämäkäksi. Hyvä on…
    Po-matoran ei aikaillut.

    KOP

    KOP

    KOP

    Paku koputti uudestaan. Jokainen uusi isku oveen tuntui olevan yhtä vahva ja täynnä voimaa. Oven hauraimmin kiinni pinttyneet erilaiset tomuiset pintasubstanssit harisivat pois lyönti toisensa perään.

    Oviaukon takaa kantautuvat työn äänet hiljenivät pikkuisen. Kolme muuta matorania alkoi jo odotuttaa.

    KOP KOP KOP

    No nyt menee jo elvistelyksi… jo kolmanteen koputuskertaan turtunut Kiro totesi mielessään.

    “Ei tarvitse hajottaa sitä ovea.”

    Kaikki neljä matorania havahtuivat yhtäkkiä sisältä kuuluvaan ääneen. Pian sen jälkeen kaikki muut äänet sisältä tuntuivat hiljalleen pysähtyvän. Näköjään nelikko oli vihdoin saanut sen, kuka sisällä sitten puuhastelikaan, huomion.

    Paku perääntyi tovereidensa tykö yrittäen kuulostella mahdollisia askelten ääniä.

    Ja niitähän kuului. Oikeastaan yllättävän kovina. Voimakkaita, raskaita askelia. Töminää

    Matorannelikko oli häkeltynyt. Gattan puheet kirjaimellisesta “Telakan isosta kihosta” eivät tainneet olla pelkkää viatonta arvailua. Ainakaan tämän kävelyäänten perusteella.

    Raskaat askeleet oven takana kovenivat kovenemistaan kunnes pysähtyivät. Ovenkahvaan tartuttiin sisäpuolelta, ja tumma puuovi lähti aukeamaan. Sen saranat narisivat ja kirskuivat.

    Matoranien silmät ja vähän suutkin aukesivat suuresta hämmästyksestä oven avautuessa puoleenväliin.

    Suuret keltaiset jalat ottivat vielä muutaman askeleen jättimäisen hahmon astuessa kunnolla näkösälle.

    TÖMPS
    TÖMPS
    TÖMPS

    Pitkä ja leveä, koko oviaukon olemuksellaan täyttävä muinaista voimaa ja jämeryyttä huhukuva keltainen jättiläinen seisoi koko komeudessaan nelikon edessä.

    Keltaisen järkäleen kädessään kantaman, luonnottoman kokoisen jakoavaimen kiinteääkin kiinteämpi yläpää tömähti ovenpieleen jätin nojatessa sen toiseen päähän rennosti työkalua kantaneella, konerasvasta ja moottoriöljystä tahriintuneella kädellään.

    Kirkas yksinäinen silmä pyöritteli katsettaan neljässä matoranissa. Keltainen jätti mietti hetken kuka näistä oli kenties ollut se joka oli meinannut leipoa hänen ovensa uuteen uskoon. Vai oliko Kapher kenties kokeillut vanhaa koputus ja poisjuoksemis- jäynää.

    “Morjens”, jättiläisen kumea ja jämerä, mutta silti ystävällinen ja pirteä ääni kuului matoranien korvien lähietäisyydellä kaikessa komeudessaan. “Mitäs miehet?”

    “O__O” oli kolmen muun matoranin vastaus. Kiro ei jaksanut hämmästellä näkyä kovin kauaa, joten yritti ensimmäisenä keksiä jotain sanomista.

    “Niin, joo, tuota noin”, pienempi kyklooppi aloitti saaden isomman kykloopin huomion, “me ollaan vähän kuin uusia täällä, ja tuota noin, ajateltiin vähän ett..”

    “IIIEEEEEEHHHH!!!”
    Kaikkien muiden paikallaolijoiden korvia vihloi hetken Tokkan yllättävä ja kovin raastava kiljunta. Hysteerisen bo-matoranin kämmenet olivat nousseet tämän pään sivuille jalkapuolen hyppiessä hysteerisesti. Jopa jätti itse hätkähti yllättävää desibelidelisointia.

    “Voi herranjumala!” Tokkan kädet alkoivat heilua ees taas matoranin pään mukana. “Voi hiivatti! Ihan aito! Aito ja oikea ‘myyttien keltainen jättiläinen’!” Bo-matoran heitti kätensä vieressään ihmettelevän Gattan olkapäälle ravistaen tätä hetken kuin yleinen syyttäjä. “Voitteko uskoa! Elävä legenda seisoo edessämme!”

    “…öääh?” jättiläinen ei tiennyt ollako imarreltu vai vaivaantunut.

    Hysteerinen bo-matoran hypähti edemmäs jo samalla tasolla häkeltyneiden keltaisen jätin ja matoranien väliin.
    “Voi Mata Nuin nimeen! Olen aina vain kirjoista ja nähnyt erilaisia kuvituksia, mutta en olisi ikinä uskonut että pääsen näkemään moisen omin silmin! Ainakin hurja osa tutkijoista saa luvan korjata näkemyksiään, hiisi vieköön!”

    Tilanne meni, jos mahdollista, vieläkin kiusallisemmaksi kun puujalka hivuttautui ihan jätin kookkaiden jalkojen lähituntumaan silmäillen tämän ylä- ja alaruumista.

    “Oihh, miten ihanteellista muinaisen voiman puhkua…” Tokkan ääni muuttui SQUEEstä hiljaiseksi ja analyyttiseksi.
    “Vahva ja tanakka rakenne. Voimakkaat ja jämerät lihakset ja nivelet. Tällaisen kasassa pitämiseen tarvitaan varmana hyvin jämäkät sisäiset tukirangat rutosti kiinteitä panssareita…”

    Tongu vilkaisi kolmea niillä sijoillaan seisovaa matorania kuin apua etsien.

    “Pitääkö muuten paikkaansa että tuo yksi silmä on vain keinotekoinen kiikarityökalu, vaiko ihan oikea biologinen osa…?” Tokka uteli.

    “Noh, itse asiass-…” jätti oli vastaamassa.

    “Nonniin, eiköhän tässä jo ollut museonähtävyyksiä tälle päivälle.” Paku talsi vetämään innostuneen luontoretkeilijän pois keltaisen jätin kimpusta…

    Nykyhetki

    “…jaa että semmoista.” Nany ei onnistunut löytämään sanoja.
    “Ehhehee…”Tokka hieroi takaraivoaan hieman nolostunut hymynpoikanen kakamallaan. Imarreltu sekä vähän nolostunut keltainen kyklooppi oli tuntunut olevan suhteellisen huojennuksissaan kuultuaan ettei puujalka itse ollut Telakkatöiden perässä…

    “Noh”, Argo tokaisi ymmärtäväisesti, “eipä sitä ihan joka päivä pääse todistamaan silmillään myyttisen olennon olemassaoloa…”
    “Niin. Kivaa vaihtelua siihen että ne torakat näytti kaikki ihan samalta”, totesi Lyan toisen kerrossängyn yläpediltä.

    “En nyt ilmaisisi asiaa ihan noin”, ko-matoran Koli uskaltautui avaamaan vähäpuheisen suunsa, “pienellä lähitarkastelulla useiden yksilöiden rakenteelliset erot olivat havaittavissa aika selkeästi.”
    “No ei kaikki mitään luonnontieteilijöitä ole”, Paku torasi.

    “Öööh, en minä sillä…” ko-matoran heilutteli pahoittelevana käsiään peläten että oli kuulostanut liian näsäviisaalta. “Mutta siis, kuka tahansa varmasti pani merkille, kuinka nazorakien joukossa oli sekä hinteliä että maskuliinisempia yksilöitä. Kaikki heistä tuntuivat olevan omalta osaltaan erilaisia kuhnureita, joista jokaiselle löytyi omanlaisensa tehtävänsä. Vähän kuin he olisivat syntyneet sitä varten. Kyseisten olentojen koko hierarkia tuntuu hyvin järjestelmälliseltä.”

    Ko-matoranin sanavalinnat tuntuivat menevän osalta matoraneista hieman ohi.
    Koli hieroi hieman päälakeaan. “En oikein tiedä, miten sen sanoisin…”

    “Torakoitten yhdyskunta on kait vähän kuin jonkin ison kellopelin rasvatut rattaat.” Kiro totesi jälleen olkansa yli. Ilmeisesti tarkka nikkarointityö ei ollut esten keskustelun kuuntelemiselle.
    “No, juurikin noin.”

    Paku nosti kulmaansa. “Miksi nimität niitä kasvottomia torakkamurkkuörmelöitä ‘heiksi’?”
    Koli yllättyi itsekin tajuttuaan millaista persoonapronominia oli puheessaan käyttänyt. “Niin, tuota, en oikein tiedä… Se kai tuntui jotenkin ihan luonnolliselta.” Ko-matoran oli aina omannut tavan käyttää kenestä tahansa toisesta henkilöstä puhuttaessa “hän”- muotoa. “Ehkä se johtuu siitä etten usko että he, tai ne olisivat välttämättä sellaista minkä luokittelisin jotenkin itsejämme ala-arvoisemmaksi…”

    Argo tuntui tajuavan mitä kuuraveli ajoi takaa. “Nazorakitkin ovat nähtävästi eläviä, ajattelevia olentoja”, de-matoran lausui. “Me kaikki varmaan muistamme edes vähän kaikkea mitä nazorakien pohjoissatamassa näkyi.”

    Kukin keskusteluun huomiota kiinnittävä matoran (lähinnä Gatta makoili edelleen sängyllään mistään välittämättä) alkoi muistelemaan kaikkea sitä mitä olivat päässeet näkemään palatessaan saarelle liskomieskuskausreissultaan. He olivat päässeet näkemään nazorakien luomia konstruktuureja ja todistamaan sitä miten vakaasti ja varmasti näiden yhteiskunta oli tuntunut pyörivän, vaikka vain pieneltä vilaukselta. Torakoiden satama oli pysynyt täydessä toiminnassa miltei kaiken aikaa, eivätkä ne tuntuneet tarvitsevan lepoa. Tai sitten niillä oli ollut vain hyvin järjestellyt työvuorot.

    Argo jatkoi annettuaan tovereidensa makustella asiaa hetken; “Niin kuin monilla muillakin, myös nazorakeilla ilmeinen taito ja tahto luoda suuria ja loisteliaita asioita. Ennen kaikkea omanlaisensa vakaan ja toimivan yhteiskunnan.”

    Sohvalla lepäävä Tokka ujuttautui avaamaan suunsa.
    “Niin. Vaikka tämän porukan kanssa on tullut matkattua siellä täällä, tuollaisista otuksista kuin nazorakit ei ole tullut kuulleeksi oikein missään. Niistä ei ole löytynyt mitään informaatiota mistään tiede- tai luontokirjoista. Ehkä ne eivät edes ole loppujen lopuksi raheja, mutta uniikkia niissä on.”

    “Yhteiskunta johon synnyt vain tekemään yhtä työtä siihen asti kunnes kupsahdat…” teräspalkkia vasten nojaileva Nany tuumi. “Ei kuulosta kauhean kivalta…”

    “No, vaikkei muiden yhteiskuntamalli olisikaan suuresti meidän mieleemme, mikä me olemme tuomitsemaan jos sen jäsenet itse ovat tyytyväisiä”, Argo mietti.
    “No täällä ainaskin tuntuu olevan vapaampi meno”, Lyan totesi heiluttaen vienosti riippumattomaista yläpetiään kehonsa mukana. “Jos saisin päättää, asuisin kyllä mieluummin täällä kuin siellä.”

    Le-matoranin toteamuksessa taisi olla enemmän tehoa kuin tämä osasi odottaa, sillä pieneksi hetkeksi kaikki muut varastossa lymyilijät (paitsi edelleen Gatta) vaikuttivat hiljenevän kuin mölyapinat epävarmuutta viestivät ilmeet kasvoillaan. Jopa työteliään Kiron työkalujen kalina pysähtyi hetkeksi.

    …

    “…mikähän niillä nazorakeilla ja tällä ‘Klaanilla’ oikein on toisiaan vastaan?” Tokka rikkoi hetkellisen hiljaisuuden.

    Kukaan matoraneista ei osannut vastata bo-matoranin kysymykseen. Etäinen palkkasoturikapteeni ei ollut jakanut yhtään nazorkaien (ja skakdien) ja Klaanin konfliktia koskevia yksityiskohtia, eivätkä matoranit olleet päässeet mukaan mihinkään aihetta käsittelevään kokoukseen yms.

    “…hankala sanoa”, Argo mietti epävarmana, mutta päätti ryhdistäytyä. “Mutta ehkä meidän ei kannata miettiä sitä liikaa”, de-matoran lausui vanhan, matoranjoukon edellisestä piraattimiehistöstä opitun viisauden. “Koska niinkuin arvoisa uusi kapteenimme ilmaisi, asia ei kuulu meille sen enempää kuin hänelle itselleenkään.”

    “Totta kyllä”, myöntyväinen Tokka muun varastoseurueen tavoin tyytyi nielemään akakunaaman sanat. “Jos nyt vain hoidetaan tämä missio pois alta ja palataan sitten takaisin kapteenin tykö.”

    “Jaa sinne hieltä ja ruudilta haisevien liskojen leiriin?” Nany letkautti sarkastisesti. “Mieluummin heittäytyisin sinne saaren pohjoisrannan karikkoon. Ikäviä torahampaisia mulkeroita koko sakki…”
    “Eivätkö sinun mielestäsi kaikki skakdit ole?” Paku heitti.

    Nany oli hetken aikeissa heittää po-matorania vastasarkasmilla, mutta päätyi miettimään hetkeksi tämän kysymystä.
    “…no aika lailla kaikki paitsi Musrak ja Rhiga.”

    Koko varastolössi (paitsi yhä masentunut Gatta ja tutun ärtsimyrtsi Kiro) rehahtivat nauramaan Lyan etunenässä kukin omalla tavallaan muistaessaan entisen miehistönsä hilpeät skakdiveikkoset.

    Huivipäinen le-matoran muisteli aina välillä huvittuneena sitä päivää kun meni lirauttamaan purkillisen liimaa skakdikaksikon kylkiin näiden nukkuessa tuttuun tapaan vierekkäin samassa riippumatossa. Lyan ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi mitä muutama litra Bio Keeperiä pahimmillaan sai aikaan…

    ”Okei, selvän teki. Tästä lähin te kaksi olette ‘siiamilaisia skakdeja…!” poppoon entinen kapteeni Notfun oli sinä iltana julistanut lievästi rommipäissään.

    “Kapteenista puheenollen”, Kiro kuulutti kääntyen muita päin istuimellaan työkalut vihdoin sivuun siirrettynä, “tämä olisi valmis.”

    Seitsemän muuta matorania käänsivät katseensa fe-matoranin koukussa lepäävää, juuri kasaan saatua radiopuhelinta kohti. Jopa Gatta nousi hitaasti istumaan riippumattomaisessa sängyssään. Varastopoppoo oli tuntunut keskustelunsa huumassa jo melkein unohtaneen silmäpuolen koonneen tärkeää viestintälaitetta kaiken tämän ajan.

    “Oho…” Tokka totesi.
    “…nnoh, mitäs me sille sanotaan?” Nany mietti.
    “Niin kuin käsky kävi”, Argo totesi, “kerromme kaiken mitä vain kerrottavana on.”

    Samaan aikaan Lehu-metsässä

    Skakdien leirin liepeillä sijaitseva teltta oli elämästä melkein tyhjillään.

    Harmaa, pusikoissa ja pöheiköissä hieman likaantunut pieni rapu makasi pöydällä kuoreensa vetäytyneenä. Äiti oli määrännyt sen odottamaan kiltisti tummien, aina välillä erilaisia ääniä tekevien laatikoiden vieressä odottamassa, että ne alkaisivat vilkkumaan samalla värillä mitä ravun pienten maukkaiden saaliseläinten sisältä ropisi aina kun se puri ne palasiksi ja päästämään taas jotain outoa ääntä. Äiti itse oli mennyt vuorostaan ulkosalle vietettyään melkein kaiken ajan tässä uudessa pesässä.

    Pientä rapua olivat aina houkutelleet kovasti osittain noiden laatikoiden sisään oudosti työntyneet hyvin laihat, mutta sitkeän näköiset pienet pitkät käärmeet. Ne olivat aina näyttäneet pienen ravun mielestä herkullisilta, mutta äiti oli tiukasti kieltänyt käymästä elottomien kiemuraisten kimppuun. Olihan se ollut vaikeaa, mutta pikkuinen saksekas oli saanut pinnistellen hillittyä metsästysviettiään.

    Outojen laatikoiden tarkoitus oli pienelle ravulle täysin hämmentävä. Aiemmin äiti oli alkanut puhumaan jollekin oudolle pitkulaiselle, pallopäiselle asialle ja laatikoista oli kuulunut tuttuja ääniä. Se oli ollut se nelisilmäinen pieni olento joka kulki aina äidin kanssa niiden muiden pienten olentojen lisäksi. Rapu ei ollut ikinä ymmärtänyt täysin mitä äiti jutteli niille pienille olennoille, jotka oli ilmeisesti siirretty tuohon ahtaaseen outoon laatikkoon.

    Rapu oli aina nauttinut elämästään äitinsä kanssa. Äidin ja niiden muiden pienempien olentojen kanssa. Olivatkohan nekin äidille samanlaisessa asemassa kuin se itsekin? Ei niin väliä. Sillä oli aina ollut tosi kivaa. Äiti antoi sen liikkua kyydissään ja liikkua vapaasti missä halusi, kunhan se aina palasi takaisin äidin luo ja teki aina välillä mitä äiti halusi. Se sai metsästää missä ja mitä halusi, ja aina kun missään ei ollut mitään saalistettavaa, äidin lähellä liikkuvat pienemmät oliot antoivat sille pieniä herkkupaloja.

    Ravun ei ikinä ollut tarvinnut jutella äidille samalla tapaa kuin millä äiti jutteli niille pienille olennoille. Juttelu äidin kanssa oli aina ollut tosi helppoa ja kivaa, ja siitä tuntui että äitikin ajatteli samoin.

    Äiti oli alkanut kutsua sitä viime aikoina jollain oudolla uudella nimellä. Rapu ei ollut itse perustanut siitä. Rapua ei itse kiinnostanut mikä se oli. Se oli. Äiti itse oli ollut hänelle vain äiti. Se ei tiennyt miksi. Mutta ensi hetkestä kun se oli vilkaissut pimeän synnyinsijansa seinän oudosta aukeamasta ulos ja nähnyt äidin ensi kertaa. Se sama olisi aina oleva hänen äitinsä. Se ei ollut mitään muuta. Se oli äiti. Oli aina ollut. Ja tulisi olemaan vastaisuudessakin. Äidistä oli pidettävä kiinni.

    …

    Ulkona oli kylmää ja pimeää. Mutta ravun kiinteän kuoren sisällä oli hyvin mukavaa ja lämmintä.
    Äidilläkin oli kuori. Se oli usein aika kylmä ja myös aika kova.

    Olikohan äidillä mukavaa kuoressaan, rapu mietti. Äiti oli kerran näyttäytynyt sille ilman päänsä kuoren etupuolikasta. Mutta äiti ei näyttänyt siltä, että hänellä olisi ollut kuoressaan kauhean kivaa. Äidistä näkyi melkein se kuinka kuoreen sisällä oleminen olisi sattunut.

    Miksi äiti piilotteli kuoren sisällä jos se teki kipeää?

    Se itse piiloutui kuoreensa aina silloin kun se halusi nukkua rauhassa. Tai silloin kun sitä pelotti. Pelottikohan äitiäkin?

    Rapu ei ollut ikinä kysynyt asiaa, eikä se edes tiennyt miten. Mutta ehkä äiti osasi pitää huolen itsestään. Äiti oli vahva. Äiti osaisi varmasti huolehtia itsestään. Sellaiseksi pieni saksekas itsekin halusi tulla kasvaessaan isoksi. Kunhan äidillä ei olisi mitään näkyvää hätää, se tunsi voivansa olla hyvin mielin. Ja keskittyä metsästämään uusia herkkupaloja.

    *PIIP PIIIP*

    Tumma laatikko aloitti yhtäkkiä.

    *PIIP PIIP*

    Rapu hätkähti ääntä.

    *PIIP PIIP*

    Tämä oli kai se mistä äiti oli kertonut.

    *PIIP PIIP*

    Rapu kipitti kuudella jalallaan pöydän reunalle.

    *PIIP PIIP*

    Se laskeutui pöydänjalkaa alas.

    *PIIP PIIP*

    Se kipitti ulos teltasta.

    Äiti istui vähän matkan päässä kirkkaan lämpimän maavalon luona yhden sinisen liskon kanssa.

    Jos Kirolla olisi vielä ollut sormet, hän olisi varmaan naputellut niitä pöytää vasten. Vasta kasatun radipuhelimen punainen merkkivalo paloi laitteen yrittäessä ilmeisesti etsiä yhteyttä matoranien odotellessa vähän hermona.
    “Sinä Argo voit varmaan tällä kertaa hoitaa puhumisen…?” Tokka tiedusteli varovaisesti.
    “Noh, älkääs nyt”, de-matoran torui, “jos ette osaa tottua uuden kapteenimme kanssa puhumiseen niin työ voi mennä hankalaksi.”

    Nany keinutteli päätään.
    “No silloin kun se puhuttelee niin on ihan helppoa vastata jotain takaisin, mutta idea smalltalkista ei tunnu erityisen tyydyttävältä…”

    “No ei kapteeni kyllä ole missään vaiheessa ollut niinkään tuttavallisesta päästä”, de-matoran vastasi, “mutta hän ei ole vaikuttanut myöskään henkilöltä jolle täysi sotilaskuri olisi kaiken A ja O.”
    “Ihmeen hyvin sinä ainakin tunnut tulevan kapteenin kanssa juttuun”, Nany kummasteli hieman de-matoranin omistautumista. Ehkä sillä oli tekemistä sen kanssa että akakunaama oli aina ollut joukosta se eräänlainen järjen ääni.

    “Niin varmaan tulisitte tekin, jos vain lakkaisitte hermoilemasta”, Argo moitti. “Yrittäkää vain olla omia itsejänne.”

    Teltan oviaukko liehahti auki tumman palkkasoturin astuessa sisään. Amazua istahti suoraan telttansa tuolille laskien kätensä sallien lemmikkinsä kipittää takaisin pöydälle lepäämään.

    Kappas vain… palkkasoturi mietti tuijottaessaan hetken piippaavaa radiovastaanotinta. Hän ei ollut osannut miettiä olisiko hänen pitänyt olla huolissaan soluttautumisoperaation puolesta, mutta jo punaisena vilkuttava viestintälaite antoi jo uutta toivoa. Mutta Amazua ei silti halunnut elättää liian paljon toivoa, joten hän poimi aikailematta jalustallisen radiomikrofonin käsiinsä.

    …

    Haloo. radiosta kuului. Ääni ei kuulostanut kysyvältä tai uteliaalta. Se oli ennemminkin vain kylmä ja jämäkkä toteamus. Mutta se ei ollut eronnut liiemmin siitä äänensävystä, mitä synkeä ja etäinen kapteeni oli aina käyttänyt. Se oli aina kuulostanut painostavalta ja epämukavalta, puhumattakaan siitä että sitä kuunnellessa pienikin halu kommunikoida tuntui haihtuvan.

    Pöydän ja radiopuhelimen ääressä istuva Kiro kääntyi hetkeksi muita matoraneja päin saadakseen muistutuksen että ensimmäinen puheenvuoro oli päätetty luovuttaa hänelle. Vaikka fe-matorania ei olisi juuri kiinnostanut jutskata…
    “Prtrtr”, silmäpuoli puhahti kääntäen suuri pakarinsa radiopuhelimen puoleen. Koukkukäsi yritti olla sumplimatta lausettaan liian pitkään. Hän kun ei tiennyt, oliko kapu juuri nyt miten kärsimättömällä päällä.

    Kiro aikoi rykiä nyrkkiinsä ennen kuin musti ettei hänellä sellaisia ollut, joten hän päätyi yskimään hiljaa ilmaan.
    “Tuotanoin, kuuluuko tämä…?” fe-matoran sai kakistettua ulos.

    Kyllä. kapteenin ääni puhui melkein välittömästi fe-matoranin perään.

    Kiro nosti kulmaansa vaimeasti ollen itsekin hieman vaikuttunut siitä miten korjausyritys oli näyttänyt onnistuvan virheettömästi ensi yrittämällä. Vaikkeihän sitä voinut vielä tietää, joten piti kai rupatella vähän lisää.
    “Nii, tuota…” koukkukäden ainoa silmä vilkuili puhelimen edessä ees sun taas matoranin yrittäessä keksiä mistä aloittaisi.
    “…joo, täällä ollaan.”

    ”Bio-Klaanin linnakkeessa, oletan. Ovatko kaikki teistä juuri nyt paikalla?”

    “Juuh…” Kiroa jäi vähän härnäämään oma viimeisin jutunjuurensa. Entinen nynrah-haamu ei ollut koskaan tullut opetelleeksi kunnolla sosiaalisia maneereja senkään jälkeen kun oli löytänyt tiensä piraatiksi, vaan oli tullut jatkaneeksi vanhaa hiljaisen nurkassa nikkaroimisen elämäntyyliään.
    “…sori ettei ehditty soittaa aiemmin. Ei onnistuttu löytämään vielä ensimmäisenä yönä tarpeeksi salaista majapaikkaa.”

    ”Ymmärrän.” Amazuan värähtämätön ja kylmän laskelmoiva äänensävy ei tuntunut menevän yksiin tämän sanomisten kanssa. ”Oletan että tällä hetkellä piilopaikka-asia on jotenkuten hoidossa.”

    “No joo, tarkalleen ottaen löydettiin käyttöön tällainen vanha ja käyttämätön pieni varastorakennus…” Kiro totesi.

    Amazua hieroi kasvonaamionsa leukaa epävarmana. Hän ei halunnut jättää mitään epävarmaksi.
    “Oletteko varmoja että se paikka on täysin turvallinen salaisiin toimenpiteisiin?”

    ”No aika varmoja joo”, raudan matoranin hieman epäsosiaalisen kuuloinen ääni jatkoi, itse siellä ‘Telakalla’ suosittelivat tätä paikkaa meille.”

    “Telakalla?” Amazua havahtui koukkukäden sanoihin nojautuen lähemmäs radiotaan. “Olette siis jo käyneet siellä?”

    ”Noh, joo. Kuten käsky taisi käydä, mentiin sinne tiedustelemaan mahdollisia suojatyöpaikkoja ja tuli myöntävä vastaus.”

    Palkkasoturi tunsi lievää helpottuneisuutta kuulemastaan. “Oletteko varmoja ettette ole onnistuneet herättämään liikaa huomiota?”

    “Aika isolla varmuudella voidaan kai todeta että ei. Tämä linnake kun on täynnä sen verran epämääräistä jengiä että tällainen pikku piraattiposse tuskin erottuu juuri ollenkaan liikaa edukseen.”

    Palkkasoturi päätti hyväksyä fe-matoranin vastauksen tuntien voivansa joten kuten lievittää epäluulojaan.
    “Asia selvä. Mutta siitä huolimatta on paras että pyritte käyttäytymään jatkossakin mahdollisimman normaalisti”, Amazua ohjeisti, tajuten hetkeksi unohtaneensa millaiselle porukalle oikein puhui.

    ”No niin ajateltiinkin. ‘Telakalla’ tuskin tulee kauheasti ongelmia. Hyvähenkinen duunariporukointi kun ei ole mikään uusi asia…”

    “Hmmm.” Amazua hymähti myöntävästi, kiinnittämättä juuri huomiota siihen kuuluiko äännähdys radion läpi.
    “Mutta ennen kaikkea, on paras olla etenemättä liian hätäisesti. Oletan että teillä on kuitenkin jo jonkinlainen jatkosuunnitelma.”

    Fe-matoran tuumi hetken. “No tarkoitus olisi tehdä ‘Telakalla’ mahdollisimman työteliästä urakkaa ja yrittää siinä samalla kalastella tietoa kaikista ‘Klaanin’ härdelleistä ja yrittää etsiä hyviä rakoja tehdä vähän renklausta.”
    Kiro lopetti puheenvuoronsa miettien vielä hetken oliko kenties unohtanut jotain. Ai niin…
    “…terveisin ‘Kyklooppi’.”

    Kuulostaa johdonmukaiselta. palkkasoturi tunsi kykenevänsä ohittamaan matoranin koodinimet tällä kertaa. Hän oli jo tuntenut oppineensa erottamaan matoranit toisistaan jo sen perusteella kuka milloinkin oli äänessä.
    Matoranjoukon kapteeni tunsi saaneensa kaiken tärkeimmän informaation. Onko muuta raportoitavaa?

    Nany käveli hieman epävarmana pöytää kohti vilkaisten sivusilmällään Argoa. De-matoran viitoitti pöydän suuntaan kannustavalla käsieleellä. Kiro vain oli helpottunut siitä että jutustelu taisi olla hänen osaltaan ohi.

    Ga-matoran kohensi hetken kurkkuaan mahdollisimman hiljaa miettien omaa tapaansa yrittää puhutella kapteeniaan. Tämä ei ainakaan näennäisesti tuntunut vetävän luuta kurkkuunsa Kiron duunarislangista, mutta sellainen ei tuntunut istuvan ollenkaan naisen suuhun.

    “Iltaa vain, herra kapteeni”, Nany aloitti pitäen pienen tauon kuin odottaakseen vastasiko tämä kenties mitään takaisin. Hän ei tosin tiennyt miksi. Hän päätti kuitenkin sanoa asiansa mahdollisimman nopeaa ja suoraan.
    “Tässä ‘Kimuli’… Halusin vain ilmoittaa, että sain vastaan paikan linnakkeen ‘Kahvio’- nimisen ruokapaikan tarjoilijana. Kyseessä on linnoituksen sisäosan ehkä isoin ja vilkkain ruokapaikka, joten ajattelin että sellaisesta paikasta irtoaisi varmaan paljon hyödyllistä informaatiota pienellä salakuuntelulla.”

    ”Asia selvä.” Amazua vastasi. ”Oliko vielä muuta?.”

    Nanyn ilme muuttui hieman turtuneeksi. Kapteenista ei näköjään vaan saanut juuri muuta irti. Se tuntui aika turhauttavalta.

    ”Ei.” ga-matoranin suora vastaus kuului.

    “Selvä”, palkkasoturi vastasi antamatta naismatoranin äänensävyn häiritä.
    “Hyvää työtä. Jatkakaa ja raportoikaa mahdollisimman pian kun ilmenee jotain tärkeää”, Amazua sanoi asettaen sormensa radionsa sulkemisnapille.

    “Kapteeni kuittaa.”

    …

    Radiopuhelin hiljeni.

    …

    Niin tekivät myös matoranit. Omanlaisillaan yllättyneillä ilmeillä varustettuna.

    “…se sanoi ‘hyvää työtä’”, Tokka äimisteli.

    “Tarkoittikohan se sitä?” joukosta ehkä hieman eniten yllättynyt Nany epäili. Kapteenin kohteliaisuus ei kuulostanut yhtään eri sävyiseltä kuin tämän muutkaan osat illan tunteettomilta kuulostavista vuoropuheluista.

    Pitkään hiljaa istuskellut Koli raotti suutaan ehkä toisen kerran koko iltana.
    “No, itse ainakin tunsin että herra kapteenin sanalla olisi ollut jotenkin kannustava ja piristävä vaikutus.”
    Muu varaston matoranrykelmä tuntui ottavan ko-matoranin sanat vastaan tosissaan. Tämä oli melkein koko ikänsä ennen merirosvoksi päätymistään elänyt jos mimmoisen auktoriteettipaineen alla, puhumattakaan luontaisesta arkuudestaan, joten tämän suusta tuollaiset sanat tuntuivat hyvin vilpittömiltä.

    “Niin minäkin kyllä tykkäisin ajatella”, Tokkan kakamalle levisi vieno hymy.

    Kiro hymähti neutraalisti. “No tiedä häntä. Mutta ei kai tässä auta muuta kuin edetä niinkun käsky on käynyt.”

    Sohvalla jo hyvän aikaa istuskellut Paku ponnahti ylös pehmeältä istuimelta, koska hänelle ei tavallinen ylösnousemus riittänyt.
    “Jetsulleen!” po-matoranin suuren kakaman ilme oli karski ja mahtipontinen. “Eiköhän auta muu kuin painua pehkuun ja ryhtyä huomenna heti tositoimiin! Saapahan kapteeni syytäkin olla tyytyväinen!”
    Pakun jylhä mesoaminen tuntui kaikesta ärsyttävyydestään huolimatta aina välillä tehostavan koko konkkaronkan henkeä.
    “No, eipä kiirehditä”, Argo topuutti, “hiljaa hyvä tulee, kuten kapteeni sanoi.”

    “Nälkä…” ylös keinovuoteestaan vihdoin kömpinyt Gatta tallusteli ga-matoranin vierestä muiden luo jääkaapille etsimään juotavaa.
    …no huh Nany hämmästeli pienen pyssynsä menettäneen onu-matoranin palautunutta kykyä kävellä ja puhua.
    Naisen huomio ei kuitenkaan ennättänyt pysyä tässä pitkään kun vihreä huivipää oli siirtynyt makaamaan kyljelleen Nanyn vieressä olevan tekokerrossängyn keskimmäiseen kerrokseen tuijottamaan tätä limaisella virneellään.

    “No voi harmi, valitettavasti meillä on vain käynyt niin että kerrosvuoteita on varattu ainoastaan kuudelle, joten joidenkin meistä täytyy… jakaa.”

    Nany tuijotti naistennaurattajaa hetken ennen kuin heitti päälle oman vienon huumorihymynsä. “No, sellainen ongelma on helposti ratkaistu.”

    Ennen kuin le-matoran ehti innostua liikaa kaikista epämääräisistä oletettavasti pian toteutuvista fantasioistaan, ga-matoran kääntyi nopeasti yhä työpöytänsä ääressä istuvan fe-matoranin suuntaan.
    “Hei Kiro, tahdotko nukkua kanssani sohvalla?”

    “Vaan jos et potki…” silmäpuoli heitti kasuaalisti takaisin.

    “NNNGIEEEEEEEH” pettynyt Lyan heittäytyi vaikeroimaan riippumattovuoteelleen.

    Klaanin kaupunki, seuraava aamu

    Kauppatorin kulmalla sijaitsaevan talon kolmannessa kerroksessa asuva Djetca avasi kämppänsä terassin oven astuen raikkaaseen aamuilmaan. Taivas oli ainakin toistaiseksi haalean harmaan pilvipeitteen takana, mutta sääennusteet olivat luvanneet keskipäivälle poutasäätä.

    Hunakasvoinen ba-matoran lähestyi terassinsa kaiteeseen kiinnitettyjä kukkaistutuksiaan. Hän poimi ympyräiseltä muovipöydältä kirkkaanoranssin kastelukannun antaakseen rakkaille orkideoilleen aamujuotavaa.

    Siinä samassa jokin lennähti jostain matoranin näkökulmasta oikealta ja kietoutui terassin sivutankoon. Ba-matoranin jalolle hunalle lässähti hetkeksi pelästynyt ilme, joka muutti pian hämmennykseksi tämän vilkaistessa tarkemmin pientä hopeista esinettä.
    “…onko tuo joj-” ennen kuin Djecta ehti miettiä loppuun, jokin syöksähti vauhkoontuneen kalmankaskelotin nopeudella matoranin terassin ohi. Äkillinen säikähdys sai matoranin kaatumaan vauhdilla selälleen.

    “JIIIHHHAAAAA!!!” vihreä salama huusi.

    Sitkeä ja kestävä naru kiristyi nopeasti vieläkin nopeamman le-matoranin kiitäessä ilmassa jo tuhatta ja sataa eteenpäin samalla kiskaistessa köysilelunsa nopeasti irti. Vihreä vauhtihirmu heitti heti perään toisesta kädestään toisen samanlaisen jojonsa seuraavaa sopivaa taruntakohtaa kohti.

    Ilmalennosta haltioissaan oleva pieni onu-matoran huuteli railakkaasti jopa huivipäätä itseään enemmän. Gattan kädet olivat kietoutuneet tiukasti Lyanin hartijoihin niin että matoran olisi voinut olla jonkinlainen elävä selkäreppu. Mutta kokenutta vauhtihirmua mukana kulkeva ja huuteleva onu-matoran ei saanut herpaantumaan siitä keskittymisestä, mikä tällaisissa temppuiluissa vaadittiin. Ja sitä paitsi matkustajien ilakoivat huudot usein saivat Lyanin vain lisäämään vauhtia.

    Kaiken sen tympeän löntystelyn ja eri paikoissa maleksimisen jälkeen mitä viime päivät ja viikot olivat olleet, Lyan halusi ottaa kaikesta mahdollisesta hullunkurisesta ilottelusta kaiken irti.

    Le-matoranin vauhti alkoi jo vähän hiipua ja kaksikko alkoi valua vauhdista alaspäin, mutta Lyan kiinnitti nopeat ja tarkat silmänsä vajaan kymmenen metrin päässä olevaan rakennuksen seinästä pilkottavaan lipputangontynkään. Huivipää heilautti vasemman kätensä napakasti taakseen suorittaen voimakkaan ja nopean yläheittoliikkeen päästäen metallisen kiekko-objektin kädestään.

    Jojo lennähti nopeasti tankoa kohti kietoutuen sen ympärille kuin mihin muuhun pitkulaiseen objektiin tahansa. Sen naru kiristyi juuri sopivalla hetkellä matorankaksikon ollessa melkein pelottavan lähellä iskeytymässä kiviseen katuun. Le-matoran nosti ripeästi jalkansa menosuuntaan ja pieni matkustaja kietoi jalkansa tämän vyötärölle. Kova maa oli jo lähestymässä matoranien alaruumiita uhkaavan lähellä, kunnes nämä liisivät tiukan narun varassa tasaisesti maankamaran päältä, nousten lopulta takaisin ylemmäs. Ja vielä ylemmäs.

    Huivipää ja elävä musta selkäreppu hipoivat jo raikasta ja avaraa ilmaa kauppakatulähiön korkeimpienkin kattojen yläpuolella. Näkymät pidemmälle kaupunkiin olivat mitä silmiä hivelevimmät.
    “Nngheeeeehhh…” Lyan sulki silmänsä nauttien tuulen huomasta täysin siemauksin.

    Selkäpuolella matkustanut Gatta tunsi samanlaisen viileän huuman pakarillaan ja huivipään hartioiden etupuolelta kiinni pitelevissä käsissään. Pieni onu-matoran antoi hetken viedä mennessään ja levitti myös omat kätensä ja jalkansa jotta saisi tuntea saman kivan tuulen tunteen koko kehossaan.

    “…hheiiii?” Huivipään oma harmittoman nautinnollinen mielentila katkesi kun tämä huomasi painolastin yhtäkkiä keventyneen. Le-matoran vilkaisi olkansa yli, huomaten matkakumppaninsa lentämässä ilman halki tähtiasennossa huoleton hymy kasvoillaan.

    Muutaman metrin päässä hänestä.

    “Hehee!!” Gatta hihitti iloisena käänten iloisen katseensa le-matoraniin.

    Joka lensi muutaman metrin päässä hänestä.

    Itse asiassa häntä ylempänä. Ja tämä näytti nousevan koko ajan ylemmäs. Ja maa tuli lähemmäs.

    …voi helkutti.

    Onu-matoranin tilanteen tajunnut ilme alkoi muuttua rauhallisesta paniikinomaiseksi. le-matoran oli kuitenkin sutjakka ja pyörähti 90 astetta jojokäsi ojossa. Jojo lennähti heiton voimasta onu-matorania kohti kietoutuen tämän vyötärön ympäri.

    Huivipää pyörähti uudemman kerran ollen jälleen onu-matoraniin selin vetäisten julasti. Pakaripää lennähti narunvetäisyn voimasta hellästi ilman halki takaisin le-matorania päin.
    Gatta tarttui heti aiemmalla tapaa (ja ehkä vähän tukevammin) kuin aiemmin.

    “Kehotamme pitämään kädet ja jalat kulkuneuvon sisäpuolella”, huivipää selosti vilkaisten vielä olkansa yli onu-matoranin saatua varmasti kunnon otteen.
    Gatta ehti hetken hengähtää helpottuneena kaksikon alkaessa taas laskeutumumaan vauhdilla, kun tämän silmät yhtäkkiä suurenivat. Lyan kääntyi katsomaan pian suuntaa johon huutava onu-matoran toisella sormellaan osoitti.

    Mahin vetämä hunajamelonikärry oli kulkenut kauppakadun risteyksen takaa suoraan kaksikon alasliidon tielle. Mutta Lyan ehti olla hätkähtänyt vain hetken. Huivipää kehotti sinänsä tarpeettomasti matkustajaansa pitämään tiukasti kiinni. Ainakin onu-matoran otti sikäli neuvosta vaarin että tämän pää painui enemmän le-matoranin hartian taakse piiloon. Lyan käännähti kylki lähestyvää kärryä kohti taivuttaen jalkansa alaviistoon.

    Le-matoranin jalat osuivat ja tämä liukui eteenpäin tomuisen maan pöllätessä suoraan kärryn alta..

    Lyanin nopeat silmät havahtuivat samalla hetkellä kun tämä ilmestyi kärryn toiselle puolelle. Le-matoran ponnisti jaloillaan suorittaen vikkelän loikan kohti edessään olevaa lyhtypylvästä. Huivipää tarttui vauhdista siihen toisella kädellään. Hän pyöri vain hitusen vauhtiaan menettämättä muutaman kerran poikittaisen pylvään ympäri päästäen lopulta irti.

    Matorankaksikko lennähti komeassa kaaressa suoraan kauppakadun syrjäiselle ja tyhjälle sivukujalle ohikulkijoiden ihmetellessä mitä juuri tapahtui. Huivipää kääntyi kannoillaan suorittaen viimeisen jämäkän jarrutuksen tömähtäessään jälleen maahan. Äkillinen pysähdys sai onu-matoranin vihdoin hellittämään otteensa.

    Lyan hengähti tyhjentävästi suoristaen asentonsa.
    “Eiköhän tuossa ollut jo jetsulleen vapaapudotusta”, Lyan käännähti katsomaan pientä ystäväänsä, joka oli tainnut heittää matkasta poistuessaan pienen kuperkeikan, miettien oliko tältä kenties taittunut niska.

    Mutta maassa kierinyt, hieman likaantunut pakarinaama vastasi vain hilpeällä, mutta myös helpottuneen hengästyneellä hihityksellä.
    “Voi kirnu!” onu-matoran hihkaisi. “Tehdään tuo sitten joskus uudestaan!”

    “No mikä jottei”, Lyan vastasi. “Ehkä ensi kerralla vielä useampi sankarinhaluinen neitokainen näkee…”
    “No me kyllä kiidettiin aika luodin nopeudella niin että kovin moni tyttö tuskin ehti meitä katselemaan.”
    “…totta puhut. Kirottua”, le-matoran tuhahti kääntyen takaisin pääkatua kohti. “Tule, mennään kokeilemaan äskeistä uudestaan.”

    “Heiii!” Gatta alkoi kinuamaan. “Älä nyt taas mene juoksentelemaan niiden naikkostesi perään! Meillähän oli hommia.” Onu-matorania pisti aina joskus vähän suututahtaen kun Lyan ei meinannut pysyä juuri ikinä keskittyneenä yhdessä asiassa.

    “Hmp. Sitten kun sinä vähän kasvat niin ymmärrät varmasti enemmän näiden asioiden päälle”, Lyan totesi vilkaisten kulman taa pääkadun suuntaan.

    “…pottuiletko sinä?” epäilevä pieni onu-matoran kääntyi huivipäätä kohti kulmat sekä suu mutrussa.

    “Meinasin sillain henkisesti.”

    “Aha.” Gattan ilme vaihtui hetkessä takaisin peruslukemiin. “Minä en kyllä mitään tyttöviiruksia kaipaile…”

    Lyan kääntyi takaisin tämän puoleen ottaen päättäväisen ilmeen istuuntuessaan alas seinää vasten. “Olet kuitenkin oikeassa. Mitä nopeammin hoidamme asiat pois alta, sitä nopeammin pääsemme arvon Nany-neidin luo.”

    Le-matoran avasi vyölaukkunsa isoimman taskun vetäisten esiin pidentyvän antennin kautta koko radipuhelimen. Gatta istuuntui huivipään viereen tämän painaessa härpäkkeen nappulaa.

    Samaan aikaan SOIDINPESÄssä

    Kiro, jolla oli vielä jonkin verran unihiekkaa silmässään, makasi joten kuten rentona tuolinsa selkänojaan nojaten. Fe-matorania lievästi potutti että hän oli mennyt käyttämään suuren osan omasta yöstään pitkälti toisen radiopuhelimen kunnostamiseen ja jättämään yöunet suurelta osin väliin. Sen lisäksi nikkari ei ollut osannut olla heräämättä samaan aikaan muiden kanssa, joilla oli vielä aikaisia tekemisiä. Hänelle aikaisista heräämisistä oli koitunut liian usein lähinnä tympeää pään jomotusta.

    Silmäpuolen pöydällä odottanut radiopuhelin alkoi yhtäkkiä värisemään ja vilkuttamaan punaista valoa, osaamatta olla kuitenkaan päästämästä yhtään ääntä. Kiro hymähti myöntyväisesti huomattuaan pienten hienosäätöjensä toimineen.

    Tuolin selkänojanivel narahti kuin tyytyväisenä raskaan koukkukäden suoristaessa asentoaan. Kiro tökkäisi viestintälaitteen vastaanottonappia.

    “Hmng”, tokkurainen koukkukäsi mumisi.

    ”Hyvä päivää, olisiko teillä aikaa puhua uudesta bikinimallistosta?” Lyanin matalalallistettu bisnesmiesääni raikui.

    “Haista ite. Ette näköjään sittenkään onnistuneet paskomaan sitä radiota.”

    ”Mukava kuulla sinunkin ääntäsi, päivänpaiste.”

    “Älä edes aloita”, Kiro ärähti. “Missäs menette?”

    ”Täällä kauppakadun kulmilla. Paku ja Argo meni edeltä, joten vedettiin Gattan kanssa pieni happihyppely matkalla.”

    “Jaha. Mahtaako hänellä olla henkivakuutus kunnossa?” Kiro kysyi. Hän oli hyvin tietoinen siitä mitä “happihyppely” noiden kahden kanssa tarkoitti.

    Ehhehee…

    No kuitenkin, hyvä että ainakin saatiin testattua että nämä ilmeisesti toimii hyvin pitkällä matkalla. Mutta muistakaa sitten että mikäli ääni alkaa rätisemään tai muuta, vasemmalla alhaalla olevasta pyörivästä napista voi säätää taajuutta. Vastaanoton volyymiä taas voi venklata siitä vasemmalta sivulta pilkottavasta rullasta. Kaikki sen pienen etupuolen näytön alla olevat naput taas-…

    Kiron selostus radion kautta jatkui samalla kun Lyan vilkaisi Gattaa osoittaen leikkisin virnein puhelinta etusormellaan, vääntäen ilmettään erilaisiin hupaisiin huulisynkronointeihin fe-matoranin äänen kanssa. Huonon pokan omaava Gatta ei voinut kuin hillitä hihitystään.

    “Ymmärsittekö?” Kiro kysyi audiomanualisointinsa päätteeksi.

    ”Tee se äskeinen naama vielä kerran…” onu-matoranin kaukainen hihitys kantautui puhelimen toisesta päästä.

    “…hrmm.” Kiro murahti sellaisella äänellä joka varmaankin kantautui myös radiopuhelimen toiseen päähän.

    ”Hehhehhe, joo, äläpä suotta hermoile, homma on täysin hanskassa.” Lyan ei kuulostanut kovin vakuuttavalta asiaan keskittymättömän naureskelunsa läpi.
    ”Mutta nyt meidän pitääkin jo joutaa, meillä on tärkeitä asioita tehtävänä! Kuitti!”

    Puhelimesta kantautui pieni *KRTZZZ* ääni le-matoranin sulkiessa radioviestimen.

    Kiro puuskahti väsyneesti rojahtaen jälleen istuimelleen. “Homma hanskassa ja hanskat huut helvetissä…” silmäpuoli manaili.

    “No älähän nyt, Lyan osaa varmasti jo käsitellä hienoja laitteita varovaisesti, omalla tavallaan”, riippumattosängyllä hiljaa keinuva Tokka lohdutti.

    “Siitä Gattasta tässä melkein enemmän huolissaan on. Rikkoutuneita raajoja kun ei ainakaan kovin helposti vaan hitsata ja naulata takaisin yhteen. Ei pahalla.” Kiro tuumi, vilkaisten sekunnin “PESÄn” ovella valmistautuvaan Koliin.

    “Niinno, eipä tuossa mitään…” ko-matoran vastasi. “Muuten, olisi nyt valmista.”

    Tokka laskeutui keinosängyltä myöntävästi hihkaisten kävellen ko-matoranin tykö poimimaan oman olkalaukkunsa häiritsevän hirvenpään sarvesta. Bo-matoranista tuntui hieman siltä kuin se olisi vilkaissut häntä oudosti.

    Kiro kääntyi tuolillaan oven suuntaan. “Minne te muuten edes olittekaan menossa kun ette menneet kahvelle muiden kanssa?”

    “No kuulemma tuolla linnakkeen itäpuolella sijaitsee joku ‘Arkistoksi’ kutsuttu toooosi iso jonkinlainen kirjastorakennus”, Tokka selosti innostuneena. “Pakkohan siellä nyt on päästä käymään. Sieltähän voi löytyä vaikka mitä!”

    “Njahas.” Kiro totesi maireasti.

    “Tule vaikka ihmeessä mukaan, tiedä jos sieltä löytyisi kaikkea kivaa tekniikkaan liittyvää”, puujalka ehdotti.

    “No jos tällaisella fiiliksellä lukemaan menisin niin kirjaimet varmaan alkaisi vaan pääkoppaa vihlomaan niin perkeleesti”, fe-matoran vastasi.

    “No ota sitten vaikka tirsat”, Tokka kääntyi ovea päin poistuen ovesta tohtorimatoranin kanssa.

    Varaston ovi kajahti kiinni poistuneen matorankaksikon heittäessä nopeat heipat rautamiehelle.

    …

    Kiro tuijotteli hetken ympärilleen tyhjentyneessä varastossa, jota hän oli henkilökohtaisesti kieltäytynyt ikinä kutsumasta “PESÄksi”. Silmäpuoli silmäili kaikkea pientä työnjälkeä mitä piilopaikan kalusteisiin ja sisustukseen oli keksinyt. Koukkukäsi hymähti vaimeasti ollen suhteellisen tyytyväinen siihen mitä kaikkea oli saanut aikaan. Vaikka näin jälkikäteen mietittynä matoran harmitteli vähän sitä mitä kaikkea muuta hän olisi voinut saada aikaan. Hän olisi voinut vaikka saman tien purkaa tähänastiset kyhäilynsä ja kasata niitä uusiksi uusin rakentein ja toiminnallisin yksityiskohdin. Seiniltä tilaa vievät kerrossängytkin olisivat varmaan olleet paljon käytännöllisempiä jos ne olisivat taipuneet automaattisesti kasaan lattian sisään.

    Yksin jäänyt fe-matoran nojautui jälleen tuolilleen tuijotellen toimettomana peltikattoa.

    Hän alkoi hymisemään ja hyräilemään itsekseen. Vaikka matoran nauttikin useimmiten omasta rauhasta, totaali tympeä hiljaisuus oli vähän perseestä.

    Kiro kääntyi jälleen tuolillaan pöytäänsä päin jatkaen hyräilyään. Tämän silmään osui kuitenkin pian pöydällä oleva hämärä johtojentäytteinen metalliloota.
    Mitähän tuonkin kanssa pitäisi sitten tehdä… hän mietti. Kapteeni oli käskenyt liittää masiinan johonkin Klaanin viestintätietokoneen tapaiseen, mutta sellaisen löytäminen olisi varmaan omanlaisensa haaste. Mistähän sellaista olisi tarkoitus etsiä…

    “Hng”, fe-matoran hieroi otsaansa koukkunsa keskiosalla. Huonojen yöunien jälkeen liian isojen juttujen miettiminen jos mikä meinasi jompata pääkoppaa.

    ”No ota sitten vaikka tirsat.”

    Kiro muisteli bo-matoranin viimeistä vinkkiä.

    “…no, eipä kyllä hullumpi idea.”

    Lyan työnsi puhelimen takaisin vyölaukkuunsa nousten Gattan seuraamana pystyyn. “Asia on pihvi, matkamme kohti prinsessan kaukaista linnaa jatkukoon!”

    “Vähänkö olisi ikävä trolli jos prinsessa olisikin toisessa linnassa.” Gatta tuumi kömpiessään itsekin ylös.

    Huivipään katse kääntyi pieneen likaantuneeseen onu-matoraniin.
    “…mutta ensin saat putsata itseäsi! Hienojen naisten eteen ei mennä pöyn peitossa!” Lyan torui.

    “No joo, Nany varmaan mestaisi minut muuten”, onu-matoran tuumi.

    ”EI VAAN MINÄ.” huivipää työnsi uhkaavan naamansa pienemmän matoranin pakarin lähituntumaan.

    Hieman myöhemmin hieman muualla

    Klaanin kauppatorin pienellä sivukujalla oli vielä aamuisin suhteellisen hiljaista osan kansalaisista lähdettyä töihinsä jo aikaisin aamusta. Siinä missä linnoituksen keskustassa oli erilaisia isompia erilaisten Klaanin kansalaisten pitämiä putiikkeja, pienelle kujalle olivat ilmeisesti kertyneet kaikki joilla oli halua omien kädentuotoksien kaupittelemiseen tai valmiiden tavaroiden jälleenmyyntiin, mutta joilla ei ollut varaa omien tilojen hankkimiseen.

    Argo selaili myyntikojun laatikoihin järjesteltyjä musiikkilevyjä. Pienen kojun pitäjän valikoima tuntui vaihtelevan moderneista pienistä levykkeistä vanhempiin ja klassisimpiin vinyylilevyihin ja myös erilaisiin musiikkisoittimiin- ja radioihin. Myös erilaisten bändien pieniä oheistuitteita löytyi sieltä täältä.

    De-matoran itse oli aina ollut iso musiikin ystävä, toisin kuin yleensä ikävän suuri osa muista desibeliheimolaisista, jotka useimmiten vieroksuivat liian kovien äänten riskiä. Argon musiikkimaku oli aina ollut suopea eikä tämän sävelkorva ollut juuri ikinä ottanut suosikikseen vain yhtä musiikkityylilajia muiden joukosta.

    Hänen seitsemän ystäväänsä olivat usein toista maata. Mutta se oli osaltaan myös mukava asia. Argo kun siten kykeni kuuntelemaan mukautuvasti jokaisen kanssa sitä musiikkia mistä nämä henkilökohtaisesti nauttivat, ja hänkin pystyi nauttimaan yhtä paljon. De-matoran muisteli aina joskus haikeudella entisen isomman merirosvoporukan kanssa kirkkaan tähtitaivaan alla vietettyjä rauhallisia iltoja rauhallista musiikkia kuunnellen.

    Argon käsiin osui alennuspahvilaatikon levykotelorivistä Klaanin suurimmaksi muusikoksi parjatun “Toa Kyberin” melko kauniin ja taidokkaan kansitaiteen koristama kotelo. Puoliksi mustiin pukeutunut mirukasvoinen äänen toa seisoi kuvassa silmät kiiluen pidellen ylväästi puoliski kirveennäköistä sähkökitaraansa yläpuolellaan. Kitaran yläpään suuttimista leimusi kirkkaita valkoisia kipinöitä. Kuvan taustana oli musta vuori ja punaista taivasta vasten nouseva keltainen aurinko. Poikittain pidellyn kitaran yläpuolella oli tekstuureiltaan raskaan kiven näköisillä kolmiulotteisilla kirjaimilla kirjoitettu levyn nimi; “You Po Hard And Die Old”.

    Hm. Hieman nähty kansitoteutus, mutta silti kaunis ja toimiva ja uhkuu karismaa ja voimaa Argo tuumi. Paku varmaan tykkäisi.

    Seuraavana de-matoranin silmiin osui Toa Kyberin levyn takaa paljastunut kotelo, jonka kansi näytti kuin juuri piirtämään opetelleen väriliitutyöltä groteskeine ääriviivoineen ja mittakaavoineen sekä ikävästi yli menneine värityksineen. Kuva ainakin näytti esittävän jonkinlaista viherkultaista toaa suurella mahikilla. Levyn nimi oli kirjoitettu suttuisesti kirkkaan punaisella tekstillä.

    “RYTMIPERSE”.

    …noh, hyvä yritys, ja kai jollain tapaa ehkä aika viaton de-matoran mietti.

    Pienen onu-matoranin surulliset, syvänvihreät silmät olivat naulittuna katukivetykseen. Hilpeän aamulenkin jälkeen taas alakuloiseksi jäänyt Gatta löntysteli kadun toisenpuoleisen kojurivin vieressä tarkkailematta ympäröiviä tavaroita tai erilaisten myyjien tarjoushuuteluista juuri sen tarkemmin. Mikään niistä ei myynyt aseita. Tai muutakaan millä ampua. Hänellä oli yhä enemmän ikävä Herra Hylsyä. Rakasta vanhaa ystävää, josta hän oli ollut erossa jo melkein kolme päivää. Tunne siitä että Herra Hylsy kituisi juuri nyt jossain kylmässä ja pimeässä säilytyslaatikossa raastoi aina vähän väliä onu-matoranin mieltä, vaikka viime aikoina muutamat pienet iloiset hetket olivat saaneet hänen mieltään vähän toisaalle.

    Onu-matoranin silmäkulmaan kuitenkin iski jokin mikä sai tämän pysähtymään. Ihan tämän vieressä myyntipöydän alla komeili jokin etupuolelta läpinäkyvään pahviseen laatikkoon istutettu harmaanhopeinen pieni kiinteä humanoidimainen esine. Sen lisäksi laatikon muovinen etupuoli paljasti paljon muutakin laatikon sisältöä. Sisältö näytti joltain mikä näytti nopealla vilkaisulla jotain, mikä näytti kovin olevan pienen onu-matoranin mieleen.

    Gatta käveli uteliaana katsomaan lähempää. Muita samannäköisiä laatikoita, mutta eri sisällöllä, oli enemmänkin niin myyntipöydän alla kuin päällä, mutta matoran oli kiinnittänyt huomionsa vain yhteen.

    Pakarinaama kumartui poimimaan sivuiltaan syvän mustan laatikon vilkaistaakseen sitä lähempää. Matoranin silmät suurenivat tämän tuijottaessa löytöään ällistyneenä. Paha mieli ja alakuloisuus tuntuivat pyyhkiytyvän jälleen pois kuin pyyhekumin voimasta.

    Laatikon sisälle rautalangoilla sidottu esine näytti muodoiltaan suuresti samanlaista lisko-örmelöä kuin ne mitä kapteenin työkavereiden leirissä oli näkynyt, mutta tämä ei ollut läheskään niin yrmy tai muutenkaan kovin ruma. Tämä oli suhteellisen solakan ja sankarillisen näköinen ja sillä oli kivat aurinkolasit.

    Laatikon läpinäkyvälle etupuolelle oli isketty räikeitä erilaisia tarroja. Oikealla alhaalla oli musta läpuskä missä ilmeisesti luki eriskummallisen tuotteen nimi.
    “Bee…Äll…Aaa…Dee…Iii…Äss…” onu-matoran luki hitaasti mielessään.
    Bladis…
    …
    …ihan hemmetin outo nimi.

    Argo ja Paku ilmaantuivat onu-matoranin viereen kurkkien tämän olkapäiden yli uteliaina siitä mitä tämä oli tullut löytäneeksi.

    “…ahaa, nuo lienevät niitä niin kutsuttuja ‘action-figuureja’”, Argo tuumi tuijottaessaan laatikossa näkyvää esinettä, joka näytti ulos päin jonkinlaiselta patsaalta, mutta sen nivelten kohdille oli näkyvästi laitettu erilaisia liikuttelua varten suunniteltuja osia. Itse hahmon lisäksi pakkaus näytti sisältävän hyvin laajan valikoiman erilaisia miniatyyriaseita.

    “Hmm”, Paku tuhahti. “Olen tainnut nähdä tällaisia joskus aiemminkin. Jossain pohjoisella saarella kerran kaupiteltiin joitain ‘Hafu’s original’- juttuja, joita oli parjattu hyvin laadukkaiksi ja kestäviksi.” Po-matoran vilkaisi nopeasti muita tarjolla olevia samankaltaisia tuotteita. Niiden joukossa oli myös muita otuksia esittäviä hahmoja, mm. joku visorak joka näytti käyttävän mustia sukkahousuja, joku kirkkaankeltainen visiiritoa, mustavalkoinen pitkä ja hemmetin hoikka toa, kiikarisilmäinen sininen skakdi ja muutamia muita.

    “Ostin kerran kokeeksi yhden ja hajosi melkein heti…” toisinaan kovakourainen Paku tarkasteli lähemmin figuuria joka näytti oudolta sekoitukselta toaa ja jotain siivekästä liskoa.

    Argo itsekin vilkaisi tuotevalikoimaa vähän tarkemmin, mutta käänsi akakunsa taas “Bladikseen” jota hänen pieni ystävänsä tuntui silmäilevän kovin innolla.

    BLADIS. BIO-KLAANIN MODERAATTORI. RAJOITETTU ERÄ. KLAANISSA VALMISTETTUA CUSTOMLAATUA. PYÖRÄTUOLI MYYDÄÄN ERIKSEEN paketissa luki.

    Gattan suu alkoi vääntyä aneemisesta vienoon hymyyn onu-matoranin tuijottaessa tosi siistiä kokonaisuutta haltioitunein mielin.

    Paketin etupuolen keskellä oli matoranin sormen mentävä reikä.
    KOKEILE MINUA
    ”Okei.” Gatta tuumi mielessään luettuaan reiän yläpuolella tekstin.

    Onu-matoranin sormi kurotti laatikon sisään. Skakdifiguurin muovisen rintapanssarin keskellä oli näkyvä nappi, jota Gatta napakasti painoi.

    *KLIK*

    ”Haukkaa haulia, likainen pahantekijä!”

    Paku ja Argo hätkähtivät yllättävää metallikaikuista ääntä mitä laatikon sisältä pääsi.
    “…hui saakeli, sehän puhuu!” Paku totesi.

    “Toden totta”, innokas myyjä varmisti, “herra moderaattori itse oli mukana äänittämässä muutaman vuorosanan. Siksi tuo kyseinen yksilö onkin näitä muita lievästi hintavampi, missään muussa tuollaista ominaisuutta ei nääs löydy.”

    “Hehhehe…” onu-matoran hihitti kuin kuiskaten.

    Argo ja Paku huomasivat tämän selvästi. Ensimmäistä kertaa jokin asia sitten ratsiaepisodin jälkeen tuntui herättävän pakarinaamassa aitoa iloa.

    Gatta painoi nappia toistamiseen.
    *KLIK*
    ”Kiväärini panokset on täytetty oikeudella!”
    “Hehheheeh…”

    Hän painoi taas.
    *KLIK*
    ”Nimeni on Bladis! Lyijyn skakdi!”
    “Hehehee…”

    *KLIK*
    ”Mikään ei maistu kuin testosteronilla kuorrutettu donitsi!”
    “Hehheh…” Gattan olotila tuntui kohenevan jokaisella painalluksella.

    *KLIK*
    ”Bladistista!”
    “Heheh!” onu-matoran hihkaisi kuuluvasti kirkas hymy naamallaan. Gatta nosti laatikon molemmilla käsillään iloisena naamansa tasalle. Tämän jännittyneet silmät ryhtyivät vilisemään toimintafiguurin kanssa laatikoihin pakattujen pikkuaseiden kirjon seassa.

    Po- ja de-matoran tuijottivat kuin taikaiskusta taas sisäisen elämänilonsa löytänyttä onu-matorania.

    “Jaa että semmottis”, Paku hymähti vilkaisten Argoa.
    ”Kai meidän on vähän pakko…?” kakamanaama kysyi ilmeellään.

    ”No niin kai…” Argo vastasi äänettömästi vienolla hymyllä ja olankohautuksella.

    Arkisto

    “….wuaaaauuuuu!” Tokka seisoi uteliaat silmänsä suurina kädet hämmästyksestä levällään. Haltioitunut bo-matoran pyöri paikallaan tylppäkärkisen puujalkansa varassa katsellen ympärilleen.

    Hän ja Koli olivat saapuneet Arkistoon. Tuohon ylistettyyn tiedon ja tarinoiden runsauden tyyssijaan. Ensimmäinen asia, mitä kaksikon eteen oli osunut näiden saavuttua sisään, oli ollut iso vierekkäisten kirjahyllyjen rivistö. Jokainen hyllyrivi tuntui sisältävän kymmeniä tummia puisia kirjahyllykköjä. Ja jokainen hylly ehkä satoja kirjoja.

    Suuri rakennus näytti kaksikerroksiselta, mutta toinen kerros ei muodostanut kiinteää kattoa alimmaisen ylle, vaan muodostui lähinnä sivuseiniin rakennetuista leveistä parvista.

    Koli kulki innokkaan puujalkamatoranin perässä ihastellen suurta näkymää. Ko-matoran tuijotti edessään ja yläpuolellaan näkyviä hyvin organisoituihin riveihin järjesteltyjä hyllykköjä. Ne tuntuivat jatkuvan melkein koko leveän rakennuksen päästä toiseen. Vaikka hyllyt oli järjestetty hyvin ja joidenkin muodostelmien väliin oli jätetty isompia kulkuväyliä ja siellä täällä hyllypaljouksien keskellä näytti olevan erilaisia lukupisteitä, puuhyllyt olivat tämän reviirin kiistattomia valtiaita.

    Koli oli aina ihastellut kaikkea mikä oli organisoitu hyvin perusteellisesti ja kaikkea ajatellen. Tämä “Arkisto” oli selvästi jotain sellaista. Suuri, ehkä satojen tuhansien opusten kokoelma, jossa kullekin yksilölliselle teokselle löytyi oma paikkansa. Matoranin jalon mahikin ilme muuttui hiljalleen surullisen haikeaksi. Tämä suuri kirjasto muistutti häntä melkein-…

    “Voihan himpura, oliko teillä siellä Metru Nuilla yhtä iso Arkisto kuin tämä?” Tokka tuntui melkein hetken lukeneen ko-matoranin ajatuksia.

    Koli odotti yllättyneisyydeltään hetken vastata. “Niin, noh, aika lailla”, Koli mietti. Vaikka hän oli kauan, kauan sitten viettänyt entisellä kotisaarellaan paljon aikaa Onu-metrun suuressa tieto- ja oppimiskompleksissa, joka jakoi saman nimen kuin tämä Bio-Klaanin suuri kirjasto, olivat vuoden ehtineet jo jyystää ko-matoranin mielestä suuren osan tarkoista muistikuvista.

    “Siellä vain oli paljon enemmän muunlaisia näyte-esineitä ja putkiin jäädytettyjä raheja…” Koli muisteli.

    “Jumprahuti! Siellä jos pääsisi joskus käymään…” kirjastokompleksia ympärillään yhä innokkaasti tiiraileva puujalka tuumi.

    Kolin kävelyvauhti hidastui hetkeksi tohtorimatoranin katseen painuessa alas. “Noh, niin kai…”

    Tokka pysähtyi itsekin hetkeksi vilkaisten ystävänsä alakuloista ilmettä.
    “…oho, anteeksi”, Tokka pyysi vilpittömästi tajuttuaan menneensä innostuksissaan ehkä vähän pitkälle.

    “Öööh, ei haittaa”, Koli nosti katseensa äkkiä bo-matoraniin yrittäen näyttää ryhdistäytyneemmältä. Retkikaverin viaton uteliaisuus ei kuulunut niihin asioihin joista ko-matoran tunsi voivansa pahoittaa mielensä.

    Tokka nyökkäsi vieno hymy kakamallaan yrittäen palata takaisin itse asiaan. Puujalka kääntyi ympäri huomaten seinälle pystytetyt kaksi karttaa, joiden luo bo-matoran kipitti niin pian kuin jalkapuolena pääsi ko-matoranin seuratessa.

    Tokkan silmät ja oikea etusormi tähystivät kumpaakin kirjaston eri kerrosta kuvastavaa karttaa. Lopulta bo-matoranin keltaoransseihin silmiin osui sille kohti karttaa, mihin Arkiston luontoa ja eläimiä käsittelevien opusten osasto oli merkattu.
    “No kappas, tuo on tässä ihan lähellä”, sinivihreä matoran käännähti aikailematta kartan osoittamaan suuntaan. “Minäpä käväisen tuolla. Nähdään myöhemmin vaikka jossain tässä kohtaa.”

    Ko-matoran vastasi vaimealla nyökäytyksellä ja Tokka oli jo kohta kipittänyt hyllyrivien sokkeloihin.

    …

    Koli kuljeskeli rauhassa kirjahyllyrivejä eteenpäin etsimättä erityisemmin mitään tiettyä kirjallisuustyyppiä.

    Yhden hyllyosaston kohdalla ko-matoran kääntyi katsomaan etummaisen hyllyn ylle asetettua kylttiä.

    PAIKKA- JA MATKAOPPAAT

    Kolin kasvot muuttuivat hetkessä epävarmoiksi. Hänen päässään alkoi pyöriä epävarmoja ajatuksia.
    ”Mitähän jos…”
    Valkea pikkumies päätti kokeilla onneaan ja käveli varovaisen uteliaana osaston M- alkuisten opusten sektoriin.

    Metru Nui – Legendojen kaupunki

    “…” Koli tuijotti hetken hieman yli puolentoista sentin paksuista pehmeäkantista lehtiötä, epävarmana siitä uskaltaisiko ottaa sen. Mutta ko-matoran päätti ryhdistäytyä ja poimi pehmeäkantisen opuksen muiden välistä.

    Oppaan kannessa komeili Coliseum. Mahtavan legendojen kaupungin keskipisteenä toimiva mahtava monumentti, josta kumpusi valtava valonsäde suoraan kohti taivaita. Kansikuvan alaosassa tornin juurella erottui muita hieman taiteellisin vapauksin toteutettuja rakennuksia, joissa paloi kirkkaita valoja. Kuvan taustan pimeä taivas ja sen kirkkaana loistavat tähdet sekä kuvan yläreunoissa Coliseumin valopilarin eri puolilla kirkkaina hehkuvat kaksoiskuut loivat yleistunnelman kauneudesta ja mahtavasta loistokkuudesta.

    Koli tunsi heti hieman herkistyvänsä jo tuijottaessaan kirjan kansikuvaa. Hän muisteli melkein kokonaan umpeutuneella kaiholla sitä aikaa kun hän oli kutsunut tuota ihmeellistä paikkaa kodikseen…

    Vaitelias ko-matoran istui rauhallisena lukupenkillä. Hän oli uskaltautunut avaamaan löytämänsä lehtiön sivuja. Hän oli lukenut alkusanoista ja muista infoteksteistä vain osan. Mutta siinä oli hyvinkin kaikki mitä hän tarvitsi. Jokaisen erilaisiin värikkäisiin laatikoihin istutetun tekstin jälkeen kaikki entisessä kodissa saatu yleistietämys sekä ga-metrun loisteliaissa kouluissa jaetut opit alkoivat hetkessä palata pienen tohtorimatoranin mieleen. Vaikka hän oli aina pyrkinyt säilyttämään mielessään kaiken tärkeän siitä tiedosta minkä jakaminen hänelle oli muinoin suotu, osa legendojen kaupungin muistoista oli jotain minkä hän oli aina enimmäkseen halunnut unohtaa…

    Mutta sitäkin enemmän Koli oli kuluttanut aikaa ja fiilistelyä johonkin muuhun – niihin kuviin, mitä opaslehtiö tuntui olevan tulvillaan. Jokikinen niistä oli selvästi toteutettu suurella ajatuksella ja sydämellä Metru Nuin kaupungin ikiaikaista loisteliaisuutta kunnioittaen.

    Ko-matoranin silmät tuntuivat melkein alkavan vetistää suuren menneisyyden kaipuun toivossa. Hän oli tuijottanut jokaista kuvaa pitkään ja hartaasti. Ja hän oli hädin tuskin kirjan puolivälissä.

    Jokainen kuva kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. Kolille ne sanat olivat kuin muistutus kaikista niistä kerroista kun hän oli kierrellyt pitkin legendojen kaupunkia.

    Ta-metrun valimoiden lämmin hehku.

    Onu-metrun kirkkaasti valaistut maanalaiset laajat sokkelot ja salit.

    Le-metrun vilkkaat kouru- ja kilparataviidakot.

    Ga-metrun kirkkaat vesivirrat ja kauniit rehevät puistot.

    Po-metrun avarat ja tuuliset tasangot.

    Mutta ennen kaikkea.

    Ko-metrun kauniin vaaleat maat taivaita hipovine tiedon torneineen. Kaikkein paras paikka ihastella kauniita auringonlaskuja horisontissa…

    Koli hieroi hieman toisen silmäluomensa kulmaa. Hän hengähti hiljaa haikean tyyni hymy kasvoillaan.

    Innokas Tokka ilmestyi esiin hyllyjen takaa.
    “Kappas, siinähän sinä oletkin! Anteeksi että vähän kesti. Täällä on vaikka mitä!” bo-matoran hihkui kädet heiluen pidellen vasemmassaan paksua “Tarunhohtoiset rahit”- kirjaa.
    “Onneksi ei tultu raahanneeksi Gattaa mukaan, hän olisi varmaan katkeroitunut iäksi siitä että joku oli mennyt raidaamaan asekatalogiosaston melkein kokonaan tyhjiin.”

    Puujalka pysähtyi huomatessaan ko-matoranin ilmeisesti uppoutuneen taas vähän syvemmin lukuhommiin. Mutta tällä kertaa tohtorin fiiliksessä tuntui olevan jotain muuta. Tokka päätti vilkaista uteliaana hiljaa lähemmin mitä hänen toverinsa oli tullut tällä kertaa löytänyt.

    …oho tajuaminen materialisoitui kasvillisuuden kansalaisen kasvoille tämän vilkaistessa ko-matoranin lukeman lehtiön kantta.

    Bo-matoran katsoi parhaaksi poistua sivummalle vähin äänin. Koli kuitenkin ehti kiinnittää huomionsa häneen.
    “Ai, anteeksi, en huomannutkaan sinua”, Koli totesi hieman yllättyneenä.
    “Niin. Sanoitko jotain?”

    Tokka hieroi takaraivoaan hieman häpeissään.
    “Tuotanoin, joo, kunhan vaan sanoin että taidan käydä vielä kiertämässä pari osastoa läpi tuolla…” jalkapuoli osoitti peukullaan postumissuuntaansa.

    “Noh, selvä…” Koli vastasi vaatimattomasti.

    Vähin äänin sinivihreä pikkumies kiersi takaisin hyllyrivien taakse. Kakamanaama oli tajunnut nopeaa että albiinotohtorin oli paras antaa olla juuri nyt omassa rauhassaan.

    Koli mietiskeli hetken Tokkan hieman oudoksuttavaa käytöstä, mutta päätti kääntää huomionsa takaisin lehtiöönsä.

    Vain seuraavan sivunkäännöksen jälkeen ko-matoran oli jälleen uppoutunut täyteläisesti muisteloihinsa. Hän tunsi jälleen sisäisen herkistymisensä muuttuvan lieväksi silmien vetisyydeksi. Hän oli saanut arvokkaan muistutuksen siitä miten hänen tuli osaltaan arvostaa vanhaa kotikaupunkiaan.

    …mutta muistot eivät olleet täynnä vain virheetöntä kauneutta. Niin paljon kuin ko-matoran rakastikin sisimmässään paluuta tuohon ihanaan ja kauniiseen paikkaan, kaikki se kauneus ja virheettömyys tuntui kuitenkin vain ulkoiselta.

    Pitkään Metru Nuilta lähtemisensä jälkeen Koli oli tuntenut kaikesta siitä syyllisyydestä ja pelkurimaisuudestaan huolimatta myös jotain, mitä hän ei tuntunut koskaan löytäneensä legendojen kaupungissa asuessaan. Metru Nuin sisällä hän oli tuntenut itsensä pieneksi ötökäksi. Ötökäksi joka piilotteli kuorensa sisällä. Ja suuri kaupunki oli tuntunut vielä isommalta kuorelta. Hänen oma kuorensa oli tuntunut joltain joka oli kuvastanut pelkoa ja epävarmuutta. Joltain minkä piilosta tuleminen oli aina tuntunut vaikealta ja johon hän oli aina piiloutunut kerta toisensa jälkeen melkein pienimmänkin epävarmuuden koittaessa.

    Metru Nuin kuori taas oli tuntunut joltain ilmapiiriltään hyvin painostavalta. Ehkä melkein kuin vankilalta…

    Vaikka Koli itse ei ollut vielä täysin luopumaan omasta kuorestaan, merenkäynti nykyisten ja entisten matkakumppanien kanssa oli antanut hänelle jotain mistä hän oli ollut aina iloinen.

    Hän oli tuntenut itsensä vapaaksi. Niin paljon kuin ajatus tuottikin ikävää sisäistä irstiriitaa, joltain osin ko-matoranista tuntui kuin legendojen kaupungin jättäminen olisi ollut yksi hienoimpia valintoja hänen elämässään.

    Mutta silti, katsoessaan loisteliaita kuvia vanhasta kodistaan, hänestä tuntui kuin hän olisi jättänyt taakseen myös jotain mitä kaipasi. Tämä oli jotain, mitä hän halusi muistella, ja aina välillä myös kovasti nähdä uudestaan.

    Mutta myöskin, vaikka ajatus paluusta Metru Nuille oli osaltaan hieno asia mitä pystyi kuvittelemaan, synnytti se Kolissa myös entistä isompaa epävarmuuden tunnetta. Jos hän jonain päivänä ilmestyisi takaisin legendojen kaupungin maaperälle, miten häneen suhtauduttaisiin? Hän ei ollut varma, olisiko Metru Nuilla sijaa hänenlaisilleen; arkajalkaisille sotakarkureille…

    Vaikka ko-matoran oli jälkikäteen saanut kuulla siitä kuinka Toain ja Metsästäjäin sota oli päättynyt elementaalisoturien voittoon, mikä oli ollut ehkä ko-matoranin elämän huojentavin uutinen, hän ei ollut lakannut miettimästä sitä mitä kaikkea hänen lähtönsä oli saanut aikaan. Mutta enimmäkseen hän ei halunnut miettiä.

    Koli hieroi hellästi sormenpäillään valkoisen jalon mahikinsa kirkkaanhopeaa päälakea, legendojen kaupungin kansalaisten merkkiä. Se oli ainoa mitä hänellä oli jäljellä, muistojensa ja oppiensa lisäksi.

    Aina joskus hän oli kuullut kysymyksiä satunnaisilta vastaantulijoilta siitä, miksi ihmeessä hän oli halunnut häipyä Metru Nuilta. Mutta hän ei ollut ikinä osannut vastata. Ehkä hän ei ollut halunnut muistella. Aina tuollaisissa tilanteissa joku hänen ystävistään tuli auttamaan hänet pois ikävästä tilanteesta.

    Niin he olivat aina tehneet…

    Koli päätti harvinaislaatuisesti hylätä ikävät ajatuksensa ja keskittyä iloisiin asioihin. Hän oli saanut aikoinaan Metru Nuilla ehkä pari todellista ystävää, jotka oli joutunut jättämään taakseen. Mutta hän oli saanut paljon uusia lisää.

    Koli selasi paksun lehtiön loppuun. Hän halusi yrittää muistella vain vanhan kotinsa iloisia ja kauniita asioita, ja sitä mitä hänellä nykyään oli.

    Hän sulki oppaan luettuaan sen viimeisen sivun, kääntäen sen kansi kasvojaan kohti.

    ”Toivottavasti voitte hyvin, missä olettekaan..” Koli lausui mielessään kahdelle toverilleen, jotka toivottavasti vieläkin elivät onnellista elämää legendojen kaupungissa…

    Kahvio

    Argo, Paku, Lyan ja Gatta olivat saapuneet “Kahvion” pääovelle. Matorannelikko vilkuili uteliaana ympärilleen suhteellisen aktiivisuuden täyttämässä ruokapaikassa. Ilmeisesti jo aamupäivän aikoihin osa pitkin linnakkeessa ja sen lähituntumassa työskentelevät tapasivat kokoontua tähän paikkaan pienelle tauolle.

    “On kyllä vähän isompi kuin odotin.” Paku tuumaili paikkaa pälyillessään. Sana “Kahvio” ei varsinaisesti ollut huutanut kovin isoa ruokapaikkaa ainakaan po-matoranin mielestä.

    “Sisustuksessa ainakin voisi olla ehkä hitusen enemmän johdonmukaisuutta”, akakunsa monokkelimaisilla kiikareilla paikkoja tarkemmin tähystelevä Argo tuumaili. Koko paikka tuntui olevan hieman kuin sekoitus erilaisten sisustussuunnittelijoiden näkemyksiä. Vaikka kyseinen aatepohja olikin de-matoranin mielestä ymmärrettävä.

    “Liian vähän köysiä”, Lyan nyrpisteli. Huivipää itse oli matkoillaan eniten kiintynyt mainioihin klassisiin merimiessatamajuottoloihin, joiden elementteihin kuului useimmiten kalaverkkoja ja paksuja köysipinoja.

    Gattaa ei liiemmin kiinnostanut keskittyä paikan ulkoasun arvioimiseen, rumalta se näytti joka tapauksessa.

    Pian nelikon vilkuillessa ympärilleen jonkin aikaa joku kipitti heitä päin. Joku pieni ja sininen, joka oli pukeutunut suht. kirjavaan asusteeseen.

    “Hyvää päivää! Tervetuloa Bio-Klaanin kahvioon!” tarjotinta kainalossaan kantava kaukau- kasvoinen sininen neitokainen toivotti. Ga-matoran oli pukeutunut kokoonsa istuvaan pinkkiin tarjoilijan esiliinaan valkoisella ja mustalla päälle kiinnitetyllä röyhelöreunaisella kangaskerroksella. Päässään tällä oli samansävyinen pinkki muovinen otsapanta mustalehtisellä kangaskukalla joka oli keskeltä valkoinen.

    Neljä ovensuussa seisovaa matorania tuijotti uunituoretta tarjoilijaneitokaista.

    “No?” Nany kysyi kirkkaalla äänellä.
    “Miltäs näyttää?” ga-matoran pyörähti kevyesti ympäri yhdellä jalalla.

    Paku hymähti silmään nopeasti pyöräyttäen. “Iiihan kiva…”
    “Erittäin sievä.” Argo kannusti.

    Lyan ei kyennyt pukemaan sanoiksi edessään näkyvän taivaista kuolevaisten keskuuteen laskeutuneen ylemmän todellisuuden kaunottaren fyysistä ilmentymää. Le-matoranin syvät verenpunaiset silmät katselivat vielä verenpunaisemman huivin alta vihreän pikkumiehen edessä kieppuvaa kaunotarta. Matoranin suu oli vääntynyt asentoon joka teki tämän ilmeestä kokonaisuuden näytti siltä kuin tämä olisi kokenut pienen aivokuoleman kesken pillimehun juomisen.

    “Noniin, pääsitte sitten kuitenkin tulemaan”, ga-matoran jätti kepeän tarjoilijaäänensä hetkeksi. “Toivottavasti teidän aamunne ei ole ollut välikohtauksia täynnä.”
    “Mitäs vihjailua tuo on?” Paku nosti kulmaansa.

    Nany vilkaisi sivulleen. “Nooh, kunhan mietin.”

    “No kuule ei.” po-matoran jatkoi hieman loukkaantuneena Nanyn epäluuloista. “Mutta entäs itse? Onko kukaan asiakas heittäytynyt hankalaksi?”

    Lyanin silmät muuttuivat astetta murhaavimmiksi.
    ”Perkele. Jos joku epämääräinen örmelö on juljennut saada mitään likaisia taka-ajatuksia, ne saavat tuta köysien katalan koston kaulanikamissaan…” huivipää murisi kitisevien hampaidensa välistä.

    “No ei ole.” Nany tuhahti. “Ja pienempää suuta. Täällä ei kauheammin sovi julistaa tuollaisia…”

    “…miksi tuo tuntematon täti juttelee meille?” koko kohtaamisen ajan hämmenynyt Gatta kysyi osoittaen sinistä neitosta sormellaan tämän ei varsinaiseksi yllätykseksi.
    “Sanooko nimi ‘Nany’ kenties mitään?” Paku kuiskasi ironisesti onu-matoranin korvaan.

    Gatta vilkaisi tarjoilijaneitiä uudemman kerran.
    “…mutta eihän tuo Nany voi olla”, pakarinaaman ilme muuttui hämmentyneestä epäuskoisemmaksi.
    No voi herranpieksut… Nany tuhahti itsekseen.

    “Tuo tyttö on tosi ystävällinen ja mukava”, Gatta jatkoi. “Nany on tosi karski ja välillä aika väkivaltainen. Eikä se hymyile ikinä noin söpösti…”

    Nany olisi voinut olla onu-matoranin tajuamattomuudesta hyvinkin turhautunut, mutta nyt valeasuaan yllä parhaansa mukaan pitävä neitimatoran tyytyi nielemään kohteliaisuuden. Asioiden selkeyttämiseksi Nany kuitenkin tuli nostaneeksi otsapantaansa hieman ylös heittäen kasvoilleen hetkeksi tavanomaisen hieman nyrpeämmän ilmeensä.

    “…Nany, luojan kiitos!” onu-matoran hihkaisi. “Ihmeteltiinkin jo kun sinua ei näkynyt!”

    ”Juupa juu” Nany tuumi. “Mutta pidemmittä puheitta, lienee paras että istuunnutte edes johonkin”, ga-matoran kääntyi kahvion sisätilojen suuntaan. “Seuratkaa.”

    Lyanin terävät silmät vilkuilivat kirkkaan tarjoilutiskin näytelasin takana näkyviä virvokkeita. Useat maukkaat erilaiset kermaleivokset olivat le-matoranin villiin ja kesyttämättömään makuun turhan hienostuneita. Huivipään huomio oli enemmin kiinnittynyt erilaisiin kirkkaisiin pilli- ja pullojuomavirvokkeisiin.

    Grandirakk – Kaikkien ja naisten sankari komeili yhden mehutölkkisarjan etupuolella eksoottisen tutkimusmatkailijan näköisen isoleukaisen skakdin kuva. Nimi ja kuvaus antoi kyseisestä juomamaskotista Lyanille hyvin perverssin kuvan.

    Le-matoran jatkoi juomavalikoiman tutkailemista. Loppupäässä huivipää jäi miettimään epävarmana vaaleanvihreän krikcit- päärynä- ja syvänpunaisen marazon- metsämansikkailimonadin välillä. Pienen arvonnan jälkeen hän päätyi jälkimmäiseen.

    Lyan noukki valitsemansa pullon mukaansa kävellen jo tiskiä kohti. Hänen edessään seisoi kuitenkin pitkä ja hyvin hoikka valkomusta olio, joka seisoi vielä kassatiskin edessä annostellen kahviinsa sokeria.

    Lopulta pitkä, hieman toaa muistuttava hahmo nosti kahvikuppinsa aluslautasineen kääntyen ympäri suoraan le-matorania kohti.

    Valkomusta hau-kasvoisen selakhin vihreät silmät tuijottivat suoraan hau-kasvoisen matoranin punaisiin.

    Selakhin otsanauhan alta pilkottava terävä katse tuijotti pientä huivipäätä kuin luotaillen tätä mahdollisimman piinaavasti, tutkien tämän olemusta melkein kuin yrittäen porautua tämän sisimpään kuin hammaslääkäriaristokraatti.

    “Kiva huivi.”

    “Kiitos. Kiva otsanauha.”

    …

    Lyan tallusteli kepeämielisesti portaita ylös kahvion takaseinän ylätasolle. Muut kolme pikku piraattia olivat valinneet istumapaikoikseen yhden kyseisen seinustan puoliympyräisistä, punertavista nahkasohvista. Arvon Nany-neiti vilkaisi juuri huivipään suuntaan kyseisen paikan pöydän edessä. Lyan vastasi asiaankuuluvasti räikeällä silmäniskulla.

    Samassa kahvion nurkassa oli yksi tietty ympyräinen pöytä, jota kukaan muu ei koskaan uskaltanut yrittää varata. Lyan tunnisti pöydän seurueesta äsken kohtaamansa pitkän otsanauhaluihun, joka tuntui omalta osaltaan huomaavan hänet.

    Lyan viesti hujopin suuntaan veikeällä virneellä ja toverillisella käsitervehdyksellä.

    Nany pani tämän merkille tuijottaen varovaisesti siihen suuntaan mihin huivipää vilkaisi. Ga-matoranin ilme muuttui epävarmaksi.

    Huivipää hyppäsi komealla kierrevoltilla pöydän yli suoraan Argon ja Pakun väliin. Le-matoranin punainen limonadi tömähti pohja edellä pöydälle. Argo siemaisi maukasta aamuteetään Pakun mussuttaessa mahtipontisesti tummaa suklaata sisältävää muffinssia.

    Gatta oli jo siemaissut aamukaakaonsa melkein yhdellä huikalla ja siirtynyt näpräämään torilta mukaan tarttunutta ostostaan.

    “Öhöm”, Nany yskäisi teennäisesti, “et ihan taida tietää kuka tuo on…” hän viittoi viereiseen pöytään.

    “Ei kyllä mitään hajua, mutta ainakin hällä on hemaiseva tyylitaju”, Lyan virnisti.

    “Huoh…” Nany oli turhautunut le-matoranin kyvyttömyydestä ottaa asiaa vakavasti. Ga-matoran nojautui vähän enemmän neljän pöytään asettuneen matoranin suuntaan.
    “Korvat hörölle nyt”, neiti virkkoi. “Nuo neljä tuossa…”

    Haimies otti pitkän ja vaivaannuttavan hörppäyksen mustasta kofeiininesteestä katse tiukasti edessään istuvassa skakdissa ja vihreässä toassa. Make nyökkäili hiljaa kummastuneena.

    ”Noooo?” Paaco kysyi hymyillen. ”Onko nyt parempi mieli?”

    Same laski kupin pöydälleen ja tuijotti kollegoitaan hetken. ”Mistäköhän muusta olette unohtaneet minulle kertoa?”

    Bladis huokaisi syvään. ”Haluatko vielä yhdet kahvit? Minähän voin vaikka kipittää tästä SAMAN TIEN hakemaan!”
    Ja jos viesti ei tullut muuten tarpeeksi selväksi, huitaisi Bladis sohvan vierellä olevaa pyörätuoliaan murahtaen. Siinä samassa hän tosin vahingossa tönäisi sen rullaamaan kauemmas moderaattorien pöydästä.

    Vähän liian kauas jalkavammaiselle.
    ”… Same, auta.”

    ”En tiedä”, selakhi sanoi ottaen toisen hörppäyksen, ”se onnistuisi ehkä paremmin vielä yhden kupin jälkeen.”

    Bladiksen ylävartalo lämähti pöydälle kuin kuumennettu tinaköntti. ”Päästäisit jo nyt irti”, skakdi murahti. ”Näyttääkö torakan luikku sinusta vaaralliselta vakoojalta?”

    ”Jos yhtään auttaa niin veimme siltä kuitenkin jo pyssytkin”, Paaco sanoi rennosti selkänojaa vasten lysähtäen.

    ”Haha! Niinpä! Tai siis, mitkä pyssyt? Jos niillä on vain tuollaisia nysiä, ne eivät todellakaan osaa varautua siihen, mitä täältä on-”

    ”Ehkä kyse ei kuitenkaan ole siitä”, Same sanoi hiljaa. ”Albiinotorakka ei ole isoin uhkakuva tutkassamme, mutta olisin tyytyväisempi jos olisin saanut hänet tutkaani aikaisemmin kuin toissapäivänä.”

    ”Kaikkea ei voi muistaa”, Paaco virnuili. ”Ei millään pahalla. Ei tosiaan. Mutta. Tulimmeko tänne oppimaan läksyä?”

    Taas yksi äänekäs hörppäys hampaikkaalla selakhisuulla.
    ”Tulitte tänne ostamaan minulle kahvit.”

    Sille koko poppoo nauroi yhdessä todella kuivasti.
    “Tuota noin”, Make aloitti lopulta varovasti, “mihin lopputulokseen te tulitte sen…” rahimies yritti muistella Klaaniin näennäisesti liittyneen torakan nimeä.









    ”… sen…” Make pinnisteli muistipankkiaan.















    “…’jäätutkijan’ kanssa?”
    Same näytti kummastuneelta. ”En luota häneen, kuten ei käsittääkseni Guardiankaan. Mutta virallisesti hän on jäsen, ja meidän täytyy työskennellä sen asian kanssa.”

    “Aha…” Make vastasi vaitonaisesti.

    ”Mutta hei!” Paaco tokaisi ja kääntyi hänen ja Bladiksen välissä istuvaa Makea kohti. ”Mites treffit meni?”

    “…häh?” Make mietti hetken kollegansa heittoa hämmentynein ilmein.
    “No heii, kyllähän sinä tiedät.” Paaco nojautui lähemmäs puolirahia.

    Maken ilme muuttui hieman nolostuneeksi tämän tajutessa mitä viherkultainen toa ajoi takaa. Hän oli elänyt kaiken aikaa siinä käsityksessä että Paaco olisi ollut niihin aikoihin jo liian kanveesissa kiinnittääkseen kauheammin huomiota muiden asioihin.
    ”T-tuota…” puolirahi sopersi.

    “Oho!” Paku huudahti ja Nany joutui hyssyttelemään. Jännityksestä innokas po-matoran oli hyvin innostunut tajuttuaan että Bio-Klaanin isot kihot olivat löytäneet tiensä ihan heidän lähituntumaansa. Ehkä hieman liiankin innokas.

    “Vai että Klaanin moderaattoreita…” Argo mietiskeli. “Oletko ihan varma että juuri he?” de-matoran viittoi sormellaan viereiseen pöytään.
    “Niin ainakin olen kuullut”, Nany nyökkäsi. “En usko että kovin moni satunnaunen kahvionkävijä menisi sekoittamaan tuollaista joukkiota kehenkään muuhun.”

    “Lyaaaaan”, Gatta ojenti laatikosta poistamansa vielä taustapahviin rautalangoilla sidotun muovifiguurin, “avaa tämäää…”

    Paku vilkaisi olkansa yli väitettyjen “moderaattorien” pöytää. “Hmmm…” po-matoran mumisi mahtipontisesti. “Nyt kun tarkemmin katsoo, tuon hopeisen liskon ja noiden muiden olemus muistuttaa kyllä paljon niitä torilla nähtyjä pikku-ukkoja…”

    Nany havahtui yhteen asiaan. “Niin, siitä tulikin mieleeni, mikä ihme tuo oikein on?” hän osoitti Gattan sormeilemaa humanoidimaista muovikimppua.

    Gatta vilkaisi Nanya, sitten figuuriaan ja käänsi sen etupuolen ga-matorania päin.

    “Superskakdi Luotirakk”, onu-matoran hihkaisi. Hahmon oletettu “Bladis”- nimi oli tuntunut liian tönköltä, joten pakarinaama oli keksinyt sille oman.

    ”Aha…”

    “…et saa kokeilla”, Gatta vetäisi ukon pois Nanyn ulottuvilta.

    “En olisi halunnutkaan”, Nany tokaisi välinpitämättömästi.

    “Ei ne nyt mitkään treffit olleet”, Make yritti vakuutella.
    Mutta Paaco ei moista vastausta sulattanut. “C’mooon, kyllä sinä voit meille kertoa.” Moderaattoritoa ryömi istuimellaan enemmän Maken suuntaan. Make ei pitänyt siitä.

    “Eikun ihan oikeasti. Gee vaan usutti minua ja Geeteetä vaan pitämään vähän hauskaa…”
    “Höhöhööö!” Paaco hörähti. “Vai että itse Iso G amoranninnuolia heittelemässä vai?”
    Paacon kulmat alkoivat nousemaan ja laskemaan. “Älä nyt hei, kavereitahan tässä ollaan. Antaa tulla vain.”

    Liskopojan pää tuntui painuvan vielä alemmas tämän hartioiden väliin. “Ei siinä ollut mitään…”

    “Noh noh”, Paaco alkoi tökkimään puolirahia olkapäällään. “Antaa kuulua vain. Makeee. Makemäään. My main määän…”
    “Älä viitsi…” Make intti.

    ”Paaco”, Same korotti ääntään näyttäen tyytyväiseltä kahvinsa kanssa. ”Mitä sinä siitä illasta muka muistat? Sano jos olen väärässä, mutta etkö sinä ollut jo tunnin sisään aika…”
    Silloin Samen suusta tuli parempi Paaco-imitaatio kuin kukaan heistä uskalsi odottaakaan.
    ”…’helvetin perseet’.”

    Muun moderaattorikolmikon suut ja silmät aukenivat hämmästyksestä.
    “…en minä kyllä puhu noin!” Paaco huudahti myöntämättä miten osuvalta äskeinen oli kuulostanut.

    Maken silmät suurenivat pelokkaasta kauhusta puolirahin päälaen sarvimaisten ulokkeiden kääntyessä alaspäin. Oliko Klaanin johtoportaassa nyt kaksi Paacoa?

    Bladiksen leuka teki tuttavuutta pöydän pinnan kanssa.
    ”KERTOIKO SELAKHI SAME JUURI VITSIN?”

    ”Älä nyt liikaa innostu”, haimies sanoi kahvikuppi suussa.

    ”Nimeni on Bladis, lyijyn skakdi!”

    “…” Make havahtui tuijottamaan Bladista hetken kuultuaan oudon selvästi skakdin äänellä kuuluneen epämääräisen “toimintarepliikin”. Mutta entistä oudompaa oli se kuinka kukaan muu kuin Make ei tuntunut reagoivan koko asiaan.

    ”Ja sitä paitsi”, Paaco takelteli äskeisestä vielä hämmentyneenä, ”ette kuule tiedä – ette varmana, kuinka paljon muistankin! Kyllä, siinä vaiheessa kun Bladis oli jo ihan tiu ja tau, pyöri meikäpojalla vielä levy aivan puhtaasti!”

    ”Mitä porkkana tekee heittotähdillä”, Bladis mutisi, mutta sillä hetkellä hän näytti kokevan valaistuksen kuin krikcit-pappi temppelin ylimmällä portaalla. ”VAI MUISTAT. Sinä!!! Sinä PERSLÄPI!!!”
    Hopeinen syyttävä sormi oli viedä Paacolta silmän. Toinen samanlainen osoitti skakdin kipsejä… ja niille mystisesti ilmestynyttä modernia taideteosta.
    ”KIINNI JÄIT!!!”

    Paaco yritti väisää sanahyökkäystä kuin ohjussadetta, mutta turhaan, joten toa heittikin päälle veikeän virneensä. “Haluatko että vielä signeeraankin sen??”

    Bladiksen käsi meinasi hivuttautua pöydän poikki toaa kohti kuin paastonnut pyton. Samella ei ollut mikään kiire puuttua asiaan. Make olisi ehkä halunnut, mutta se ei vaikuttanut hyvältä idealta.

    ”MMMMIIIIINÄ PIIRRÄN KOHTA SINUN KIPSEIHIISIIII…”
    ”E-eihän minulla ole kipsej-”
    ”KORJATAANKO ASIA?”

    “Tämäpä meni äkkiä kovin mielenkiintoiseksi…” Paku nojasi kyynärpäillään pöytään ristityt kätensä leukansa tukena. “Hetken jo alkoi mietityttää mitenhän monimutkaiseksi Klaanin johtoryhmästä selville pääseminen saattaisi mennä, mutta että he eksyisivät samaan paikkaan kuin me ja vieläpä samoihin aikoihin.”

    “En näe että moderaattoreilla olisi erityistä syytä olla vierailematta samoissa ravitsemusliikkeissä kuin tavalliset kansalaiset ja nauttia samoista virvokkeista kuin he.” Argo tuumi.

    “…mikä ihme on ‘moderaattori’?” Gatta huomasi kysyä kuunneltuaan keskustelua hetken kunnolla.

    “Ömm…” Argo mietti miten saisi kerrottua asian mahdollisimman yksinkertaisesti.
    “Noh, sana ‘moderaattori’ oletettavastikin juontaa juurensa xian kielisestä sanasta ‘moderate’, jolle puolestaan on kenties termi joka on tarkoitettu kuvaamaan jotain tai jotakin joka liittynee eräänlaiseen subjektien ja ideoiden/aatteiden valvontaan…”

    Mitä saatanaa?? onu-matoranin aneemisen hämmentynyt ilme viesti.

    Nany hymähti pyöräyttäen silmiään. Ga-matoran nojasi lähemmäs Gattaa kuiskaten tämän korvaan;
    “Kytät.”

    Onu-matoranin silmät suurenivat.
    “Iiiik!” Gatta putosi sujakasti istuimelta pöydän alle saaden sen heilahtamaan.

    “…tosi hienovaraista”, Nany totesi hiljaa vilkaisten viereiseen pöytään. Moderaattorien seurueella tuntui olevan sillä hetkellä omaa välienselvittelyä käynnissä joten näiltä ei tuntunut liikenevän ylimääräistä huomiota.

    “Vaara ohi, ystävä hyvä”, Argo kuulutti pöydän alle. Pienen onu-matoranin pää kurkisti varovasti pöydänreunan alta ennen kuin tämä ryömi hiljaa takaisin istumaan.

    Bladis ja Paaco tuijottivat toisiaan pöydän yli suut suljettuina. Bladiksen kaulassa roikkui pieni puinen kyltti, jossa luki ”AIKALISÄ”.

    Paacon päässä oli karu kartonkinen tötteröhattu, jossa luki ”TORVI”.

    ”No niin”, Same sanoi siemaisten loput kahvistaan. ”Nyt vakavampiin asioihin.”

    ”Selvä”, Paaco sanoi.

    “Hyvä”, Same totesi aloitellen jo seuraavaa puheenvuoroaan.

    “Pyy…” Bladis kuiskasi.

    Bladis ja Paaco tuijottivat toisiaan. Skakdin kasvot olivat huonosti piilotetun murhanhimoiset, toa taas yritti hädin tuskin piilotella pirullista virnettään. Lopulta he kuitenkin nostivat molemmat hitaasti ja vaivalloisesti käden ja puristivat ne nyrkkeihin.
    Kaksi muuta moderaattoria odottivat maailman pisimmän minuutin, kun riitapukarien nyrkit lähestyivät toisiaan. Ja lopulta kohtasivat.

    “…onko tämä tällainen sovinto?” Make mietti hiljaa todistamaansa rystystöksäytystä.

    ”Mikään ei maistu kuin testosteronilla kuorrutettu donitsi!”

    Make hiljeni jälleen hetkeksi ihmetellessään outoa Bladiksen kuuloista ääntä, mutta edelleenkään kukaan muu ei reagoinut mitenkään. Edes Bladis itse…

    ”…aijaa”, Make mietti tajuten äänen ilmeisesti tulevan jostain läheltä. Ehkä naapuripöydästä. Se, miten joku muu oli saanut raudan skakdin äänileikkeitä käsiinsä oli jotain mitä Make kykeni vain arvailemaan, mutta yritti pokkaansa pidellen olla mainitsematta asiasta.

    Same antoi turhautuneen kämmenensä sulaa otsaansa vasten pienen hetken.

    ”Niin”, selakhi murahti lopulta, ”kuten olin jo sanomassa, saatan saada etsintäluvat Kapuran pajaan. Guardian oli sitä mieltä, että haluaa olla mukana katsomassa, mitä sieltä löytyy.”
    Aikalisä-kylttiä kantava skakdi nosti hitaasti kätensä pystyyn. Same nyökkäsi tälle puheenvuoron.

    ”Eikö meillä ole avaimia sinne?”
    ”Ei ole ollut aiemmin tarpeellista.”
    ”Saanko murtaa oven?”
    ”Se ei taida olla nytkään tarpeellista.” Same huokaisi olematta halukas myöntämään hopeiselle miehelle enää toistamiseen aseenkantolupaa tutkimustöiden aikana.
    ”Skarrar! Niin, siis se oikea kyssäri. Onko seppä-äijältä kysytty?”

    Same pudisti päätään. ”Metru Nuilla. Tiedän, yksityisyys… mutta en usko että meillä on tarpeeksi päiviä aikaa miettiä moraalisuutta.”
    ”Mrhm”, Bladis totesi. ”Mietitään sitä pitkän olusen äärellä sitten kun olemme pistäneet oikean petturin rautoihin! Ja jos seppä on viaton, minä ostan sille vaikka uuden oven omasta pussista.”
    ”Me emme ammu sitä ovea sisään”, Same sanoi.
    ”Eeeenhän minä niin edes sanonut…”

    Siinä taisi olla tarpeeksi puheenvuoroa Bladikselle. Tötteröhattuinen toa oli seuraavana vuorossa. Same viittoi tälle kohteliaasti.

    ”Sanon vaan”, Paaco huomautti, ”että olen aika varma että jäsenyyssäännösten mukaan meillä on, öh, sotatilassa ja poikkeusaikoina lupa tällaiseen. Kapura on kyllä allekirjoittanut sen paperin myös.”
    ”Aivan totta”, Same vastasi.
    ”Ja vaikuttaa sillä tapaa rennolta jätkältä, että ymmärtää kyllä, jos on itse viaton.”
    ”Uskon siihenkin.”
    ”Lisäksi se sen paja on sellaisella alueella, jolla ei yleensä ole ollut ihan hirveämmin valvontaa, eikä ainakaan kameroita. Katveessa.”
    ”Parempi siis tutkia?”
    ”Jees”, Paaco sanoi, ja Samen hälytyskellot alkoivat soida kun hän havaitsi virneen muodostuvan. Ei, Same tajusi. Mitä hän suunnitteli? Mitä tällä kertaa?
    ”Mutta kaiken varalta… ”
    ”Sinä et ole siellä mukana.”
    ”Höh!”

    Make siemaisi vähän lisää krikcit- limonadiaan. Hän olisi varmaan huokaissut helpotuksesta jos kultavihreä toa itse ei olisi ollut läsnä. Hän muisteli yhä aina välillä suurta Gekon kämpän perunasäkkioperaatiota…

    ”Bladistista!”

    *PFFFFTTTTTHH* Limevihreä neste pursusi Maken suusta suihkulähteen raivolla.

    “Voisitko mitenkään lakata leikkimästä sillä napilla?” Nany kysyi tiukasti havaittuaan sen aiheuttaneen ilmeisesti hieman reaktioita nurkkapöydässä.

    Kädet puuskassa istuva Paku oli yhä uppoutunut ajatuksiinsa. “Suunnitelma alkaa muodostua…” po-matoran julisti.

    “Jaa mimmoinen suunnitelma?” Nanya epäilytti.

    “Uskoisin että nyt kun meillä on jonkinlainen yhteys moderaattorihin”, Argo tuumi ääneen, “on varmaan hyvin tarpeellista yrittää päästä selvillä heidän toimistaan.”

    “No sehän on jo aika selvää…” Nany totesi.

    “Mitä meihin tulee” po-matoran jatkoi, “koska Telakkatyöaikataulumme ovat vielä auki, on hankalaa sanoa miten voisimme itse osallistua itse linnakkeen puolen urkintaan…”

    “Ehkä on paras että te Telakan pojat keskitytte mahdollisimman paljon kokonaan sinne”, Argo ehdotti, “me neljä muuta (Argo, Tokka, Koli ja Lyan) teemme kyllä parhaamme pysyäksemme tämän linnakkeen yleistilanteista perillä ja arvon Nany varmasti tekee parhaansa täällä Kahvion puolella.”

    “Voin hyväksyä tuon sunnitelman”, Paku nyökkäsi voimakkaasti. “Tehokkainta olisi varmasti toimia päivän lisäksi mahdollisimman paljon myös pimeän aikaan.”

    “Kiro varmasti tykkää”, Nany mietti. “Mutta ehkä asiasta olisi hyvä kertoa muillekin.”

    “Kannattava idea”, Argo yhtyi. “Kun nyt tiedämme miltä ainakin osa Klaanin johtoportaasta näyttää, tiedämme olla varuillamme.”

    “Toivottavasti…” Nany vilkaisi pöydässä Argon lisäksi istuvaa pellekolmikkoa. “Mutta itse moderaattorien salaisuuksien lisäksi meidän olisi hyvä saada informaatiota myös Klaanin valvonta- ja puolustustoimista noin ylipäätään.”

    “Oletettavasti sinulla on joku idea…?” Paku vilkaisi ga-matorania melkein ylenkatsovasti.

    Mutta Nany ei antanut sen hetkauttaa.
    “Noh, hienoilla ja hennoilla neitokaisilla on keinonsa…” Nany vihjali raikkaan kryptisesti pilke silmäkulmassaan.

    “Hyi.” Gatta nyrpisti ilmettään.

    “…” Nany kummasteli kommenttia hetken ennen kuin muuttui melkein tulipunaiseksi.
    “…ei mitään sellaista!” ga-matoran ärähti hilliten hädin tuskin kiukkuaan.

    Lyan tarttui onu-matorania olkapäästä verenhimoinen ilme maskillaan.
    ”Ettäs kehtaat, senkin likainen lilliputtimulkvisti! Puhua nyt arvoisista neideistä tuohon sävyyn! Kuka hemmetti sinut on tuollaiseksi oikein opettanut!?”

    ”No kukahan.” Gatta tuijotti huivipäätä nokkavasti.

    Argo hihitti rauhallisesti Nanyn hieroen turhautuneena otsaansa sormenpäillään.

    “Rauhoittukaas nyt poijjat” Paku komensi. “Meillä on vielä paljon tärkeämpiäkin asioita mietittävänä…”

    “Kuten…?” Nany kysyi epävarmana.

    “Jotta voisimme vaikuttaa todellisilta soluttautumisoperaatioiden mestareilta”, Paku nojautui jälleen pöytää vasten tukien oikeaa poskeaan oikealla kädellään, “yksi tärkeimpiä kulmakiviä olisi kehitellä mahdollisimman kryptinen mutta selkeä (ja ennenkaikkea mahdollisimman siisti) koodikieli…”

    “Ei…” Nanyn pää heittäytyi taaksepäin.

    “Joo!” Gatta innostui.

    “No mikäpä jottei”, rauhoittunut Lyan lisäsi.

    Paku paiskasi päättäväisenä kämmenensä pöytää vasten.
    “Okei, ihan ensiksi tarvitsemme jonkun iskevän nimen. ‘Ryhmä Pakara’ jo itsessään on jo hyvä lähtökohta, mutta ehkä jokin xiankielinen väännös toisi jotain uutta mahtipontista särmää…”

    Nany katsoi hyväksi poistua takaisin työtehtäviensä pariin ennen kuin alkaisi tuntea voivansa yhtä hyvin vain kuolla pystyyn. “Nähdään sitten illalla, ehkä…”
    Kiihkeän aivoriihen keskellä vain Argo huomasi vilkuttaa ga-matoranille näkemisiin.

    Pakun sekä Lyanin suusta lenteli hetken aikaa ties millaisia jopa soveliaan Argon mielestä hieman yliampuvia nimiväännöksiä.

    “…The Butt Raiders?” Lyanilta alkoivat loppua ideat.

    Myös Paku huomasi hyvien vaihtoehtojen olevan lopussa.

    Xian kielestä sivistymätön Gatta oli keskittynyt lähinnä leikkimään uudella lelullaan, kunnes myös hänellä välähti.
    “Minulla on yksi idea.”

    “Anna tulla”, Paku rohkaisi.

    “No kun… kapun nimihän on ‘Amazua’?” onu-matoran mietti. “Ja me ollaan kai edelleen piraatteja…?”

    “Joo…?” Lyan odotti.

    “Mitä jos ne kaksi sanaa vähän kuin yhdistäisi?” Gatta piti silmänsä yhä rakkaassa toimintaukossaan. “Amaatit?”

    …

    Lyan ja Paku, sekä myös Argo puntaroivat ehdotusta hetken mielessään.

    Amaatit.

    “….perhana, kuulostaa aika hyvältä”, Paku myöntyi.

  • Veljiemme haudoilla

    Oli kuuma. Ilma suorastaan väreili kuumuudesta. Kaupungista katsottuna sinisen olennon ruumis
    vääristyi ja muuttui sumeaksi puuroksi. Mutta saarella ei ollut enää kaupunkia, eikä sen koommin
    ketään katsomassakaan.
    Ei enää.

    Paitsi haaskarahit ilmassa ja metsikössä.

    Ruosteisen lapion kärki pureutui pehmeään multaan. Sininen hujoppi nosti lapion työläästi ohuilla
    käsillään ja heitti mullan kaivetun kuopan reunalle kertyneeseen kasaan. Olennon otsalta valui
    hikipisaroita.
    Kaivaja päätti, että kuoppa olisi nyt tarpeeksi syvä. Hän nousi pitkillä koivillaan ylös ja käveli
    vähän matkan päässä maassa makaaville kangasmytyille. Niitä oli kaksi. Toinen oli isompi, toinen
    pienempi. Olento ei enää epäröinyt tarttua pienempään myttyyn , vaan otti kiinni sen reunoista ja
    retuutti sen kaivamansa kuopan reunalle. Hän laski kankaaseen käärityn, velton asian varovasti
    kuoppaan ensin toisesta päästä, sitten toisesta.

    Kukkakeppi hengitty väsyneesti. Hänen laihat sormensa hamuilivat valkeaa kangasta ja tarttuivat
    mytyn yläpäähän.
    Kuolleen matoranin kasvot heijastuivat olennon pyöreistä aurinkolaseista.

    Paradox katsoi riutuneita kasvoja ja huokaisi. Kärpäset ja pienrahit olivat kerenneet jo turmella
    päiviä sitten suuren osan ruumiista, ennen kuin krikcitiläinen oli laskenut kankaan sen suojaksi. Hän
    nousi ylös matalasta kuopasta ja kohensi suunsa eteen hengityssuojaksi sitomaansa rättiä. Sirkkamies oli riisunut paksun, tumman kaapunsa hyvän matkan päähän, ettei se sotkeentuisi. Hän lepäsi hetken, jonka jälkeen tarttui taas lapioon.

    ”Olet tullut elämän päähän, Athin lapsi.
    Mutta vain ruumiillisen elämän,
    sillä Ath ei hylkää sinua.

    Kävelet Mielen tiellä, jolla ruumis on vain hetkellinen kuori.
    Se tuntee, se nauttii, se kärsii, kunnes kuihtuu pois.

    Mutta Mieli ei kuole koskaan. Se jatkaa Mielen tietä.
    Se oppii, se ajattelee, se tietää.

    Ja kuten maallisessa maailmassa, saavut risteyksiin. Teet päätöksiä vapaan tahtosi mukaan.
    Ja valintasi vaikuttakoon matkaasi.

    Ole siunattu, Hatar Athin nimeen.”

    Viimeinen kasa multaa lennähti kuopan. Paradox pisti lapion maahan pystyyn ja hieraisi otsaansa. Sitten hän piirsi Athin silmän ilmaan.

    Kului puolisen tuntia, ennen kuin munkkikokelas sai viimeisen haudan kaivettua ta-matoralaisen
    lepopaikan viereen. Paradox käveli viimeisen, edellistä hieman suuremman ruumiskääreen viereen.
    Hän raahasi sen haudan reunalle ja laski sinne, kuten edellisenkin. Käärettä hän ei tosin raottanut.
    Löytäessään kuolleen metsiköstä, vainajan kasvat olivat jo niin pahoin vaurioituneet
    hajoittajaeliöiden tehdessä työtään luonnon kiertokulussa. Vainaja oli kuitenkin (ilmeisesti joskus)
    ollut suurikokoinen ja hänen ulkoinen panssaristonsa oli punavalkea. Krikcit uskoi tunnistaneensa
    matoranin tietyksi plasman matoraniksi.
    Isä Bothana…

    Paradox alkoi haudata kirkonmiestä.
    ”Olet tullut elämän päähän, Athin lapsi…” hän aloitti lausumaan päivän aikana jo hyvin tutuksi
    tullutta hautavärssyä. Multa rapisi, kun nuori athisti lapioi sitä takaisin monttuun.

    Paradox ei pitänyt puheiden pitämisestä. Toisaalta hän oli todella hyvä siinä. Nuorukainen mietti,
    että hänestä saattaisi joskus saarnamies.

    Lopulta hauta oli täyttynyt tarpeeksi.
    ”… Hatar Athin nimeen”, Paradox lopetti ja teki viimeisen, väsyneen silmän ilmaan. Krikcit pisti
    lapion terän uupuneena maahan ja nojasi siihen, katsellen työnsä tulosta. Rivissä Paradoxin edessä
    oli monia kymmeniä vasta kaivettuja hautoja.
    Oraakkelin oppipoika oli saapunut Bothanan seurakunnan tuhoutuneeseen kaupunkiin aurinkoinnousun aikaan. Paradox ei pystynyt kuvailemaan sitä tunnetta, kun hän oli astunut rauniokaupunkiin. Kymmenittäin athistien ruumiita oltiin vain jätetty virumaan kaupungin kaduille ja rakennuksiin.
    Krikcit oli kokenut, että johtolankojen etsiminen saisi jäädä myöhemmäksi. Aamu oli vaihtunut jo illaksi, ennen kuin luiseva jäljittäjä oli saanut hautausurakkansa valmiiksi. Hautapaikka sijaitsi kaupungin ja ympäröivän trooppisen metsän välissä, pienellä paljaalla tilalla.

    Vieno, lämmin merituuli vilvoitti aurinkolasipäisen nuorukaisen hikistä kehoa. Paradox päästi irti
    lapiosta ja jätti sen pystyyn maahan.
    No niin. Voinen kai jo jatkaa tutkimuksia.

    Hän käveli leippoamansa kaapunsa luokse ja nosti sen maasta. Hän kaivoi sen taskusta pienen
    vesileilin, ja riisuttuaan hengityssuojansa ja lasinsa hän kaatoi kirkasta vettä kasvoilleen.
    No, ainakin lämmin ilma on vaihtelua sille Ath-koron keikalle. Eipähän tule kylmä.
    Pyyhittyään otsansa athisti tähyili katseellaan viidakon reunaan. Hänen nui-kopeninsa odotti
    edelleen metsän reunalla varjossa.

    Magentanväristen silmien katse kääntyi hänen takanaan kohoavaan kaupunkiin. Hänen kasvoilleen
    nousi jännittynyt ilme, kun hän nosti kakkulansa takaisin mandariinien kokoisten silmiensä eteen.
    Kaapu lehahti takaisin maahan ja siniset jalat aloittivat matkansa kohti kuollutta kaupunkia.

    Kadut olivat tyhjiä ja hiljaisia. Osa savesta rakennetuista, korkeista taloista oli rapistunut ja
    romahtanut sytytettyjen tulipalojen seurauksena. Oranssin sävyiseen katuun lankesi krikcitin pitkät
    varjot kaksoisaurinkojen laskiessa. Paradox tarkkaili rakennuksia ja sivukatuja kuperien lasiensa kautta. Kyläläisten omaisuus oli nähtävästi joko ryöstetti, rikottu tai poltettu talojen mukana
    perusteellisesti.

    Hän saapui savitalojen ympäröimälle, pyöreälle torille, jonka keskellä sijaitsi kaivo. Tai oikeastaan
    sen jäänteet. Torilta oli aiemmin löytynyt monta ruumista. Kaivostakin yksi. Paradox ei ollut
    koskenut saastuneeseen veteen.

    Paradox katseli ympärillään olevaa hävitystä. Torilla olleet puiset katokset ja myymälät oltiin tuhottu ja myyntitavarat ryöstetty. Maassa mätäni rikkoontuneita vesimeloneita. Krikcit yritti miettiä, mitkä petturipapin seurakunnan jäljistä voisivat indigoida Bartaxin seuraavaa määränpäätä.

    Paradox katsahti hänen näkökulmastaan ympyrän muotoiden torin vasemmalle reunalle. Sieltä nousi portaat korkeammalle kadusta rakennetulle kapungin pääkirkolle. Hiekan värisestä kivestä rakennetussa Athin talossa ei näkynyt muita vahingoittumisen merkkejä kuin että sen vasen julkisivua olivat nuolleet villiintyneen tulipalon liekit. Muuten kivinen, kupolinmuotoinen kirkko oli vahingoittumaton.
    Sen pääsisäänkäynnin yläpuolella oli jokaiselle athistille tuttu patsas. Paradox katseli hetken hintelän toan näköisen olennon patsasta ja sen kasvoja. Athin ainoan silmän virkaa ajoi patsaaseen upotettu suuri, aurinkoinvalossa kiiltävä helmi. Munkkikokelas uskoi tietävänsä, mistä helmi oli peräisin. Tren Krom –suiston krikcitit tapasivat sukeltaa joestaan simpukoita ja kerätä niiden sisällään piileviä helmiä. Bothanan saaren sijainnin vuoksi ei ollut mahdotonta, että athistit olisivat käyneet kauppaa jokilaakson luostarien kanssa.

    Paradox katseli Athin silmää hetken. Se sai pienen hymyn nousemaan hänen kasvoilleen.
    Hmh, toisiksi suurin helmi jonka olen nähnyt.

    Kaksoisauringot alkoivat painua jo mailleen ja athisti päätti tutkimustyönsä. Tämä paikka oli tuottanut vesiperän, eikä krikciti nähnyt mieltä jatkaa etsintöjä pimeässä. Saaresta hän tiesi lähinnä sen, että saarella oli vulkaanista toimintaa ja että viidakossa sijaitsi vanhoja kaupungin raunioita. Paradox oli kuitenkin oppinut viimekerran jälkeen, ettei hetkeen astuisi vanhoihin pyhättöihin.

    Kaksoiskuiden ja kirkkaiden tähtien noustessa tropiikin rasvatyynelle taivaalle, suuri mehiläinen nousi ilmaan. Paradox määritti seuraavan määränpään suunnan.
    Täältä ei löytynyt mitään, mutta onneksi lähellä saattaa olla väkeä, joka tietää jotain Bartaxista.
    Hän nosti katseensa kohti etelää.
    Ath-Nui, täältä tullaan.

  • Vemmelsääri

    Metsä

    Olipa kerran epämääräinen metsä keskellä Bio-Klaanin saarta. Se täytti tavalliset metsän tuntomerkit: oli puita, jotka loivat varjoja ruohopäällysteiseen maahan. Oli sekalainen lajitelma muita kasveja. Oli kaukaisia luontoääniä, kun linnut lauleskelivat ja eläimet kahistelivat puskissa. Tapahtumapaikasta ja -ajasta ei itse metsä tehnyt huomionarvoista vaan se, mitä makasi sen keskellä.

    ”mitä kart saania”, pinkki jänö örähti. Pari lintua pyrähti lentoon läheisestä puusta. Olennon kasvoilla oli ulottuvuuksien läpi heitetylle tyypillinen kummastunut ilme.

    Epämääräinen kani nousi ylös ja asteli ympäri ilmestymispaikkaansa. Sen luistimet leikkasivat kasvillisuuden peittämää maata hämmästyttävän hyvin, mutta äkillisestä ulottuvuuspyörityksestä halki paikan ja ehkä jopa ajan pahoinvoiva luistelija pysyi vaivoin pystyssä. Lopulta se mätkähti pää edellä maahan ja päästi suustaan vihaisen äännähdyksen. Lannistunut vemmelsääri jäi maahan makaamaan.

    Olennon ajatuksenkulkua saattoi harvoin sanoa selväksi, mutta nyt se oli täysin sekaisin. Muistojen sekava multimedianäytös pyöri kanin päässä. Se muisti kärsineensä joskus pitkästä vankeustuomiosta, päässeensä jokaisen oikeustieteilijän hyväksymin keinoin vapaaksi ja löytäneensä itsensä Kuusedän valtakunnasta. Se oli ollut sekava, ärsyttävä ja ihmeellinen maailma.

    Kuusedän valtakunnassa oli ollut paljon asioita. Valvojasetä oli ollut ihan mukava. Tosin ehkä liian rehellinen mielipiteissään, jotka koskivat kanin runojen laatua. Epäselvä jänö ajatteli, että hänen pitäisi pitää äänestys aiheesta ja äänestää itse imartelevinta vaihtoehtoa.

    Sitten oli ollut Hattusetä. Hattusetä oli pitänyt hatuista. Ei enempää Hattusedästä, kani päätti ja hoputti ajatuksiaan seuraavaan kohteeseen. Kuusedän valtakunnassa oli ollut paljon kaikenlaista porukkaa.
    Kuten Kuusetä itse.

    Kuusetä oli kerran kutsunut kanin teelle.
    Jänö oli suostunut tarjoukseen, astunut Kuusedän temppeliin, saanut juoman käsiinsä ja paiskannut sen halki huonetta.
    Sitten Kuusetä oli katsonut kania tosi pitkään.
    Ja yhtäkkiä kani olikin lentämässä halki valkoista aavikkoa.

    Valkoinen aavikko oli ollut tylsä ja aika valkoinen.

    Mutta sitten jotkut tyhmät klaanilaiset olivat tulleet. Kani oli lausunut heille kauniin runon ja muitakin viisauksia, mutta kiittämättömät olivatkin räjäyttäneet maailman. Kani oli aika varma, että noin oli tapahtunut. Ja sitten jänö oli lentänyt halki ulottuvuuksien ja päätynyt metsäaukiolle.

    Tarina ei ollut hirveän järkevä, mutta muutakaan ei ollut. Sitten kani muisti jotain tärkeää. Jotain, jota sen piti aina muistaa. Se kohotti toisen kätensä päälleen ja tunnusteli. Korvat olivat yhä tallessa. Hienoa. Niiden naulaaminen päähän oli ollut epäselvän kanin paras idea vuosikausiin. Saman olento vannoi tekevänsä sille kellolle, kunhan saisi sen revittyä irti pahan merirosvon hyppysistä.

    Aistien kertoma kuva maailmasta selkeni hiljalleen. Kani havaitsi edessään pari lihavaa sientä. Ne olivat ruskeita ja pilkullisia, mutta mikä oleellisempaa, ne olivat ravintoa. Yhä tärisevin käsin kani kurottautui kohti tatteja ja tunki ne suuhunsa turhia säästelemättä tapoja rikkoa yleisiä ruokatapoja. Sitä paitsi ne olivat muutenkin enemmän ruokasuosituksia. Eikä niitä tarvinnut noudattaa, jos oli tullut heitetyksi halki olemassaolon. Ja kanilla oli nälkä.

    Kuusedän valtakunnassa ei ollut näkynyt hirveästi ruokaa.
    Paitsi se tee.
    Ehkä sen tilanteen olisi voinut hoitaa toisinkin.

    Kani lähetti mielensisäisen keskisormen Kuusedälle, joka melkein sai tämän haluamaan teetä ja ponnisti itsensä ylös. Lintu lauloi puussa. Ääni kuulosti moottorisahalta kanin kärsineissä korvissa. Ulottuvuuksienvälinen matkailu oli asia, jota kani ei liiemmin aikonut suositella. Paitsi vihamiehilleen. Ja niitä oli aika paljon.

    Oikeastaan kanilla ei juuri mitään muuta ollutkaan.

    Halki maailmanhistorian oli useasti, monissa paikoissa ja ajoissa, esitetty hämmästelevä kysymys: ”Mikä Karzahni tuo epäselvä pinkki kani on?”
    Mutta tuohon kysymykseen ei ollut tyydyttävää vastausta.
    Sen sijaan saatettiin vain katsoa, kun kani luisteli eteenpäin, tönäisi kakun lattialle tai repi sanomalehden ja luisteli pois maanisesti nauraen. Todellakin, luisteli. Mitä?

    Kanin olemassaolo ei ollut millään tavalla järkevää. Mutta juuri niin oli hyvä. Jänö ei itseään liiemmin selitellyt tai vaatinut muilta selitystä. Se oli tyytyväinen asemaansa mysteerinä, halki maailmanhistorian vain sekaannusta ja sekasortoa tuottavana enigmana.

    Sienet tunkeutuivat sisemmäs olennon ruoansulatuselimistöä. Se oli aika vaikeaa, sillä kani ei ollut jaksanut jauhaa niitä kovinkaan pieniksi paloiksi. Yksi jäi pahaan kohtaan kiinni ja sai jänössä aikaan yskäkohtauksen, mutta pian ravinto oli onnistuneesti nautittu. Siispä oli koittanut juonittelun aika.

    Saattoi kaikesta huolimatta olla väärin ilmaista, etteikö kanilla olisi mitään tavoitteita tai mielihaluja ajoittaisen hämmingin aiheuttamisen lisäksi. Yksi niistä oli naulattuna sen päähän. Toinen oli kallisarvoinen ajannäyttäjä, jonka ainoa viisari oli ikuisesti pysähtynyt ilmaisemaan kello kuutta. Kani tarvitsi aarteensa, koska sen avulla ei saanut selville, mikä kellonaika parhaillaan vallitsi. Mutta paha merirosvo oli varastanut sen.

    Ja nyt kani muisti lyhyen kohtaamisen saman merirosvon kanssa. Se oli tapahtunut juuri ennen kuin korruptoitunut oikeusjärjestelmä oli perusteettomasti tuominnut jänön vankeuteen. Mutta jos kello oli yhä Arupakilla, ei merirosvo ainakaan ollut kantanut sitä mukanaan. Kani oli ajatellut etsivänsä merirosvon huoneen, mutta totalitaarisen järjestön taukoamaton valvonta oli löytänyt sen hetkessä.
    Kani oli aika varma, että tapahtumat olivat menneet juuri noin.
    Koska juuri niinhän ne menivät.

    Oli toinenkin ongelma. Se ärsyttävä kissa. Jos kävi hyvin, epäselvä kissa saattoi olla jo kuollut, mutta kani päätti tarkistaa tilanteen itse. Koskaan ei voinut olla liian varovainen, vaikkakin ajatus oli kanin päästä aika ironinen, sillä se oli kadottanut rakkaat korvansa noin kuudesti ennen kuin ymmärsi käyttää nauloja.

    Kani oli hyvä löytämisessä. Ovathan kanit tunnettuja erinomaisesta hajuaististaan. Vai ovatko? Nyt kun mietti tarkemmin, epäselvä kani ei tiennyt. Mutta joka tapauksessa se tiesi olevansa hyvä asioiden löytämisessä.

    Mutta löydettyjen asioiden säilyttäminen ei lukeutunut olennon vahvuuksiin.

    Joskus sillä oli ollut kaksi.
    Joskus nolla.
    Ja joskus, esimerkiksi nyt, yksi.

    Kani heristi nyrkkiään näkymättömille vihollisille ja vannoi hankkivansa nyt kaikki ne. Sen valan eteen ei saanut asettua yksikään merirosvokapteeni tai epäselvä kissa. Tai kukaan muukaan. Niitä muita oli oikeastaan aika paljon. Tämä kyseinen kani oli aika huono pitämään huolta aarteistaan.

    Sienet olivat maistuneet aika hyviltä. Olikohan niitä jossain lisää? Kani nuuski aukion puiden takaa, mutta mitään ei löytynyt.

    Sama ärsyttävä ääni iskeytyi sen kuuloon linnun laulaessa suoraan yläpuolella. Kani ähkäisi ja vilkaisi ylös. Musta peipponen äännähteli itsekseen oksalla kaukana jänön yläpuolella. Se kohotti kättään ja ylettyi vaivattomasti. Peipponen rääkäisi musertuessaan kanin nyrkkiin. Joskus etäisyyksillä oli tapana vääristyä kanin ympärillä. Se ei tiennyt eikä halunnut tietää miksi, miten tai mitä karzahnia. Muutenhan siitä katoaisi kaikki taikuus.

    Kani nielaisi linnun kokonaisena ja röyhtäisi. Lisää ruokaa. Eikä Kuusedän pahaa teetä. Tai no. Olento ei koskaan varsinaisesti maistanut teetä. Se saattoi olla hyvääkin.

    Joku jyrsijä juoksi kauempana. Kani kiihdytti eteenpäin luistimillaan ja leikkasi sen siististi kahtia. Tosin liikerata saattoi olla lievästi pielessä, sillä seuraavaksi kani tunsi, kuinka sen pää iskeytyi läheiseen puuhun. Jänö kaatui maahan ja jäi tuijottamaan taivaalle suu auki. Mitään fyysisiä vammoja ei tietenkään ollut tullut. Mutta kolauksen oli kokenut olennon ego, joka oli varmasti sen elimistä tärkein.

    Kani jatkoi taivaalle tuijottamista.
    Miksi asiat olivat näin?
    Mikseivät asiat voisi mieluummin olla toisin?
    Ja vieläpä siten, että ne olisivat paremmin kuin nyt.
    Mikseivät kaikki merirosvokapteenit, epäselvät kissat ja teetä tarjoavat uskonnolliset hahmot voineet kadota ilmaan?
    Mikseivät kaikki kanin kaipaamat aarteet voineet yksinkertaisesti lentää hänen luokseen?
    Ja miksei kukaan tuntunut arvostavan kunnon runoutta?

    Kani huokaisi ja nousi ylös hakemaan saaliinsa. Rotanpuolikkaat upposivat sen kurkkuun. Vielä ne kaikki kiittämättömät taidekriitikot näkisivät, kunhan kani onnistuisi keräämään kaikki. Sitten kani soittaisi laulun. Tai lausuisi runon. Ja kaikki kuuntelisivat ihastuneina.

    Mutta nyt näyttämönä toimi vain epämääräinen metsä ja yleisönä metsän eläimet, joista ainakin kaksi oli jo kuollut.

    Kani huokaisi uudestaan. Se pähkäili, ettei aikaa ei ollut hukattavaksi, millä se tarkoitti, että aikaa nimenomaan oli hukattavaksi, muttei tässä. Mieluummin vaikka iskiessä luistimen uudestaan ja yhä uudestaan Arupakin päähän. Kyllä maailmassa aikaa riitti, kunhan kukaan ei kaivanut esiin toimivaa kelloa ja todennut, että se oli loppumassa.
    Siispä se lähti luistelemaan kohti… Nyt kanille tuli mieleen, ettei se oikeastaan ollenkaan tiennyt, missä oli.

    Ehkä sen piti vain seurata vaistoaan.
    Se oli toiminut tähän asti.

    Kuva sanoinkuvaamattoman kauniista taskunauriista kimalsi jo sen mielessä. Koristeellisesta viisarista, joka pysyi aina paikallaan eikä koskaan kertonut tylsää tietoa siitä, mitä kello oli. Sen sisältämästä ihastuttavasta mustasta syöveristä, joka imaisi sisäänsä esineitä täysin taianomaisesti. Kello oli itse kauneus. Jumalallinen aarre, jonka kani halusi naulata käteensä mahdollisimman nopeasti.

    Merirosvot olivat maailman inhottavinta sakkia, kani mietti. Mikseivät vain lopettaneet aarteiden ryöväämistä niiden oikeutetuilta omistajilta?
    Kaikki etiikan teoriat olivat varmaankin yksimielisiä siitä, että tässä tilanteessa kosto oli oikeutettua.
    Ja siitä, että luistin naamaan-metodi oli juuri oikea koston alalaji.

    ”pidä varassi aru pak”, kani mutisi itsekseen kiitäessään luistimilla kohti tuntematonta suuntaa, jossa Bio-Klaanin linnake sijaitsi.

    ”oon tulossa heh”

  • Hengen lentoa syksyisessä Klaanissa

    Bio-Klaani
    Suuren Hengen Temppelin puutarha

    Bio-Klaanin Mata-Antro Isä Rusko istui temppelpuistikon penkillä, katseli ohi lipuvia ruskan lehtiä ja heitteli vanhan leivän muruja variksille. Rusko piti variksista. Älykkäät ja näppärät mustat linnut tekivät ihmeellisiä temppuja päästäkseen käsiksi herkkuihin. Ne roikkuivat löysissä oksissa keikkuen ees taas ja laskivat mäkeä temppelin harjakatolta. Varikset näyttivät tosiaan nauttivan elämästä, ja olivatkin paljon kiinnostavampaa katseltavaa kuin protosorsat, biolokit tai kofotintit.

    Oli Ruskolla oikeakin tekosyy istua ulkosalla. Yksi Klaanin jäsenistä, mukava lumiolio Snowie, oli osoittanut kiinnostusta tulla juttelemaan papin kanssa. Mata-Antro ajatteli, että reipashenkinen lumiukko tapaisi hänet mielellään ulkosalla, olihan tämä vastikään tullut melkoiselta saarta halkoneelta kiertoajelulta mukanaan huomattava osa saaren väestä. Ja olihan ilma kaunis, jo kolmatta päivää putkeen. Omenasato näytti mainiolta. Ehkä tästäkin talvesta selvittäisiin, olihan näitä pahoja ennenkin ollut.

    Ja sieltähän Snowman jo lyllersinkin, omana valkoisena itsenään pitkin puistopolkua, juuri ajoissa, tai ehkä parisen minuuttia sovitusta myöhässä mutta varmaan asiallisesta syystä. Värikäs huivi heilui lumiukon harteilla tuulessa ja porkkanainen nenä kimmelsi.

    ”He-hei!” valkea saapuja tervehti. Snowiella oli kasvoillaan leveä hymy.

    “Hyvää iltapäivää, Snowie”, Rusko totesi ja hymyili. Rusko nyökkäsi kohti penkkiä, jonka päässä istui. “Käy istumaan. Tai voimme mennä toki sakastiinkin, jos kahvi maistuu. Kappalainen keittää mitä parhainta.”

    Puiston polun sora lakkasi rapisemasta, kun valkea klaanilainen pysähtyi pyhän miehen eteen.
    ”Hmm. Kahvia taikka raikasta syysilmaa”, lumimies tuumaili. ”Vaikeita valintoja ja painava vastuu.”
    Snowie rapsutteli kylkeään hetken, mietiskellen.

    “Toki kahvihetki täällä ulkonakin sopii. Voisimme hakea puutarhapöydän varastosta, ja kai siellä joku pitkokin on… Seurakuntalaiset tuppaavat antamaan sellaista tavaraa meille, eihän niitä joka kerta yksin voi massutella.”
    ”Oh, juu!”

    Lumimies seurasi kivituragan vanavedessä temppelin eteiseen ja sakastiin, joissa molemmat morjenstivat kappalaista. Snowie otti pannun kahvinkeittimimestä, pappi kaivoi pullapitkon kuivakaapista. Puistikon puutarhatarvikevarastosta lumiukon isoon kainaloon tarttui myös metallinen, pyöreä puutarhapöytä sisääntaitettuine jalkoineen ja punavalkoruudullinen pöytäliina. Ainahan se oli punavalkoinen, se pöytäliina, jos ulkona syötiin. Kahvi kaatui kuppiin, pulla pilkkoutui siivuiksi, syyspäivän aurinko paisteli.

    Isä Rusko nosti kahvikupin huulilleen ja siemaisi. Hengellisen alan työntekijät olivat parhaita kahvinjuomisessa.
    ”Niin, tuota…” Snowie aloitti. Hän ei tiennyt, miten asiansa esittäisi. Ehkä hän ei ollut varma itsekään, miksi oli Ruskon luo tullut. ”Pikku retkeltämme tarttui mukaan monenlaista kulkijaa. Varmaan huomasitkin?”

    “Ah. Maltan tuskin odottaa, millaisia uusia tuttavuuksia pääsenkään tapaamaan! Vaikka onhan se toki surullista, että monet joutuivat pakenemaan kodeistaan. Mutta ehkä näin on paras. Huomaan, että sinäkin olit mukana siinä puuhassa.”
    ”Öö, juu, niin olinkin. Minä ja vanha kunnon Kepson olimme mukana monessa ja tapasimme paljon jännää väkeä… Kunnon komisario – ei anteeksi, ylikomisario – Harkelin, pätevän Sulfreyn, muinaista viisautta tihkuvan Turaga Uhrakin…” Snowie piti pienen paussin ja hörppäsi hermostuneesti kahviaan. ”Mutta mitäpä minä lörpöttelen. Kunhan yritän sanoa, että yksi reissullamme kohtaamamme veikkonen jäi mieleen oikein erityisesti.”

    Isä Rusko näki, että aihe oli lumiukolle vaikea.

    “Hmm, aivan. Et selvästikään tullut vain väsyttämään vanhaa papinretkua matkakertomuksella! Vaikka mielelläni minä senkin kuulen. Ehkä sillekin löytyy aika ja paikka. Minä kuuntelen, poika hyvä, ja voi olla, että saatan sanasen sanoakin.” Rusko nosti lukulasinsa silmiltään ja katseli taivaalle. Toki myös osittain lumiukkoa, joka oli huomattavan suurikokoinen turagaan nähden ja vei huomattavan osan penkistä.
    ”Ja kiitän sinua tästä”, valkomassainen klaanilainen julisti, ja jatkoi sitten taas epävarmemmin. ”Ennen evakkohässäkkää etsiskelimme tosiaankin jonkinlaista vihiä Nimdan sirusta…”
    Snowie vilkaisi Isä Rukoa. Turaga ei selvästi ollut moksiskaan athismin pyhän esineen maininnasta. Eipä sillä, Mata-Antro oli aina ollut avarakatseinen – tuskin Snowie asioineen olisi uskaltanut häntä muuten lähestyäkään.
    ”Enkä minä ehkä ole kaikista, mm, pyhin… ei, hartain klaanilainen?” lumimiehen papatus jatkui. ”Mutta Suuren Hengen lapsi joka tapauksessa.”

    Nälkäinen varis loikki lähemmäs kaksikkoa. Poloinen lintu ei tiennyt leivänmurujen jakelun loppuneen. Mata-Antrolla oli naamiollaan erinomainen kuunteluilme.

    ”Tai ainakin luulen olevani? Koen olevani? Mutta sitten tapasimme, Lehu-metsän synkässä sydämessä, mielenkiintoisen paapan. Oletko koskaan kuullut Isä Zeeronista?”

    “Hmm, Zeeron, Zeeron, Zeeron… Yksi athismin isistä? Kuulin, että hän muutti tänne hiljattain. Tosin vasta kun Pyhä Äiti seurueineen oli tänne saapunut. Ja oli kuulemma tosiaan asunut metsässämme, tai no heidän metsänsähän se tietenkin oli. Sitä en tiennyt. Mutta onhan hän tietenkin kollega myös minulle.”
    ”Juu, viisas mies hänkin ja pahuksen hyvä tarinankertoja. Vaan eipä hän kertomansa takia mieleni nurkilla notku – niin jännittävää kuin se kaikki olikin. Minua vaivaa se, mitä hän kysyi.”

    “Mmmh, mitä mahtoi olla mielessä metsän patriarkalla?”
    ”Puhuimme yhtä ja toista mielen maisemista ja siitä, mihin uskomme. Ilmaisin kunnioittavasti uskovani Suureen Henkeen – olemmehan me sentään kaikki Mata Nuin lapsia.” Lumiukko raapi takaraivoaan. ”Ilmaisin kyllä myös kiinnostukseni athismin myytteihin. Menin jopa niin pitkälle, että ne voisivat olla totta… mutta Mata Nuin rinnalla, ei sijaan. Ja tiedän, että sinäkin olet ekumenian puolestapuhuja ja aina valmis ymmärtämään muita, mutta… en usko, että hänkään olisi mieleltään kapea tai muutakaan. Silti, kerrottuani asiani hän kysyi, että olenko valinnut polkuani. Antoi ymmärtää, että olen risteyksessä. Ja rehellisesti sanottuna luulen, että hän oli ihan oikeassa!”

    “Minä en… Voi sanoa olevani mestari athismin oppien kanssa. Olen kyllä puhunut asiasta kylämunkkinsa kanssa, ja toki tutustunut asiaan pintapuolin. Tarinankerronnan he ainakin osaavat! Tai siis, sehän ei tarkoita, olisivatko ne tosia vaiko eivät. Tämä on tosiaan ihmeellinen maailma, on taianomaisia naamioita, kiekoilla lentäviä ilmalaivoja ja muuta. Eikä risteys – Joka ehkä sinulla on pian edessä, minulla takanapäin – ole välttämättä minun ja Isä Zeeronin höpöttelyjen välillä! Katso vaikka tuon aidan taakse: Kadun nimi on Yksi Tie. Silti voin laskea ainakin kahdeksan temppelirakennusta sen varrelta, ja olen kuullut, että Äijärakin palvojat kokoontuvat perjantai-iltaisin Keskiuuden kievarin nurkkapöydässä. Elämässä on valintoja, poika hyvä, mutta niitä ei aina tarvitse nähdä uhkana tai pelotteena. Voit miettiä, millä yhteisöllä, uskonnollisella tai ei, on sinulle eniten annettavaa.”

    Oman puheenvuoronsa aikana Snowien hymy oli hiipunut hänen huuliltaan, mutta Ruskon sanat toivat sen takaisin. Lumimies oli sitä mieltä, että heillä oli maailman paras Mata-Antro.

    ”Kiitos kauniista sanoistasi”, lumimies puheli ja siirtyi leikkaamaan itselleen pullaa. ”Otatko uuden palan?”
    Mata-Antro Rusko nyökkäsi. ”Mutta vain pienen.”

    Lumimies asetteli leivonnaissiivut lautasille ja jatkoi. ”Tieto toki elää enemmän suusta korvaan kuin tekstistä silmään, ja, mm, jos sinulla olisi aikaa, kuulisin mielelläni näkemyksen eräästä jutusta. Sellainen pikku asia, jota jäin miettimään Zeeronin kertomustuokion jäljiltä.”

    Pappi pureskeli pullanpalansa loppuun. ”Kysy pois, utelias lumiukko.”

    ”Mm, niin. Ööh, tuota” Snowie aloitti tavanomaisen tehokkaasti. ”Mistä maailma koostuu?”

    Jos Mata-Antro hätkähti isoa kysymystä, se ei ainakaan näkynyt hänen olemuksestaan. Sielunhoitaja kaitsi laumaansa vankkumattomalla kokemuksella.

    https://www.youtube.com/watch?v=u-LCLdaGeW8

    “Maailma? Tietenkin maailma koostuu ilmasta, ja merestä, ja variksista ja kukista ja tuosta hassusta massastasi, ja muustakin, vaikka arvaan kyllä, ettei se paina mieltäsi. Amaja-ympyrän tarun tunnet, vanhat silmäni muistavat sinun kertomaani sen ympärillä kuunnelleesi. Mutta ymmärrän kyllä, ettei yleisversio aina riitä, jos näin syvät vedet kutsuvat soutajaa.
    Suuri Henki puhalsi elämän maailmaan. Valo täytti kupolien mustuudet, hehkuen elämää pelkän olemisen pimeyteen. Aamuruskossa hieroivat silmiään matoranit, skakdit ja muut olennot. Mutta pimeys ei kadonnut. Miten olisimme voineet muuten erottaa maailman sävyt, nähdä olevuuden koko kirjon, havaita kontrastin kauneuden? Suuren Hengen enkelit, Makutat, olivat Mata Nuin valon varjona, pitäen maailmaa tasapainossa. Mutta varjo lankesi. Makutain Veljeskunta kävi Luojaansa vastaan. Tasapaino oli murrettu.”
    Mata-Antro piti lukulasien kohentamisen mittaisen tauon. Hengenmiehen kasvoilla lepäsi laupea hymy, kun hän jatkoi.
    ”Näin sanovat pyhät kirjoitukset. Minusta ajatus on lohduttava, vaikka ehkä sovellettavissa paremmin… Suuremmassa mittakaavassa. Meillä on yksi Makuta Klaanin jäsenenä, ja vaikka en voi sanoa hänen olevan seurakuntani hartaimpia kuoropoikia, en myöskään usko kaiken maailman pahuuden ruumiillistuman kulkevan keskuudessamme. Minä itse yritän jättää tuomitsemisen suoraan ylimmälle tasolle, Mata Nuille itselleen. Tiedämme minkä tiedämme ja teemme parhaamme.”
    Snowie kuunteli keskittyneenä. Tarinat. Hän piti tarinoista.
    ”Muotoilet asian mainiosti” lupsakka lumihahmo nyökytteli, ja hörppäsi taas kahviaan. ”Ja suurin piirtein noin minäkin ajattelin. Zeeron vain sai minut miettimään…”

    Lisää kahvia.

    ”…että entä jos kaikki onkin vain päässämme? Mitä jos – riippumatta siitä, kuka loi ja mikä on hyvää ja mikä pahaa – se kaikki löytyykin, no, täältä?”
    Valkeat sormet koputtivat valkeaa pääkoppaa.
    ”Mistä voin tietää? Mistä kukaan tietää?”

    “Elämäkokemus, empatia, tuntuma. Mata Nui antoi meille kolme hyvettä: Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo. Suuri henki opastaa meitä kohti päämääräämme näillä kolmella, mutta matkan varrelta voimme poimia muutamia lisää. Minä pyrin toimissani, niin Mata-Antrona, Turagana kuin kansalaisenakin näkemään asiat muiden näkökulmasta. Ehkä meidän ei niinkään kannata käyttää panostamme toisten hyvyyden ja pahuuden tunnistamiseen, vaan pikemminkin varmistamaan se, että teemme itse oikein. Jos kaikki tekisivät niin, maailma olisi valoisampi paikka!”

    Snowie nyki nenäänsä. Isä Rusko arveli sen olevan hermostuneisuuden merkki.
    ”Mutta eikö toisaalta juuri… Tai siis…” valkomössö uumoili ääneen. ”Mutta jos toimimme juuri tuntuman ja empatian varassa, eikös… eikös se tarkoita, että toimimme juurikin vain sen varassa, mikä on päässämme? Että on olemassa mahdollisuus, että kaikki onkin vain mielikuvitustamme?”

    En voi luottaa mihinkään, jos en voi luottaa mieleeni… Eikä missään ole mitään järkeä, kaikuivat ystävän sanat klaanilaisessa pääkopassa.

    ”Vaan miksipä Mata Nui meitä niin hämäisi?” Mata-Antro hymyili. ”Ymmärrän, jos vastaus ei sammuta tiedonjanoasi. Mutta joskus meidän on vain tehtävä työmme ja luotettava siihen, että Suuren Henki tekee omansa.”

    Lumimies hymyili varovaisesti. Rusko jatkoi.

    ”Ja jos se luottamus saa meidät tekemään hyvää, eiköhän se ole hyvää.”
    ”Näinhän se varmaankin on”, Snowie myönsi. Hetkeksi klaanilainen keskittyi kahvikuppinsa tyhjentämiseen ja keskustelun lomassa leikkaamansa kolmannen pullapitkonpätkän popsimiseen. Isä Ruskon olemus ei ollut yhtään sen kiireisempi – vanha pappismies tiesi, ettei näitä asioita käynyt hoputtaman. Hän toivoi vain, että oli saanut rauhoiteltua levotonta sielua, tai ainakin antanut sille ainesta hedelmälliseen jatkopohdiskeluun.

    Snowie oli tyytyväinen keskusteluun, vaikkei hänen mielensä vielä asettunutkaan. Pian koittaisi jatkokysymysten aika, mutta toisesta osoitteesta. Lumiukko oli saanut rohkaisunsa ja olisi aika kuulla toinen puoli tarinasta.
    ”Luulen, että sain purettua ne asiat, jotka halusinkin” Snowie puki ajatuksiaan sanoiksi. ”Ja että minun alkaa olla aika mennä – ajat lienevät kiireiset sinullekin, enkä tahdo tukkia kalenteriasi liikaa.”
    ”Voi, et sinä lainkaan haitaksi ole. Mutta ymmärrän, jos jalkasi veisivät jo muualle.”

    ”Mutta mutta, kiitos kahvista! Pullaa toki unohdamatta” Snowie lausui noustessaan seisomaan.
    ”Eipä kestä. Jaettavaksihan nämä on tarkoitettu.”

    Luminen ukkeli kätteli laumansa kaitsijaa kaksin käsin. Valkea hymy pysyi leveänä.
    ”Kannetaankos ruokailuvälineet sisään?”

    Rusko hieroi leukaansa. ”Luulenpa, että näistä on tässä enemmän iloa kuin varaston perukoilla. Väkemme taitaa tarjoilla soppaa pakolaisille vielä illasta – sama tehdä se pöydän kanssa.”

    Kaksikko hyvästeli toisensa kauniissa syyssäässä. Snowien jalat johtivat häntä soratietä pitkin. Isä Rusko jäi katselemaan loittonevaa selkää, mutta siirsi pian huomionsa variksiin. Viimeiset pullanmurut kiinnostivat niitä mitä ilmeisimmin.

    Vai että santsikierrosta…

    Bio-Klaanin kaupunki
    Tuokiota myöhemmin

    https://www.youtube.com/watch?v=BwhgB35ljEs

    Telttakangas ympärillä ei meteliä juuri estänyt. Rapujalat viljakärryjen alla kolisivat katukiviä vasten, äänekäs kaupustelija kailotti jotain sateenvarjoista ja puheensorina mössöytyi puuroksi, josta tarttui mukaan ehkä sana tai kaksi.

    Rukousasennossa istuva matoralainen teltan sisällä nuuhki suitsukkeen rauhoittavaa tuoksua ja oli todella, todella kiireinen jättämään kaupungin metelin huomioimatta. Purppurasilmät aukesivat ja vilkuilivat ympäri teltan hahmon ottanutta tilkkutäkkiä.

    ”Joo! Ja sinua ei muuten kutsuttu sisään!” isä Zeeron rääkäisi tyhjälle teltalle.

    Kaupunki ei ollut mietiskelyn paikka. Liikaa virikkeitä. Liikaa ääniä. Mutta Athin miehen oli opittava kuuntelemaan niistä oikeita ja valitsemaan oikean väriset… tähän on niin olemassa joku todella nokkela sienipohjainen metafora, eikö olekin?

    ”Hiljaa!”
    Ei sitten.

    Zeeron huokaisi syvään. Metsämunkin mieli oli harhaillut hakoteillä sitten toa Kepen kanssa käydyn keskustelun jälkeen. Hän oli kierrellyt vaikeita ja vaarallisia kysymyksiä, joita ei ollut uskaltanut kysyä edes Pyhältä Äidiltä itseltään.

    ”Mm-hm.”

    Taajuudet. Entä jos hän oli aina ollut väärällä taajuudella?
    Entä jos häly ympärillä piilotti alleen enemmän kuin tieteen toa edes uskalsi kuvitellakaan.

    ”Jep.”

    Kummituksia. Mörköjä. Aaveita. Kaikkialla ympärillä.
    Entä jos todellinen maailma oli valhetta, ja painajaiset-

    ”Ja entä jos sinä tarvitset ajallesi jotain parempaa käyttöä?” munkki pihahti, mutta ei koskaan lakannut ajattelemasta- ”Älä keskeytä minua! Sinä teet noin aina ja kaikille! Onko se kivaa? Eikä kukaan järkevä sitäpaitsi istu kokonaista vuorokautta kirjoittamassa tai seuraamassa tällaista hulluutta! Hankkisit töitä! Minä kyllä keksin sinulle töitä, jos niitä et itse löydä, ja-”

    Zeeron keskeytti havaitessaan teltan liepeistä kurkistavan pöllämystyneen porkkananaaman.

    ”Ööh… kukkuu!” Snowie ilmoitti. ”Enhän häiritse?”

    Klaanilainen tarkkaili ympäristöä. Munkki näytti istuvan teltassa aivan yksin.
    ”En keskeytä mitään?”

    Zeeron muljautteli kulahtaneen kultaisia kasvojaan hetken aikaa kuin yrittäen muistaa, miten iloinen ilme tehtiin. Lopulta hän onnistui.
    ”E-hei! Tervetuloa… ilmeisesti uuteen kotiini, lumi-heppu”, epämääräisen määräinen musta matoralainen ponkaisi pystyyn, ”kuka sijaintini kavalsi? Mikä sinut tänne tuo? Ja tärkeintä, liitytkö teeseuraksi?”
    Munkin levoton kysymystenasettelu hämmensi klaanilaista hetken verran. Snowie vaihtoi painoa jalaltaan toiselle ja astui sitten teltan oviaukosta sisään. Mössömies mahtui seisomaan vain kumarassa.

    Vastaus Zeeronin ensimmäiseen kysymykseen astui sisään Snowien perässä.

    Kaksi sanopasjokuelementti… no kuitenkin aika värikästä matorania tassuttelivat lumimiehen vierelle ja nyökkäsivät.
    ”Isä Zeeron.”
    ”Isä Zeeron.”

    Ensimmäinen metsämunkin oppityttäristä oli mintunvihreä ja pitkä, toinen hypnoottisen violetti. Kummallakin oli päässään kukkaseppeleet ja yllään jonkinlainen athistikaapu. Yleisemmän ja askeettisemman mallin sijaan kaksikon asut loistivat väreissä – tai ainakin olivat loistaneet. Aika haalisti kirjavimmankin kaavun. Kummankin nuoremman athistin katse oli levollinen, jopa poissaoleva.

    Zeeron katsoi kummankin neidin silmiin ja nyökkäsi hiljaa. Sitten hän… nosti hiljaisuudessa kätensä ohimoilleen ja… ööh, mitä… teki… koko joukon tosi kummallisia käsimerkkejä? Ja oppityttäret seurasivat perässä täydellisellä ajoituksella, eikä Snowie tiennyt, olisiko hänen pitänyt seurata esimerkkiä.
    Se oli ohi juuri kun hän ehti aloittaa.

    ”Rauhaa, neidit”, Zeeron sanoi lopulta painaen kämmenensä yhteen ja nyökäten syvää kumartaen istuma-asennostaan.

    ”Rauhaa, Z-mies”, mintunvihreä sanoi.
    ”Iisisti, pappa Z”, violetti jatkoi.

    Sen syvän hengellisen ja psykedeelisen groovyn sananvaihdon myötä oppityttäret astuivat opettajansa teltasta ulos takaisin ulkona tapahtuvaan melskeeseen.

    ”No sepä hauskaa!” Zeeron tokaisi. ”Näyttivätkö tytöt sitä viljelmää toisessa teltassa? Ja jos näyttivät, tunnetko yhtään kasvillisuuden toaa, sillä meillä on ehkä ongelma… niin, ja kelpaako se tee?”
    ”No juu!” edellisestä hämmentynyt Snowie hihkaisi. ”Tulen kyllä oikeastaan vasta kahvipöydän äärestä, mutta kutsutaan tätä sitten vaikka kahvinsulatteluteeksi!”

    Zeeron köpötteli teepannun tykö eikä reagoinut sen kummemmin klaanilaisen lausumaan. Rihmastopurkin korkki kiertyi auki ja vanhat metsäläisen sormet kurottuivat sisään. Lumimies oli tekemässä kamalaa virhettä.

    ”Minä en ole oikeastaan erityisen varma, mikä lajike tämä on, mutta se on ainakin vihainen! Tekee hyvää sulatuselimille! Heräsi suorastaan väärällä jalalla, ja se jalkaosio ei ole edes… eh, ’meta-floora’, kuten te tapaatte sanoa. Tässä aineessa on kirjaimellisesti potkua!”
    ”Mm, niin, aivan…”

    Snowie muisti Zeeronin sienikeitokset. Oih ja voih. Mutta ehkä tee olisi parempaa? Tai edes vähemmän syövyttävää?
    Lumiukkeli yritti estää oheisten seikkojen tunkeutumista varsinaisen asiansa tielle, mutta lieni kohteliasta ottaa vanhan munkin teetarjous vastaan.

    Isä Zeeron ravisteli pannua ja ripotteli sekaan toisenkin purnukan sisälmyksiä. Arveluttavan paksu savu pakeni onneksi osittain teltan kankaisen kattorakenteen lomasta – meditaatiotilassa oli riittävän tunkkaista ilman ylimääräisiä hermomyrkkyjäkin.

    ”Hys! Ihan terveellistä tavaraa tämä on! Luomukamaa – suoraan luonnosta!” Zeeron kävi keskustelua, josta poisjäämisestä Snowie ei osannut loukkaantua. ”Niin, niin! Siitä on pienoinen hetki, lumipallo, pienoinen hetki. Olet ainakin saanut hyvin syödäksesi viime kerrasta?”

    Hän osoitti mustalla sormella Snowien melko massavaa massaa.
    ”He-heh, juu!” klaanilainen hyväksyi. Oli ehkä totta, että syy massan lisääntymiseen oli enemmän se, että kannibaalikeikan lomassa lopusta Snowiesta eksyneet jalkaparat olivat löytäneet loppukehonsa kuin se, että lumimies olisi syönyt erityisen paljon. Mutta toisaalta, kyllähän hän kahvion herkkujen parissa viihtyi, joten ei Zeeron väärässäkään ollut.
    ”Mutta kyllä, aikaa on kulunut ja vettä virrannut. Siltikin…” lumimies piti pienen empimistauon ”sanasi ovat eläneet mielessäni vilkkaasti ja päivittäin.”

    Metsän sienitietäjä piti katseensa sieniteessä, mutta huomionsa vieraassaan. Hän ojensi toisen höyryävän kupposen tälle. ”Mitä on mielessäsi, valkea kulkija?”

    ”Niin… Arvoisa metsän viisas, kun viimeksi puhuimme, hmm, uskonasioista, annoit minun ymmärtää, että olisit sitä mieltä, että minä olisin ikäänkuin risteyksessä.”

    ”Vors-koro”, Zeeron mutisi hiljaa, ”koskaan kuullutkaan…”
    ”Niin… Ja olin alkuunsa vähän vastentahtoinen koko ajatusta kohtaan. Olen kuitenkin elellyt tapojeni ja tottumusteni varassa aika kauan ja ihan hyvin on toiminut! Olen tullut toimeen mitä eriskummallisten veikkosten tahi veikotarten parissa, ja minun on vaikea olla ajattelematta, että se johtuu ainakin osin eräänlaisesta ennakkoluulottomuudesta, jonka saa kun… Hmm. On avarakatseinen? Kuuntelee muita? Eeei, en minä niin hyvä kuuntelemaan ole, enemmänkin puhumaan… Ööh, kun…”
    Snowie soperteli itsekseen ja yritti nojata telttaa kannattelevaan puupuomiin. Hän kuitenkin tajusi pian, että lähinnä kaataisi teltan ja jätti hankkeen sikseen. Asiansa muotoilua hän kuitenkin jaksoi yrittää.
    ”Niin, siinäpä se juuri. Ehkä sen ’ennakkoluulottomuuteni’ sain leiriytymällä risteykseen. Olen se lehti tuulessa, josta tarinasi kertoi…”
    Jälleen pieni tauko. Tämänkertainen kiusallinen, liki teltan kaatava liike oli liian pystyyn ryhtiin nouseminen niskanverryttelytarkoituksissa.
    ”Ja taisit olla aika lailla ihan oikeassa. Kävin puhumassa omalle Mata-Antrolleni, vanhalle kunnon isä Ruskolle. Hän jos kuka on avarakatseinen mies, ihailen häntä kovin. Ajattelin, että voisin saada häneltä voimia jatkaa linjaani – tai ehkä enemmänkin oikeutusta olla valitsematta leiriä? Mutta kaikessa ekumeenisessa viisaudessaankin hän sai minut vakuuttumaan siitä, että olen risteyksessä. Ja että siihen ei voi jäädä asumaan.”

    ”No totta Atheonissa! Näitkö sinä, mihin ne nämä teltat sijoittivat? Se yksi peikko taksirapuineen oli eilen rämähtää makuuhuoneeseeni!”

    Makuuhuoneella Zeeron mitä ilmeisimmin tarkoitti ainoaa huonettaan.

    ”Ha-haa! Nokkelaa! Sitä en edes kiellä, kloppi! Mutta kuules, lumipallero… onko tämä asia pitänyt sinua montakin yötä hereillä?”
    ”Yötä? No ei niinkään, minulla on erinomaiset unenlahjat. Mutta vaivannut kyllä. Vaivannut paljon.”

    ”Hyvä! Kuuluukin vaivata!” Zeeron hekotti. ”Heti kun lakkaat kyseenalaistamasta paikkaasi universumissa – ja tärkeämpää vielä, uni-versumissa – kasaat pikkuruisessa valkoisessa päässäsi pienen linnakkeen, jota kutsut totuudeksi ja suojaudut sinne!”

    ”Sepäs se onkin!” Snowie innostui, mutta vaihtoi sitten maltillisemman kunnioittavaan sävyyn. ”Totuus minua tässä vaivaakin. Kepson kuulemma kävi luonasi, joten varmaan ymmärrät, että sen jälkeen mitä koimme… No, totuuden määrittely meni vähän niinkuin uusiksi. Eikä passiivinen ja vertauskuvallinen risteyksessä nököttely enää vain toimi! Koska jos elämäntapani on ollut enemmän reagoimista muiden toimiin, ehkä miellyttämistäkin, kuin omia hankkeitani, miten moisen perusta muka kestää sen, että kaikki tieto onkin ehkä väärää? Tai siis että aistini voivatkin olla ihan hakuteillä sen suhteen, mitä tapahtuu.”
    Lumiukko istahti teltan lattialle. Valkeat jalat väsyivät nopeasti – suu ei.
    ”Ja puhuin tästäkin Mata-Antrolleni. Että, entä jos mikään ei olekaan totta, tai joku, tai ylipäänsä kaiken mahdollisesta pääkoppariippuvaisuudesta. Hän vastasi näihin elämänvalinnallisiin ongelmiin luottamuksen tiellä, mikä on arvatenkin pitkälti paras vastaus… Mutta kysymys siitä, että luottamus mihin, on iso ja vaikea ja suoraan sanottuna se viimeistään pakottaa minut hilaamaan takamukseni ylös ja ottamaan jonkun suunnan!”
    Snowie katsahti maahan. Hän istui veltossa risti-istunnassa.
    ”Öh siis vertauskuvallisesti.”

    Zeeron ryysti muukalaismaisista rihmastoista erittynyttä teetä pitkään ja hieroi kultaista leukaansa. ”Niinpä niin. Kyllä sinä höpöttää ainakin osaat, valkopulla. Ehkä se tarkoittaa, että et ole aivan toivoton tapaus? Kerropa minulle, kun istuskelee risteyksessä noin kauan kuin sinä, auttaako se näkemään, mikä ero poluilla on? Minä vähän veikkaisin, että ensivilkaisulla ne polut näyttävät aika samanlaisilta, tai että ne risteävät vasta myöhemmin – ja miten sellaisessa tilanteessa voi muka päättää suuntansa, häh? Heittämällä kolikkoa? Nyppimällä kukasta terälehtiä? Ja että saa pidettyä katseensa tuolla tavalla avarana kuin sinä, pitää katsoa asioita tosi, tosi kaukaa, että ne mahtuvat samaan näkökenttään! Ja sieltä kaukaa et näe, vaikka toinen niistä olisi hometta ja myrkkyä!”

    Snowie tarttui Zeeronin tarjoamaan teemukiin, eikä ollut varma, näkikö sitä välttämättä läheltäkään. Teetä nuuhkittuaan lumimies päätteli, että myös myrkyllistä hometta oli oltava olemassa.
    ”Eli… olet pitkälti samaa mieltä kuin isä Rusko? Että minun on valittava polku ja seurattava sitä? Vaikka valinta saattaakin olla vähän sattumanvarainen? Tai siis, ehkä enemmänkin luottamukseen perustuva?”

    Snowien levottomat unet palautuivat hänen mieleensä. Raakuntaa ja kujerrusta, mustia sulkia. Ammottavan punainen silmä.

    Ehkä hän ei saisi koskaan tietää, kumpaa lintua seurata. Ehkäpä asia olisi hänen päätettävissään. Eihän hän ollut kenenkään nukke.

    Eihän?

    ”Lumipallero, lumipallero… oletko miettinyt, että et ole ehkä päässyt vielä niinkään pitkälle että voisit edes valita oikean polun, mikä riivattu se sitten onkaan, älä minulta kysy, olen vain joku tyyppi. Ehei, sinä olet kuule tainnut juuttua siihen aivan ensimmäiseen valintaan!”

    Zeeron ryysti kovaäänisesti teetä tajuamatta, että se oli vielä melko tulikuumaa. Tajuaminen ilmestyi hänen kasvoilleen suurena ja hehkuvana, ja matoralainen päätti siirtää kuuman nesteen takaisin juoma-astiaansa vielä pieneksi hetkeksi.

    ”Bleh! Niin! Lehti tuulessa on ihan okei sen suhteen, mihin tuuli sitä riepottaa! Tai ei ainakaan tajua kirkua kovaan ääneen jarrutuspyyntöä, mikä on vähän tragedia koska lehdillä ei ole suuta eikä tuulella korvia. Kuitenkin! En väitä osaavani puhua lehtien puolesta, mutta sinä, ystävä hyvä, tykkäät siitä kun asiat ovat helppoja! Olet juuttunut siihen ensimmäiseen valintaan, ja se valinta on laskea takamuksensa siihen kirotun risteykseen ylipäätään! Mutta eipä sinulle ole taidettu sen suhteen antaa hirveästi vaihtoehtojakaan? Niin, on helppoa heittäytyä tuulen viemäksi. On helppoa teeskennellä, että joku muu on tehnyt kaikki valintasi puolestasi ja tekee jatkossakin – ja niin muuten tekeekin, jos et nosta ahteriasi siitä risteyksestä! Valitsematta jättäminen on myös valinta, ja eikö tämä maailma olisi aika paljon hauskempi paikka, jos useammalle annettaisiin se toinenkin vaihtoehto?”

    Mössömies muisteli Athin legendaa. Sinisen silmän perimätieto oli selvästi samaa mieltä sienimunkki Zeeronin kanssa sen suhteen, mitä lumimiehellä oli edessään. Ilmeisesti Mata-Antro Ruskokin, ja – Snowie oli varma – jos hän olisi lähtenyt tapaamaan ketä tahansa muuta hengellisen alan ammattilaista Yhden Tien varrella, olisi vastaus ollut samansuuntainen. Jo riitti vätystely.

    ”Eli… Toimin liian… helposti? Teen niin kuin Mata Nui opettaa, koska se on helppoa?”

    Zeeron ei vastannut, puhalteli vain teetään. Snowie yritti siis yksin.

    ”Ja olet sitä mieltä, että Mata Nuin turvallisuus ja lämmin syli ovat ikään kuin… tiellä? Tai siis, että koska Suuren Hengen sylissä on niin hyvä olla, emme uskalla kysyä itseltämme, mitä on Hänen välittömän syleilynsä ulkopuolella?”

    Munkki näytti kiinnostuneelta kuulemaan, mihin tämä oli menossa.

    ”Ja että Ath toi meille vapautuksen tästä.” Snowie tunsi olonsa epämukavaksi – hän ei oikein tiennyt, miten olla. ”Eikö tuo ole aika… välinpitämätöntä? Kylmää? Jos Mata Nuin opit kuitenkin ohjaavat hyvään, eikö niiden seuraaminen itsessään ole hyvää?”
    ”Onko?”
    ”Niin, onko?”
    ”Niin niin, onko?”
    ”Mu-… Mu-mutta. Eäh.”

    Valkeassa pääkopassa tapahtui intensiivistä ajatustoimintaa.
    ”Poika”, Zeeron sanoi avaten kurkkuaan, ”olethan sinä poika? Anteeksi, en ole koskaan varmistanut. Oletko sinä? Olet ensimmäinen epäselvä lumiukko johon tutustuin!”
    ”Nooh, omasta mielestäni juu.”
    ”No kiva, tuo olisi muuten ollut tosi noloa. Poika! Tiedätkö, minkälaiset suuret herrat ja rouvat ovat rakentaneet ajatuspohjan, jolla olet mukavasti istunut koko pienen elämäsi? Sen pikku risteyksen, minkälie Vors-koron? Sellaiset tyypit, jotka päättivät jonain päivänä olevansa oikeassa ja rakentavansa siitä oikeassa olemisesta ison linnoituksen! Ja sitten ne avasivat linnoituksensa tykkiluukut käydäkseen sotaan toisia linnoituksia vastaan. Haluatko tehdä hyvää, koska Mata Nui niin sanoo, vai haluatko tehdä hyvää, koska haluat sitä? Koska se tekee sinut onnelliseksi? Minulle sillä ei ole väliä, mutta haistata järjestelmälle pitkät! Kyseenalaista! Hiiteen vaikka koko Mata Nui, jos siltä tuntuu. Outo setä, mitä hyvää se on koskaan sinun vuoksesi tehnyt? Miksi sinun pitäisi uhrata elämäsi nimelle, jonka joku on päähäsi joskus istuttanut? Jos et ole samaa mieltä, niin mieti edes!”

    Zeeron levitti villinä kätensä. ”Entä jos se mitä luulet turvaksesi on ollut aina kahle, joka estää sinua levittämästä siipiäsi? Kokeile mitä sen lämpimän sylin ulkopuolella on! Kokeile oppia! Niin isämme Ath teki.”

    ”Hmmm”, Snowie aloitti hiljaisesti, ja lisäsi sitten tarmokkaasti. ”Ha! Joo joo!”
    Innostus syttyi lumiukon silmiin. ”Joo!”

    Zeeron katsoi, kun jonkinlaisesta ideasta villiintynyt pullaklaanilainen kompuroi seisoma-asentoon ja miltei kaatoi koko teltan, taas.
    ”Kiitos viisaista sanoista, isä Zeeron! Olen nyt taas kovin innoissani. Tämä… ei tämä ole ahdistavaa, tämä on jännittävää!”
    ”Mitä aiot, poika?”
    ”Aion oppia!”

    Täysin tyhjä teemuki jäi höyryämään teltan lattialle kun valkea klaanilainen ahtautui ulos teltasta. Porkkananenäkasvot ilmestyivät vielä ovesta sisään.
    ”Kiitos vielä! Kiitos kuuntelusta, sanoistasi ja…”

    Kuumassa vedessä vellovat rihmastot pyörivät hypnoottisesti.

    ”Niin, kiitos niistä! Tsau!”

    Lumihahmo katosi Zeeronin näköpiiristä. Hän oli jäänyt telttaan yksin, omaan rauhaansa. Vanha mies oli täysin yksin, arvokkaan hiljaisuuden ympäröimä.
    ”Vielä kun sinäkin lakkaisit!” hän vielä ärjyi ei kenellekään.

  • Luiseva jäljittäjä

    Eteläisen mantereen länsirannikko, ilmatila

    Sinivihreä nui-kopen halkoi ilmaa hyönteissiivillään. Se oli ylittänyt mantereita halkovan meren ja Välisaariston saarien sekä Arj-Durunin läntisen autiomaan. Pitkä matka oli uuvuttanut rahia, mutta onneksi mehiläisen omistaja antoi sen levätä välillä. Kovin pitkiin pysähdyksiin heillä ei kuitenkaan ollut aikaa.
    Kohde oli koko ajan heidän edellään.

    Kopenin mustaan kaapuun pukeutunut ratsastaja tutki toisessa kädessään pitelemää karttaa ja vilkuili samalla toisessa kourassaan puristamaansa karttakuulaa. Suu hupun sisällä murahteli jotain turhautuneesti. Munkkikokelaan oli vaikea pidellä paperista karttaa, jota tuuli lepatutti. Paradox yritti nostaa kartan kasvojensa tasalle, mutta se oli virhe. Viima tempaisi paperin krikcitin näpeistä.


    Paradoxin silmät laajenivat.


    Ath!
    Ruskea kartta kieppui leikkisästi ilmassa yhä kauemmaksi kohti kopenin perää.

    AthathathathathathHAT!!!, sirkkamies ajatteli hädissään ja syöksyi kartan perään. Yleensä ei ollut kannattavaa nousta seisomaan lentorahin selässä. Maan kamaralle oli pitkä matka pudota. Krikcitin jalat kuitenkin kipittivät mehiläisen selällä kuin ompelukoneen neula kankaan päällä. Hujoppi tarrautui kopenin skorpionintapaiseen häntään ja kurotti vapaalla kädellään ilmaan.


    Pitkät, luisevat sormet saivat tarrattua kartan reunasta.

    Huh!
    ”Mörh”, sinivihreä nui-kopen tuhahti. Sen äänensävy kuulosti krikcitin korvaan kyllästyneeltä.
    ”Ole hiljaa…”
    Krikcit hypähti hyönteisen siipien välistä ja tassutteli takaisin kopenin niskaan. Hän tarttui kartan reunoista molemmin käsin ja vilkaisi sitä vielä kerran kunnolla. Hänen aikomuksenaan oli edetä mantereen länsirannikkoa, josta sitten suuntaisi ensiksi Isä Bothanan saarelle, lähellä Ath-Nuita. Bartaxin petturiseurakunnan tiedettiin käyneen siellä viimeksi. Oraakkelin oppipojan katse siirtyi takaisin Eteläisen mantereen länsirannikkoon, Tren Kromin jokilaaksoon.
    Suiston ainakin kierrän kaukaa… Pysähdyn vaikka tuolle läheiselle saarelle vain hetkeksi ja jatkan heti matkaa.

    Paradox pyöritti kartan lopulta rullalle ja sujautti sen kaapunsa kauluksesta sisään, jonka jälkeen hän kaivoi syvästä taskustaan kokoon taittuvan kaukoputken. Krikcit nosti aurinkolasinsa otsalleen ja nosti putken linssin suuren silmänsä päälle. Paradox tunnisti mereltä vain mantereiden kauppakiltojen laivoja ja steltiläisiä kauppa-aluksia.
    Kaiken huippu olisi, jos lentäisin ristiin Bartaxin laivoista… täytynee pitää silmällä kolmionmuotoisilla purjeilla ja lipuilla varustettuja paatteja.

    Paradox käänsi kaukoputken eteenpäin rannikon suuntaisesti.
    Bartaxilla on paljon etumatkaa, enkä tiedä vielä tarkkaan minne hän seuraavaksi suuntaa, luiseva jäljittäjä ajatteli. Kuitenkin pieni hymy poiki hänen suulleen.
    Mutta ei sillä. Pidän haasteista.
    Paradox laski kiikarinsa ja taittoi sen kokoon.

    Juokse, juokse, Baarivero. Kyllä minä sinut löydän!

  • Nascoston Haltijat

    Meri

    Tuuli oli laantunut juuri sen verran, että puinen pieni purjelaiva oli uskaltanut lähteä matkaan. Hitaasti halki öisen aallokon seilaava paatti kadotti verkkaisesti Xian länsipuoliskon saariston taakseen. Avomerelle saavuttuaan ahtaasti matkustavan viisikon pienikokoisin jäsen otti piippunsa esiin. Purjetta vahtivalle skakdille huolensa kanssamatkustajistaan esittävä po-matoran huomasi harmikseen piippunsa kastuneen myräkän aikana. Valkoinen, raskasrakenteinen zakazlainen ojensi toverilleen sinisen liinan, jolla tämä alkoi huolellisesti käymään piippuaan läpi.

    “Huolehit ihan turhaan”, naisenköriläs murahteli kaksin käsin mastosta kiinni puristaen, “Maksovat kätteisellä ja käyttäytyvät siivosti. Ei meiän tarvihe heistä olla huolissaan. Nämä vedet minnuu hermostuttaa.”

    Garaikasvoinen ja hävyttömän pulisongikas matoran ei vieläkään voinut olla täysin varaukseton veneen takaosassa keskenään kuiskivasta kolmikosta, mutta hänen skakdiystävänsä erikoinen huoli kiinnitti hänen huomionsa.

    “Mitäs näissä? Vähän syrjässä perinteisiltä reiteiltä, mutta ihan sama vesi täällä virtaa, kuin meripeninkulma tai viisi tuonnempanakin.”

    “Ekkö sie tosissasi oo kuullu?”, skakdi ihmetteli silmät pyöreänä, “Kaikki kylät siitä sopertaa. Ei tuu kallaa täältä ennää, ei. Ovat siirtynneet muualle.”

    “Äläs nyt. Ollaan näin lähellä liskolandiaa. Sieltä valuu aina jos millaista töhnää meidän suuntaan. Hyvä vain, jos kaikkoavat. Eipähän jouduta nostelemaan taas kolmilmäisiä kutaleita.”

    “Sie et ny ymmärrä. Ku ei tää oo ensimmäinen kerta. Muinaasil oli kuuleman mukaan samanmoinen onkelma.”

    Matoran oli viimein saanut piippunsa kuivaksi ja istualtaan venen reunaa vasten nojaileva matoran heitti liinan takaisin skakdille, joka nappasi sen vaivatta ilmasta.

    “Ai mikä ongelma?”

    “No… no Leviaattani.”

    Matoran hykerteli huvittuneena. Skakdin pettynyt mulkaisu sai tämän lopettamaan, mutta kivikaveri piti siitäkin huolimatta ystävänsä huolestumisenaihetta typeränä.

    “No mutta sehän on vain satua. Hölynpölyä, jota vanhukset suoltavat nuorille merenkulkijoille pelotellakseen. Ei mitään sellaista voi oikeasti olla olemassa.”

    Skakdi mutristi suunsa niin tiukkaan, että tämän suurikokoiset hampaat katosivat miltei kokonaan paksujen huulien alle.

    “Eläs eläs kuule. Se ompi kuule yksi miun väestäni, joka ne tarinat on kirjottanu. Hadorakkiki siitä kaverista aina puhuupi. Sanoopi, ettei kenestäkkää nii hullua oo vaan vettä tuijottelemalla tullu.”

    “Ja Hadorakin turinoinnitko sitten eivät ole hulluja?”, matoran jatkoi kyseenalaistamistaan, “Vanha se mies on ja täysin pöpi päästään. Sinuna en ihan hirveästi murehtisi hänen sanomisistaan”

    “Mutta ku siinä ei oo kaikki…”

    Matorania hämmensi, kuinka vakavasti hänen leveäharteinen toverinsa aiheen otti. Yleensä kaksikon selvästi positiivisempi osapuoli tuijotti nyt veneen lattiaa sanojensa välissä.

    “Pohjoosen rohvessori. Kuulusa oikeen. Kirjotti tämmösen teorian suuresta vesipeosta, joka nukkuupi syvällä maailman pohjalla. Sano sitä oikein alkuelläimeksi.”

    “Vai että ihan alkueläimeksi?”

    “No nii siinä artiklassa luki.”

    “Ja minkäs sortin professori sen olikaan kirjoittanut?”

    “No ku emmie muista”, skakdi myönsi hieman nolostuneena, “Joku onu-kääpiö. Mattikoha se oli… vaiko Mauri?”

    “Ai että Mauri ihan?”

    “No kyllä sie tiiät miun nimimuistin. Kuule annapa olla, jos ei sivistys kiinnosta. Joko sitä alettaisi olla perillä? Mie halluun pois täältä niin pian, ku vain mahollista.”

    Matoran oli lähinnä päätynyt pyörittelemään silmiään ystävänsä tuohtuneelle selvitykselle. Ekstranetin saapuminen heidän kotisaarellensa oli tuonut mukanaan Metru Nuin informaatioajan hyödyt ja haitat. Tahti, jolla skakdi kittasi itseensä tiedemaailman uusimpia käänteitä kuului luultavasti niistä molempiin. Kerropa siinä korven kasvatille “medialukutaidosta”.

    Skakdin viimeisin kysymys oli kuitenkin huomioimisen arvoinen. Kokoontaitetun tähtikartan esiin vedettyään matoran vuorotteli katseellaan maalatun kankaan ja paikoitellen pilvien takaa pilkistävän tähtitaivaan välillä.

    “Kaksi nyrkinmittaa paapuuriin. Ja valot pois. Eivät halua herättää huomiota.”

    Skakdi teki työtä käskettyä samalla, kun matoran itse nousi aluksen keulaan tähystämään. Kaapuun pukeutuneeseen kolmikkoon heräsi eloa välittömästi mastosta roikkuneen spottivalon sammuttua. He tiesivät illan kohteen olevan lähellä.

    “Vie meidät hitaasti aluksen peräpuolelle ja valmistelkaa köydet. Yritämme hoitaa tämän mahdollisimman hiljaa ja nopeasti.”

    Matoranin täytyi peittää suunsa käsillään estääkseen itseään parkaisemasta ääneen. Ryhmästään erkaantunut ruskeahuppuinen ja huomattavan pitkä naishenkilö oli ilmaantunut hänen taakseen ääntäkään päästämättä. Vihreät kasvot ja oranssit hohtavat silmät tuijottivat kohti pohjoista, jossa ei kuitenkaan vielä näkynyt muuta kuin vettä. Samalla kun Skakdi vain tuijotti, kuinka hahmo lipui äänettömästi takaisin kahden toverinsa joukkoon, alkoi matoran tarkistamaan jalkoihinsa kerille käärittyjä paksuja köysiä koukkuineen. Vaikka ystävysten tehtävä oli vain odottaa hiljaa laivassa ja odottaa mystisen kolmikon paluuta, piinasi molempia jännitys. Kumpikaan heistä ei edes muistanut, milloin olivat viimeksi työskennelleet selakheille.

    Ruskeakaapuisen kasan alla kävi kova kuiskinta. Selakhi-siskosten keskuudessa puhui kuitenkin myös neljäs ääni. Kolmikon väliin asetettu kiekkomainen kommunikaattori ei kuulostanut järin tyytyväiseltä asetelmaan.

    “Väitän silti, että minun olisi pitänyt lähteä mukaan. Jos laiva todella on Purifierin, täytyy siellä odottaa mitä vain. Ja suurvallan verran tulivoimaa on aika hyvä torjumaan ‘mitä vain’.”

    “Hei. Älä laita minua katumaan sitä, että saat konsultoida operaatiota. Ja sitä paitsi, tällaiset tapaukset vaativat hienovaraisuutta ja huomaamattomuutta. Molemmat asioita, joista sinä et ole kuullutkaan.”

    Loput Brezit nyökyttelivät hiljaa vanhemman sisaruksensa huomioihin. Porukan nuorin ei voinut estää itseään lisäämästä: “Että rakennahan vain rauhassa siellä niitä haarniskojasi, nörtti. Kyllä me hoidetaan.”

    Kolmas, toistaiseksi hiljaa pysynyt Brez näpräili hermostuneena silmiensä sävyistä visiiriään, joka pysyi napakasti naisen otsalla odottamassa toimintaa. Siskoksista vanhin mulkaisi kuopusta tämän epäasiallisesta kommentista vaikkei edes tiennyt, miksi. Ei hän koskaan kuitenkaan totellut.

    “Noh. Videota päälle sitten”, kuului Killjoyn entistäkin tyytymättömämpi ääni, “Tahdon ainakin nähdä livenä, mitä sieltä löytyy.”

    Brezit tekivät työtä käskettyä. Keskimmäisen siskoksen visiiri laskeutui napakasti tämän kasvoille, kun kahden muun koko maskit liikkuivat puoli naamaa suoraan alaspäin. Taisteluasentoon kolahtaneet maskit suojasivat nyt selakheista raskaimmin varustettujen koko kasvot. Kaikki kolme kaapua valahtivat synkronoidusti veneen pohjalle. Muutama sata kilometriä pohjoisempana Killjoy sai eteensä kolme näytöllistä siskosten lähettämää livekuvaa.

    “Joten. Kertaus?”, oli visiirikasvoisen Brezin mielen päällä, jonkin suuren ja rautaisen ilmestyessä hiljalleen viisihenkisen paatin näköpiiriin.

    “Xialainen rahtialus. Rekisteröity Voitto Korporaatiolle, mutta toisin kuin kaikki toverinsa, ei näyttäisi koskaan rantautuvan. Hakee tavaraa milloin mistäkin, mutta tulee lopulta aina tänne Xian ja Steltin välille ja pysähtyy keskelle avomerta päiviksi. Sitten se taas katoaa ja tulee takaisin uuden lastin kanssa.”

    “Joten… mihinkä se vanha rahti menee, jos se käy aina vain hakemassa uusia?”, liittyi keskustelua sivusta kuunnellut skakdi, jota selakhien operaatio kiinnosti aivan liikaa.

    Kaiuttimesta kuunteleva Killjoy tai Brezeistä vanhin ja eniten panssareilla peitetty ei olisi valottanut asiaa, mutta merenkävijäkaksikon oikeasti tunteva nuorin Brez sisällytti heidät jutusteluun jo puhtaasta kohteliaisuudesta.

    “Aluksi epäiltiin, että ehkä se pudottaa tavaraa merenpohjaan talteen, mutta me kävimme täällä pari kuukautta takaperin, eikä sieltä ei löytynyt mitään. Ne pari vilausta, jotka olemme aluksesta saaneet kielivät, että se on hyvin raskaasti vartioitu. Kymmeniä tummia tyyppejä partioimassa kaikkia kansia, joten ennen tätä iltaa emme ole uskaltaneet olla paikalla, kun mokoma ankkuroituu.”

    “Mikä tekee tästä illasta erilaisen?”, liittyi lievästi huolstuneen oloinen matoran keskusteluun.

    “Ollaan pidetty sitä silmällä aina, kun se ohittaa Steltin. Skannerit väittivät, että nyt on vain kuusi elämänmuotoa mukana ja nekin taisivat nukkua juuri silloin, kun me ne äkkäsimme.”

    “Joten nyt, kun tiedämme, että Voitto Korporaatio on vähintäänkin perseestä, niin aika hutkia ja sitten tutkia”, täydensi keskimmäinen Brez.

    Killjoy oli heittämässä jo vihaista kommenttia siitä, kuinka luvassa olisi hutkimista ilman hänen vähintäänkin vaikuttavia massahutkimistaitojaan, mutta miehen miete keskeytyi nyt jo videokuvankin kautta välittyvään metallinharmaaseen näkyyn.

    Perinteiseen Xialaiseen tyyliin alus oli käytännössä pienen kaupungin kokoinen. Tai siltä se ainakin vaikutti alusta takaapäin lähestyttäessä. XMS Profit, kuten tahtorakin kokoiset kirjaimet sen kyljessä megalomaanisesti ilmaisivat, pysytteli kuin pysyttelikin täysin paikallaan. Aivan kuten tutkat olivat kymmeniä kertoja aiemminkin todistaneet. Ja muutamia laivan keskiosilta ilmaantuvia valonsäteitä lukuunottamatta laiva oli myös täysin pimeänä.

    Skakdi oli nostanut heittoköydet olkapäilleen valmiuteen. Hitaasti alusta lähestyen selakhit valmistautuivat suureen loikkaan ja kohtaamiseen sen kanssa, joka laivaa asutti.

    Mutta laivan Kapteeni oli jo ehtinyt poistua. Rahdin lisäksi jäljellä oli vain sen vartija.

    XMS Profitin kansi, muutamaa minuuttia myöhemmin

    Konttien takaa vilahti viiva vihreää ja hopeista. Selakhin jalat astuivat hiljempaa, kuin hiljaisuus. Agentin jokainen liike myötäili laivan hiljaista keinumista ja jokainen ele suuntaa, johon tuuli parhaillaan ujelsi. Kukaan ei olisi kyennyt huomaamaan Brezeistä nopeinta. Tappava vakooja olisi kuitenkin aiheuttanut loputtomasti enemmän kauhua, jos laivan kannella olisi ollut tälle yksikin uhri. Mutta skannerit olivat olleet oikeassa. Laiva oli käytännössä tyhjä.

    “Ei niin helvetin mitään. Miten Brez?”

    Noin kymmenen metriä konttikasan taakse raportoimaan jääneen siskoksen alapuolella avautui lukuisia hyttien ovia. Vanhin siskoksista riuhtoi metallia miltei saranoiltaan, kaksiteräinen aseensa valmiina jokaisen huoneen kohdalla. Tulokset olivat kuitenkin hyvin samanlaisia, kuin ylempänäkin. Hyteistä ei löytynyt edes miehistön irtaimistoa. Aivan, kuin aluksella ei koskaan sellaista olisi ollutkaan.

    “Tyhjää on.”

    Yhä konttien takana vartova Brez sääti radiovastaanottimensa taajuutta varovaisesti.
    “Pirulaiset ehtineet jo livistää? Ollaanko me nyt ihan varmoja, ettei tämän laivan alapuolella ole jotain perkeleen syväläisvaltakuntaa?”

    “Entä kolmas?”, kuului Killjoyn ääni kaikkien korvanapeista, “Status ruumassa?”

    Radiohiljaisuus. Raportoineiden sisarusten sydämet hyppäsivät omistajiensa kurkkuun. Vastauksen saamiseen oli mennyt aivan liian monta sekuntia.

    “Minulla… minulla taitaa olla liikettä”, kuului lopulta kuiskaus. Hyttejä tutkinut Brez ei jäänyt aikailemaan.

    “Olen lähellä. Saavun välittömästi!”

    Samanlaisen viestin antoi myös laivan kannella odottanut selakhi. Nascosto-yhteyden takana Killjoy yritti saada selkoa liikettä havainneen Brezin ympäristöstä.

    “Miksu. Laajenna kakkosen kuva kaikille näytöille.”

    “Viimeisen kerran, Herra Killjoy, nimeni lausutaan M-1X-Su.”

    “Monimutkaisia turhuuksia. Miksu on aivan hyvä. Nyt sitä kuvaa kehiin.”

    Radio hiljeni taas Killjoyn saatua haluamansa. Pimeässä ruumassa nurkan takana kykkivä Brez kuikuili säännöllisesti kohti pitkää käytävää, jonka varrella näytti olevan lukuisia suurikokoisia kapseleita. Raskaasti huohottava selakhi avasi taas vapisten yhteyden siskoksiinsa. Hän oli nähnyt jotain… tai oikeastaan juuri ei ollut.

    “Täällä on jotain… nopeaa. Näin vilahduksen jostain, mutta se ei tainnut huomata minua.”

    “Pysy siellä. Olemme tulossa”, kuului vastaus.

    Toisin, kuin varovaisuuden valtaama Selakhilla, oli Killjoylla ollut aikaa tutkia ruuman sisältöä niistä pienistä välähdysksistä, mita Brezin kamera oli ehtinyt tarjoamaan.

    “Nuo kapselit…”

    “Joy, nyt ei ole hyvä hetki.”

    “Minun täytyy nähdä lähempää.”

    Brez kirosi mielessään teknosaatanan uteliaisuutta. Sitten hän kirosi myös omaansa. Selakhi heitti varovaisuuden romukoppaan.

    Nainen seisoi nyt keskellä käytävää, tuijottaen sitä pitkin kohti pimeyttä. Ruumassa oli täysin hiljaista. Brezin askeleet eivät lisänneet siihen paljoa. Punainen visiiri silmillään hän alkoi hitaasti lähestymään kapseleita. Niitä oli yhteensä kuusi ja niiden sisällä poreili jonkinlaista nestettä. Ruuma oli kuitenkin sen verran pimeä, ettei selakhi saanut aivan selvää tankkien sisällöistä.

    “Valot”, kuului ääni radion takaa ja Brezin visiiri kuuli. Otsalamppu syttyi ja selakhi antoi silmiensä hetken totutella valkeuteen. Kun hän viimein avasi silmänsä, työnsi hän välittömästi nyrkin suuhunsa, estääksen itseään huutamasta. Oranssi veri kirposi naisen rystysistä, kun terävät hampaat pureutuivat läpi metallisen hanskan. Killjoy tuijotti näkyä yhdessä selakhin kanssa. Kralhin muistoista kaivautui kasa hyvin vanhoja ongelmia. Selakhilta taas pelottavankin tuoreita.

    “Yksilö 28” oli korvannut tiedoissa skakdin kauan sitten unohtuneen oikean nimen. Se, oliko kuolleen sotilaan väri ollut joskus oikeasti musta, vai aiheuttiko pitkin olennon suonia virtaava massa synkän värin, oli epäselvää. Se ei todellakaan ollut asia, johon näyssä ensimmäisenä kiinnitti huomiota.

    Sitä olivat hampaat, jotka eivät olleet skakdia nähneetkään. Musta massa, joka oli jo peittänyt skakdin silmät, olivat uudelleenmuotoilleet myös sen leuat. Sen valtavat purukalustot olivat kuitenkin vielä metamorfoosinsa keskellä. Talttamaisuus itsessään ei ollut vielä kadonnut, mutta hampaiden pituus oli jo niin suuri, että ne puhkaisivat omistajansa lihan vastakkaisilta puolilta.

    “Tytöt… meillä on Snättejä.”

    Killjoy ei tohtinut kysyä selakhin merkillisestä nimeämisestä. Entisen kenraalin ajatuksilla oli liian kiire muistella tapahtumia viikkojen takaa. Suurihampaisia metsästäjiä, jotka olivat etsineet jotain hänen mökillään Klaanissa. Samat metsästäjät, jotka Telakan Lohrakit lopulta kärvensivät.

    Eikä sekään ollut ensimmäinen kerta, kun kralhi oli tavannut tankin hirviöitä. Tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta, kun hän ymmärsi, mistä ne tulivat.

    Brez kävi läpi jokaisen kapselin, Jokaisessa kupli tasoltaan vähintäkin karmea näky. Kupoleista viimeinen oli muutoksessaan kaikkein pisimmällä. Sen yksilö muistutti kooltaan ja ruumiinrakenteeltaan enemmän titaania, kuin mitään Zakazilla elänyttä.

    “No tämä ainakin varmisti sen… tämä on Purifierin alus.”

    Inhon täyttämä selakhi ei huomannut, kun käytävää pitkin salamannopeasti kiitävä asia ohitti hänet taas. Ja nyt se oli satavarmasti huomannut hänet. Killjoylle asti vilahdus ei välittynyt, mutta mies oli kuitenkin alkanut jo pohtimaan oikeaa kysymystä.

    “Jos nämä ovat elämänmuodot, jotka skannerimme havaitsivat…”

    “…niin mikä tätä laivaa oikein ohjaa?”, Brez täydensi.

    Vastausta ei tarvinnut etsiä kaukaa. Killjoy huomasi sen ensin. Vihreä hohde oli ilmestynyt kuvaan jostain selakhin takaa. Hän ei kuitenkaan ehinyt huutaa varoitusta, kun yhteys ruumaa tutkineeseen siskokseen katkesi. Killjoyn ärjynnät saivat lisää liikettä toveriaan pitkin laivaa lähestyvään kahteen muuhuun Breziin. Kumpikaan heistä ei enää jaksanut välittää liikkeidensä hienovaraisuudesta. Metalliset juoksuaskeleet kaikuivat pitkin laivan kantta.

    Ruumassa Brez ärjäisi kivusta. Vihreä ioniterä oli tullut, kuin tyhjästä ja se oli leikannut hänen ranteestaan juuri siitä panssarista, missä radiolähetin sijaitsi. Nyrkkiin puristettua vasenta käsivartta pitkin valui punaista verta, joka alkoi hitaasti tiputtamaan nestettä myös ruuman lattialle.

    Hyökkääjää ei enää näkynyt. Isku oli ollut nopea ja huomaamaton, aivan kuten sen tekijäkin. Brezin kimppuun käynyt olento oli aivan liian nopea jopa kanohia käyttäväksi toaksi. Ehkä jopa selakhiksi.

    Pyöreä hopeinen kilpi oli refleksinomaisesti materialisoitunut Brezin oikeaan käteen. Nainen pidätti hengitystään. Yritti kuulla, missä vihollinen liikkui. Katonrajasta selakhia tuijottavan olennon ruumiintoimintojen ääni kuitenkin hukkui kauempana jylisevien dieselmoottorien jylinään.

    Toinen isku. Pitkä viiltohaava oli ilmestynyt Brezin selkään ennen, kuin tämä oli edes ehtinyt kääntymään mekaanisten ranteiden liikkeen kuullessaan. Naisen henki salpautui kivusta. “Ei vielä”, hän ajatteli. Tämänkaltainen vihollinen vaati kärsivällisyyttä.

    Brez kääntyi nyt ympäri nauliten katseensa takaisin menosuuntaansa. Hänen vastustajansa oli äärimmäisen varovainen. Ei antanut enää edes havaita hänen liikkumisiaan, vaikka Brez olikin melkoisen varma, ettei hänestä olisi rehellisessä miekkamittelössäkään vastusta näin ripeälle viholliselle.

    Ja silloin hän kuuli taas sihahduksen. Selakhi tajusi vihollisen olevan aivan hänen takanaan vasta, kun terä oli jo alkanut uppoamaan hänen selkäänsä.

    Brez tuijotti vatsastaan läpi tulleen valtavan ioniterän kelmeää värähtelyä. Vihreä miekka oli valtava. Ja silti se oli iskenyt, kuin se ei olisi painanut mitään. Selakhin veri väreili pois ionisen terän ympäriltä. Se oli niin valtava, että se oli käytännössä halkaissut hänet kahtia.

    Saraji seisoi yhä selakhin takana miekan kahvasta tiukasti puristaen. Hän alkoi vetämään terää varovasti pois. Selakhin arkaluontoisesta tunkeilusta huolimatta, hän ei halunnut tuottaa ylimääräistä kipua.

    Ja kuin viimeisillä voimillaan, Brez tarttui sisästään poistuvaan terään. Sen ioninen pinta alkoi hitaasti jauhamaan pois hänen kämmeniään, mutta hän ei tuntunut välittävän. Saraji seurasi surullisena, kuinka hänen uhrinsa yritti ymmärtää äkillistä kuolemaansa. Selakhi oli puristunut kaikilla viimeisillä voimillaan hänen miekkaansa, eikä ionisoturi tohtinut riuhtaista sitä irti kylmenevästä ruumiista.

    Olisi ehkä kannattanut.

    Hopeapanssarinen jalka iskeytyi vahkia suoraan kasvoille. Sarajin ote kirposi miekastaan, joka jäi törröttämään paikalleen jähmettyneeseen halkaistuun selakhiin. Seinään iskeytyessään ionisoturi miltei menetti tajuntansa. Meni useita sekunteja, kunnes hän sai silmänsä pysymään auki. Ja sen tehtyään hän tajusi tuijottavansa oman miekkansa terää, vain senttimetrien päässä omista kasvoistaan.

    Selakhi, joka hänet oli tyrmännyt oli ilmiselvästi sama, jonka hän oli juuri seivästänyt. Mutta kuinka? Saraji oli kierroksellaan ehtinyt nähdä jo kaikki kolme selakhia, jotka yhdennäköisyydestään huolimatta olivat kuitenkin ilmiselvästi erinäköisiä. Joten kuinka agentti, jonka hän oli juuri surmannut uhkasi häntä nyt hänen omalla aseellaan.

    Silmäkulmastaan Saraji vilkaisi uhriaan. Se oli yhä paikallaan. Ilmaan kesken kaatumisen jämähtänyt. Ja siinä, hänen silmiensä edessä se ja veritahrat sen alla alkoivat haihtua. Silloin vahki ymmärsi kiinnittää huomiota häntä miekalla osoittavan selakhin naamioon. Se hohti. Ja silloin vahki muisti, kuinka petollisen pirullisia selakhien maskit olivatkaan. Penteleen Mahikit.

    “Kosahdit vanhanaikaiseen, popottipoika, tai ainakin minun näkökulmastani vanhanaikaiseen. Nyt istut hiljaa ja odotat, että siskoni auttavat saattamaan sinut ja koekappaleesi parempaan säilöön.”

    Saraji kirosi päänsä sisällä. Se yksi ilta, kun Voitto Korporaatiolla ei mukamas ollut varaa vahtia omaa automatisoitua laivaansa. Se yksi ilta, kun Saraji vastasi laivan pääsemisestä perille. Sen piti olla juuri se ilta, kun hän aliarvioi vastustajansa täydellisesti

    Selakhi tuijotti vahkia piinaavasti. Tarkkaili tämän jokaista elettä. Nopea pirulainen ei pääsisi pakenemaan. Lähemmällä tarkastelulla näytti kylläkin siltä, ettei vahki olisi edes halunnut. Brezillä ei ollut valtavasti kokemusta kommandoista, mutta oli silti ilmiselvää, että tämä kyseinen oli nukahtamisen partaalla. Ja niin Saraji olikin. Päiviä kestänyt kellojen pakoilu painoi yhä hänen niskassaan. Hän oli kuvitellut piristyvänsä päästyään ulkoilmoille, mutta vuorokausia kestäneellä levottomuudella oli paino, jota ei merituulella saatu väistymään.

    Sarajin ajatus keskeytyi kaksiin jalkapareihin, jotka lähestyivät häntä ja selakhia suunnasta, josta ensimmäinen siskoksista oli ruumaan astunut. Huojennus oli silminnähtävissä Brezeistä nuorimman kasvoilla, kun taas siskoksista vanhin otti ohjat käsiinsä hetkeäkään empimättä. Potku Sarajin kasvoille olisi tehnyt varmasti vähemmän kipeää, jos päivän aikana hänen valvetilaansakin häiritsemään alkaneet kellot eivät olisi jo repineet häntä sisältäpäin.

    “Vai sinä olet Purifierin uusi vainukoira? Olet ehkä kuullut, ettei moisten elinaikaodotus ole ollut kovin korkea.”

    “Kiitos perkele meidän”, täydensi nuorin sisaruksista. Tilannetta nyt enää kahden Brezin kautta seuraava Killjoy olisi luultavasti jo valittanut kuopuksen rääväsuusta, mutta hänellä oli täysi työ olla purkamatta Sarajiin kohdistuvaa raivoaan työasemansa vieressä leijuvaan puoliksi purettuun munakelloon.

    Vahki itse näytti lähinnä pettyneeltä. Kyllä hän tiesi, että Purifierin suosikkeja oli napsittu pois pelistä viimeiset vuosikymmenet. Mutta hän olikin heistä ensimmäinen. Ja siksi myös paras. Ja hänellä oli aina pakokeino ja tapa peittää jälkensä.

    “Kiitos, että saavuitte kaikki yhdessä paikalle todistamaan eittämättä nolointa hetkeäni”, vahki aloitti.

    Killjoy ärjyi Brezien korvanapeissa nyt jo ääneen sitä, kuinka ei muka ollut noloa käydä hänen tyttärensä kimppuun Exo-Toilla, kun ei itse pärjännyt taistelussa.

    “Sillä nyt minun ei tarvitse räjäyttää koko laivaa.”

    Nascostolla Killjoy nielaisi. Kauhistuneiden selakhien jokaisen omat kilvet olivat jo materialisoitumassa. Virnistys vahkin kasvoilla peittyi valonvälähdykseen ja lentäviin lasinsirpaleisiin. Kapselit siskosten takana olivat lakanneet olemasta.

    Vanhin Brez repäisi lasinsirun poskestaan vielä lattialla maatessaan. Kovasta iskusta huolimatta hän oli onnistunut pitämään kilpensä käsissään loppuun asti. Lopulta paineaalto oli kuitenkin heittänyt siskokset tankkien levinneistä nesteistä kastuneeseen maahan.

    Keskimmäinen selakhi heitti keskeltä haljenneen visiirinsä syrjään ja auttoi Brezin ylös. Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti siskoksista marginaalisesti pienikokoisin oli onnistunut pysymään pystyssä ja kilpeensä yhä silmät ummessa nojaten alkoi hänkin havahtumaan takaisin maan pinnalle. Kukaan ei ollut yllättynyt siitä, että vahki oli jo paennut paikalta miekkoineen. Ja mikäli Killjoyn antamat ennakkotiedot “Sarajista” pitivät paikkansa, oli perään lähteminen täyttä ajanhukkaa. Kukaan ei saisi kiinni pakosalla olevaa pelkuria.

    Ruutujensa edessä Killjoy antoi siskoksille hetken toipua räjähdyksestä. Tälli oli rikkonut myös vanhimman siskoksen pienoiskameran ja kralhi seurasi tilannetta nyt enää rääväsuisen kuopuksen näkövinkkelistä.

    “Saatana.”

    “Mmh”, olivat muutkin mieltä.

    Ruuman käytävä, jolle kapselit oltiin jätetty oli nyt täysin romun peitossa. Ne groteskiudet, jotka vielä hetki sitten lilluivat tankeistaan olivat höyrystyneet käytännössä välittömästi.

    Tai ainakin suurin osa. Visiiritön Brez osoitti inhon vallassa kauemmaksi kohti käytävää. Jokainen siskoksista napsautti otsalamppunsa päälle. Yksi todisteiden pahan paikan tullen hävittämiseen tarkoitetuista räjähteistä oli ollut suutari. Viiden muun räjähtäessä, olikin reunimmaisin kapseli vain sinkoutunut pois paikaltaan, haljeten lopulta kahtia siihen, missä Breznikovat sitä nyt tuijottivat.

    Hetken tuijotettuaan yhdet vihreistä käsipareista viimein tarttuivat suurimpaan metalliseen lohkareeseen, joka oli hetki sitten ollut vielä tankin kuplivan veden mutageenitasoja säätelevä koneisto ja siirsivät sen pois paikoiltaan. Sen alta paljastuivat mustat jalat. Ruumiistaan irronneet jalat. Yksi Brezeistä irvisti inhosta. Toinen vain jatkoi tavaran siirtämistä, kunnes musta käsi räjähti läpi kasan päällä olleesta rautalevystä ja koko kolmikko hyppäsi säikähdyksestään ison askeleen taaksepäin.

    “Varovasti!”, ärjähteli kralhi, joka oli itsekin melkein kaatunut tuolillaan.

    Mustan massan peittämä kämmen hapuili hetken ennen lysähtämistään sen metallin päälle, josta se oli iskeytynyt läpi. Kasan alta kuului vaikerrusta. Hetken aavemaista korinaa kuunneltuaan kuopus päätti, ettei tilanne etenisi mihinkään ahdistuneesti tuijottelemalla. Muiden Brezien vastalauseista huolimatta selakhi alkoi riuhtomaan metallisälää ruumiin ympäriltä, kuin raivohullu. Lopulta ylisuuret komponentit eivät enää peittäneet mustaa kuplivaa torsoa, jonka sokea, hampaiden turmelema kallo yritti epätoivoisesti kertoa viimeistä viestiään.

    “Tappakaa… minut.”

    Jopa Killjoyta ruudun takana puistatti. Kukaan ei ansainnut tällaista kohtaloa.

    “Mitä ne oikein ovat tehneet sinulle…”, kauhisteli visiiritön Brez ääneen. Ja hänen ja muidenkin yllätykseksi se, joka joskus oli ehkä ollut skakdi myös vastasi.

    “Elävistä… elävistä tulee hänen silmiään.”

    Katseita vaihdettiin. Brez jatkoi karmaisevaa keskusteluaan.

    “Silmiään? Kenen? Kuka tätä tekee?”

    Piste, josta skakdin ruumis oli haljennut, kupli. Jokainen syvältä kangettu sana työnsi hampaita entistä syvemmälle tämän omaan lihaan.

    “Valkoinen kuningatar ei itse näe, vaikka hän näkee kaiken… ja hän haluaa lisää silmiä. Elävistä tulee hänen silmiään…”

    “Valkoinen kuningatar…”, toistivat Brezit. Killjoyn sisällä muljahti. Hän tiesi tarkalleen, mistä geneettisen holokaustin uhri puhui.

    “Mutta kuolleet…”, se jatkoi, “Hän tulee ja ottaa kuolleet. Seppä tulee… ja seppä takoo heidät osaksi koneistoa.”

    Skakdin ääni särkyi. Musta veri kupli sen kurkusta, mutageenin turmeleman olennon vetäessä viimeisiä tuskallisia henkäyksiään.

    “Seppä… seppä korjaa kellon meillä…”

    Skakdin viimeinen hengenveto sisälsi ainoastaan hänen omaa vertansa. Hampaiden välistä pulppuava musta massa jähmettyi sen valuttaneen ruumiin mukana. Brezit purivat hammastaan. Killjoy tuijotti näkyä hetken kuopuksen silmin ja huokaisi sitten syvään.

    “Tulkaa jo takaisin. Sieltä ei löydy enää muuta kuin lisää painajaisia.”

    Siitä he kaikki olivat yhtä mieltä.

    Takaisin veneessä

    Kauas veneviisikon taakse jäävä XMS Profit tulisi kellumaan paikallaan vielä pitkään, ennen kuin Xian laivastot pyyhkisivät sen hylättynä pois maailmankartalta. Takaisin kaapuihinsa kietoutuneet kolmoset istuivat ringissä taas veneen peräpäässä, Killjoyyn yhteydessä olevan kommunikaattorin levätessä heidän keskellään. Gehrai-niminen skakdikin oli liittynyt löydöksiä pohtivaan piiriin, tämän matoranystävänsä jäätyä suosiolla ruoriin. Tuuli oli taas hieman yltynyt.

    “Olen törmännyt moisiin useasti aina metsästäjäpäivistäni saakka. Ulkonäöllinen yhteys Purifieriin oli aina ilmiselvä… mutta en minä koskaan odottanut mitään tällaista.”

    “Meillä on ollut yksi palkkalistoillakin…”, Brez parahti, “Piruparka. Snätti tai ei, niin kukaan ei ansaitse tuollaista.”

    “Snätti?”, ihmetteli Gehrai. Killjoy oli kiitollinen, että joku muu kysyi oudon lempinimen peruja hänen puolestaan.

    “Xialaisten antama lempinimi. Kutsuvat Snatchereiksi. Lähinnä siksi, että mokomilla on tapana ryöstellä niitä harvoja hautoja, mitä sieltä saastepesästä enää löytyy.”

    …voi luoja. Olin siis kuitenkin oikeassa.”

    Brezien jakamaton huomio oli Killjoyssa, joka oli tajunnut oman teoriansa kamaluuden.

    “Hei, skakdi”, kralhi aloitti demonstroimaan, “Sinä osaat varmaan kertoa, miksi Zakazilla ei enää haudata porukkaa, vaan ruumiit poltetaan.”

    Nainen raapi jättimäistä leukaansa ja muisteli hetken haikeana kotisaarensa muuttuneita tapoja.

    “Nooh. Tietty sen takia, ettei äpärät niitä vie. Irnakkin pirut. Isohamppaiset demoonit, jotka kaivaapi ylös meijän vainajat. Ei se sovi. Polttaa se ruumis pittää. Rauha kuolleille. Ei niien enää manalassa tarvihe kärsiä.”

    Selakhi-siskosten katse oli tyrmistynyt.

    “Et kai sinä Killjoy yritä sanoa, että…”

    “Että joskus tarinoilla on ihan hyvä syy olla olemassa.”

    Keskustelua sivukorvalla kuunteleva po-matoran ei voinut olla ajattelematta ystävänsä tarinaa Leviathanista.

    “Seppä takoo heidät osaksi koneistoa”, toisti keskimmäinen sisar skakdimössön sanoja, “Mitä luulet, että se oikein tarkoitti? Jos Purifierilla on ollut koko sisällissodan jälkeinen Zakaz käytettävissään… luoja… ruumita täytyy olla tuhansia. Mihin ne on voitu käytää?”

    “Minulla on ihan kauhea teoria, enkä ole jakamassa sitä, ennen kuin saamme varmuutta asiaan. Nyt me vetäydymme hetkeksi tänne ja jäämme odottamaan, milloin se Sarajinperkele pistää taas pitkän naamansa ulos. Haluaisin kovasti tietää, mitä temppuja se äpärä käyttää kadotakseen tuhkatuuleen keskellä merta.”

    “Ja mitä kaikkea muuta täällä on kuskattu ja miksi keskellä merta. Skannereissa ei vieläkään näy mitään. Mihin se kaikki rahti aina menee?”

    Ajatuksia aiheesta riitti monilla, mutta väsymys painoi porukkaa myös sen verran, ettei kukaan enää jaksanut avata suutaan.

    Paluumatkaan menisi vielä tovi. Siskokset rojahtivat makuulle veneen pohjalle ja Gehrai palasti takaisin matoran-ystävänsä luokse. Pulisonkimestari oli kuunnellut keskustelua sivusta tarpeeksi muodostaakseen kokonaiskuvan. Toverukset tuijottivat hetken hiljaa kohti horisonttia, jossa varmasti pilkistäisi jonkin ajan päästä jo tuttu kotisaaristo.

    “Leviaattania tai ei… mie piän näistä vesistä nyt entistäki vähemmän.”

    Tällä kertaa po-matoran ei alkanut väittämään vastaan.

    Baterra-asema, kilometrejä XMS Profitin yläpuolella

    Sarajia ei ollut vastassa aseman herra. Vahki oli siitä loputtoman kiitollinen. Hyvällä tuurilla sielukas isäntä olisi taas aivokuollut sen aikaa, ettei tämä ehtisi huomaamaan uusimman lähetyksen uupumista.

    Volitak-kasvoinen jään toa rummutti ikkunalautaa telakointiasemalla, josta avautui näkymä meren yllä vallitsevaan yöhön. Saraji ei ollut vielä tottunut ajatukseen, että pilvet olisivat hänen alapuolellaan ja yläpuolellaan vain maailmaa ja tähtiä erottava raja.

    “Kai tiesit, että arvon Tohtori on aikonut päästä siitä läpi”, Kapteeni pohti uneliaana tähtitaivasta tuijottaen, “Viedä meidät toiselle puolelle.”

    “Arvon Tohtori ei tee yhtään mitään ilman päätään”, Saraji vastasi katkerana, “Seilasimme Voitonhampaasta ohi. Saa kyseenalaistamaan sen, rajoittavatko sitä skorpionihäntäistä hullua mitkään moraaliset koodit.”

    “Ja meitäkö rajoittaa?”, töksäytti jään toa. Siihen Saraji ei halunnut edes vastata. Kuten ei myöskään omaan kysymykseensä siitä, miksi hän oikeastaan edes halusi Killjoyn pään niin hanakasti vadille. Hän tiesi, että päivänä minä hyvänsä muisto siitä syystä kirpoaisi hänen mieleensä. Mutta kaikki oli niin paljon helpompaa, kun ei tarvinnut kyseenalaistaa omia motiivejaan.

    “Kuinka mestari? Joko hän on näyttänyt naamaansa.”

    “Hän on puhunut taas sen makutan kanssa”, Kapteeni totesi irvistäen, “Tarpeellinen osa uusien silmien luontiin nyt, kun mestari itse ei enää pysty, mutta en minä silti pidä siitä.”

    “Mutta kun aika tulee, niin hänetkin puhdistetaan?”

    “Luonnollsesti.”

    Vallitsi hetken hiljaisuus. Sarajin oli pakko pysähtyä hetkeksi kyseenalaistamaan edellisten viikkojen keskustelujensa hulluutta. Kapteenille tässä ei ollut mitään uutta. Hän oli ainoastaan mielissään juttuseurasta,

    “Frosteluksetkin ovat taas neuvottelupöydässä”, toa totesi, “Mestari oli valmis ottamaan heidän joukkonsa vastaan nyt, kun sait arvon komentajan jäämistöt takaisin käsiimme.”

    Saraji muisti sen kohtalokkaan matkan, jolla Aizen oli menehtynyt Frosteluksien hyökkäykseen. Klaanilaisten puolustus oli kuitenkin pitänyt. Aizen kuulineen oli kulkenut pitkän matkan mereltä Odinalle, jossa Lähetti oli viimein saanut sen matkaansa.

    “Hyvä. Heistä on vielä hyötyä.”

    “Ja… tosiaan. Mestari on järjestänyt sinulle jo laivan seuraavaa tehtävääsi varten.”

    “Klaaniinko tosiaan taas?”, vahki tuumasi murheellisena, “Vaarallinen paikka, kun sotakin ja kaikkea. Luulin, ettei niiden pirun tonttujen tappaminen ollut prioriteetti.”

    “Mestari on vakuuttunut, että hänen kuningattarensa nukkuu paremmin heidän kanssaan. Ja jos se on hänelle parhaaksi, on meidän tehtävämme pitää huolta, että hänen toiveensa toteutuvat.”

    Saraji murahti, vaikkei uskaltanutkaan olla aivan samaa mieltä. Hän tiesi, että Bio-Klaani on ollut pakopaikka monille. Ja että yksi Mustan Käden entisistä työläisistä olisi paikannettu taas sinne jo hyvän aikaa sitten. Ionisoturi ei kuitenkaan nauttinut näistä tehtävistä laisinkaan.

    Lähetin ja Creedyn ruumiit kummittelivat hänen unissaan jo tarpeeksi. Siinä olikin toinen syy, miksi Saraji ei enää silmiään paljoa ummistanut.

    Nascosto, myöhemmin samana iltana

    Suu mutrussa pudotusaluksensa voimansiirtoja tuijottava selakhi nosti hitsaamisen kirkkaudelta suojaavan visiirin takaisin otsalleen. Brez nousi seisomaan aluksensa vierelle harmistuneena. Paluumatka saaristosta Nascostoon oli kestänyt paljon odotettua kauemmin, kun laitevika pakotti siskokset lentämään puoliteholla.

    Brez havahtui teknillisistä murheistaan telakan toisesta päästä kuuluvaan ärsyyntyneeseen murahteluun. Haarniskanpalasten ja Voitonhampaan saaliin keskellä työskentelevän Killjoyn jupina oli saanut Brezin uteliaaksi. Kralhi oli uppoutunut niin syvälle monimutkaisen elektroniikan ongelmiin, ettei tämä huomannut, kuinka selakhi oli hiipinyt hänen vierelleen.

    Nainen tuijotti melkoisen tovin, kuinka harmaa haarniskaton olemus yritti saada virtaa kulkemaan läpi kolmen jalkapanssareiden aseluukkujen säätelijän. Hetken aikaa johtoja päätteisiinsä juotettuaan entisen kenraalin mekaaniset sormet vapauttivat annoksen virtaa kannettavasta syöttöjärjestelmästä. Testivalo ensimmäisessä komponentissa syttyi merkiksi virrasta. Kaksi sen jälkeen tulevaa eivät.

    “SAATANAN SAATANA!”

    Selakhi kiljaisi turhautuneen Killjoyn iskiessä nyrkkinsä pöydän lävitse ja Killjoy säikähti pahanpäiväisesti huudosta, jonka päästäjää hän ei ollut edes huomannut. Molempien täytyi tasata hetki hengitystään, kunnes Killjoy viimein pahoitteli äkillistä reaktiotaan.

    “Anteeksi… tämä järjestelmä… harmauttaisi skakdinkin harjan. En ole ennen rakentanut tällaista tyhjästä.”

    “Ihan rauhassa, iso kaveri. Ei se nyrkkiä takomalla korjaannu.”

    Killjoy tuhahtí, vaikka tiesi selakhin olevan oikeassa. “Minulla oli ennen ystävä, joka teki nämä jutut puolestani.”

    “Oli? Tapahtuiko jotain?”

    “Kaatui samaan vihreään terään, joka huitoi sinua kohti tänään.”

    Vaikka Brez oli aidosti pahoillaan Killjoyn ystävän kohtalosta, oli hän myös iloisen hämmentynyt siitä, kuinka Killjoy kerrankin tunnisti Brezit toisistaan.

    “Sinä tunnistit!”

    “No totta karzahnissa. Olettehan te nyt kuitenkin ilmiselvästi erinäköisiä.”

    Selakhi kävi mielessään kamppailun, heittääkö Killjoyta päin sarkastisia kommentteja hänen ällistyttävästä huomiokyvystään. Väsynyt Brez jätti kuitenkin asian sikseen, kurkotti Killjoyn pöydälle ja nappasi työn alla olleen viritelmän.

    “Mmrh. Joo. Näen, missä vika on.”

    Killjoy seurasi, kuinka selakhi raahasi toisella kädellään telakan oleskelutilasta nojatuolin alleen ja rymähti sille säätimen kanssa. Nainen kaivoi tarvikepaketistaan pienenpienet juottovälineet ja alkoi hitaasti uudelleenohjaamaan johtoja. Killjoy seurasi kiitollisena hetken Brezin toimia ja siirsi sitten katseensa punamustaan haarniskanpalaseen, jonka sisäpintaan oli tarkoitus kiinnittää ohjuspattereiden ohjausjärjestelmä. Tämä sentään oli hänelle tuttua.

    Kaksikko työskenteli hetken kaikessa hiljaisuudessa, kunnes Killjoy harhautui taas ja päätyi tuijottamaan kohti työpisteensä sivulle asetettua puettua mannekiinia. Brez vilkuili sivusilmällään Killjoyn katsetta, mutta jatkoi kuitenkin samalla työskentelyään.

    “Miten sinä luulet, että hän sai sen?”

    Killjoy ei osannut vastata. Nizin työvälineet Voitto Korporaation holveissa olivat viimeinen asia, mitä hän oletti hammaslääkäriltä löytyvän. Oli vaikea uskoa, että Purifierin ja voitonhampaan herran yhteistyö olisi ollut niin tiivistä. Korporaation motivaatioissa oli vielä selvittämistä.

    “Sen kun tietäisin. Liekö Purifierin käsitys vitsistä… tai valkoisen kuningattaren leikkejä.”

    Selakhi muisteli hetkeä, jolloin Killjoy oli saapunut Nascostoon ja kertoi heille ensimmäistä kertaa Valkoisesta Kuningattaresta. Kohtaamisesta eteläisillä saarilla, kun kuoleman partaalle ajautunut Killjoy lähetettiinkin takaisin elävien joukkoon.

    Kuka nainen kellossa sitten ikinä olikaan, oli hänestä pelkkiä teorioita. Mutta päivä päivältä voimistuva kellojen kalahtelu Killjoyn päässä alkoi olla liian todellista kuningattaren huomiotta jättämiseksi.

    Se, kuinka Killjoy oli Valkoisen ensimmäistä kertaa huomannut oli kuitenkin tarina itsessään. Ja sellainen, jonka selakhi halusi ehdottomasti kuulla.

    “Skakdi laivalla. Hän puhui Valkoisesta Kuningattaresta.”

    “Niin teki.”

    “Kauanko olet tiennyt hänestä?”

    Killjoy ei rehellisesti ollut aivan varma. Ei ollut kaukaa, kun hän oli tunnistanut Valkoisen hampaiden kuningattareksi. Mutta hän ei vieläkään ollut aivan varma, kuinka paljon Valkoinen todella oli Bianca. Mutta vähintäänkin mielenkiintoisen tarinan vuoksi hän lähti siitä oletuksesta.

    “Minun puvussani ei koskaan ollut tekoälyä.”

    Brez ei ymmärtänyt.

    “Creedy, ystävä josta kerroin, sanoi asentaneensa Käden entisen tekoälyn pukuuni uudelleenrakennukseni jälkeen. Hän ei kuitenkaan tiennyt, että pistin puvun sisustat uusiksi miltei välittömästi päästyäni jaloilleni. Voit kuvitella yllätykseni, kun kuulin Biancan puhuvan korvassani, vaikka tekoälypalikka lepäsi pöytälaatikossani.”

    Brezin juottovälineet lakkasivat työskententelemästä.

    “Se puhui sinulle? M-miten?”

    Kralhi kopautti rintaansa. Arkkikranan loiste haarniskan alla voimistui hieman.

    “Se on ollut sinussa kaiken aikaa? Miten se edes toimii?”

    “Oikeastaan, minä olen tainnut olla hänessä kaiken aikaa. Tai kuka tietää. Ei ole ollut aiheen suhteen hirveästi kanssaeläjiä.”

    “Mitä sinä oikein sitten teit?”

    “Leikin mukana niin pitkään, kuin vain tohdin. Kohtelin sitä, kuin tietokonetta. Valvoin sitä. Yritin ottaa selvää siitä, mitä hän ja Creedy halusivat minusta. Vuosien jälkeen tosin alkoi näyttämään siltä, etteivät kummankaan tarkoitusperät olleet vihamielisiä… kunnes Purifier törmäsi minuun taas Ath-Korossa. Siitä hetkestä lähtien Biancan naamio on rakoillut. Ja viimeisin kohtaamiseni Purifierin kanssa paljasti viimein hänen todelliset kasvonsa…”

    “Mutta hetkonen”, Brez jäi pohtimaan. Selakhin juottovälineet olivat jo jääneet pöydänkulmalle, “Sinä olet kutsunut häntä myös… Kaikkinäkeväksi. Joten… jos sinä olet hänessä… eikö se tarkoita, että hän näkee ja kuulee kaiken, minkä sinäkin.”

    “Uskon näin. Tai ainakin ennen uskoin.”

    “Karkotitko sinä hänet? Mitä sinä oikein teit?”

    Killjoyn muistot palasivat muutaman päivän taakse Mustan Käden tukikohdan syövereihin. Hän näki sielunsa silmin Matoron ojennetun käden hänen edessään.

    Punaiset keinotekoisesti korjatut silmät nauliintuivat sinisenä hohtavaan siruun. Kenraali nosti Nimdan aivan silmiensä eteen, samalla kun painoi sormella ihoa takaraivostaan. Oranssi visiiri singahti Killjoyn kasvojen eteen ja data alkoi vilisemään metsästäjän silmissä. Hetken ajan sirua ja siinä komeilevaa ε-merkkiä tutkittuaan Killjoyn visiiri singahti takaisin hänen takaraivoonsa. Kenraali nosti katseen hetkeksi sirusta ja skannasi huonetta katseellaan. Viisitoista vahkia ja kaksi toaa. Killjoyn nyrkki sulkeutui tiukasti sirun ympärille. Matoron katse oli läpitunkeva.

    “Sain odottamatonta apua”, Killjoy vahvisti ja käänsi sitten katseensa takaisin ohjuspatterien pariin. Brezkin sulatteli hetken ajatuksiaan ja juotti vielä viimeisenkin johdon paikoilleen. Nainen kurotti virransyöttöön ja päästi purkauksen sähköä. Kaikki kolme valoa syttyivät. Killjoyn harmaat kasvot virnistivät kiitokseksi. Selakhi rojahti mukavampaan asentoon tuolissaan ja seurasi hetken Killjoyn työskentelyä.

    “Mitä pirua täällä oikein tapahtuu”, Brez huokaisi, “Vielä viikko sitten me luulimme, että se helvetin hammasveikko oli se, joka meidän piti lynkata, mutta… minä en enää tiedä, mitä vastaan me edes taistelemme.”

    https://www.youtube.com/watch?v=05OgvUlchuo

    Killjoy pysähtyi miettimään hetkeksi. Ei hän oikeastaan osannut vastata selakhin mietteisiin. Ei hänkään tiennyt varmasti mitään. Toiseksi paras vaihtoehto oli kuitenkin tarjota Brezille kaikki tiedonrippeet ja antaa naisen tehdä itse omat tulkintansa.

    “Minä en usko, että Purifier vei teidän siskoanne… tai Niziä tai ketään muutakaan, koska hän haluaa tulla voittamattomaksi. Tai edes vahvemmaksi. Jo silloin vuosia sitten, kun seurasin toa Ficusta, joka puhui pääasiassa vain itselleen uskoin, ettei hän todella hakenut omaa etuaan teoillaan. Hän puhui aina Valkoisestaan. Hänen tahdostaan. Kuinka hänen kohtalonsa oli tulla kuningattarensa kaltaiseksi.

    Baterra-asema

    Musta olemus repi kätensä irti omasta aivolohkostaan. Kipu oli lakannut hetkeksi. Luustosta koostuva luuranko, joka oli noussut hänen lihansa ulkopuolelle oli juuri lakannut savuamasta. Päässään hän kuuli kuningattarensa varoittavat sanat. Näytöltään aseman mestari näki, kuinka Mielen Prinssi ja Tulen Seppä katosivat mielisairaalan syövereihin. Ilmakuva näytti kaksi muuta toaa, jotka jäivät Aft-Amanan porttien ulkopuolelle. Kumpikaan heistä ei nähnyt metsästäjiä, jotka valmistautuivat jakamaan ehtymättömiä ammusvarastojaan..

    Hän on Seppä. Seppä, joka takoo itsestään kelloa. Meidän sielumme ovat hänen esisoittonsa. Harjoitusta siihen kaaokseen, mihin Valkoinen häntä valmistelee.

    Heidän kohtalonsa nitoutuvat yhdeksi. He puhdistavat meidän maailmamme, koska niin on tarkoitettu. Kuolleista on syntyvä heidän kätensä. Elävistä heidän silmiään. Tavoitteenaan rakentaa valtakuntansa, kunnes keskiyö koittaa.

    Kerros mustan olemuksen yläpuolella pauhasi loputtoman kellokoneiston sykkeessä. Valkoisen sydän löi raskaammin, kuin koskaan. Nainen kellossa tiesi, kuinka hauras hänen valtakuntansa todella olikaan. Hän kirkui ajatuksesta. Kirkui lastensa menettämisestä. Lastensa tuskasta.

    Sanansaattaja oli lähellä totuutta. Hänen silmänsä eivät ehtisi perille ajoissa.

    Minäkin olen hengissä vain, koska he ovat sallineet minun elää. Keskiyö koittaa vasta, kun he niin päättävät. Siihen asti muut voivat vain odottaa. Ja me taistelemme taistelua, joka meidän velvollisuudeksemme on asetettu. Ja minä tiedän, koska Valkoisen verkko toimii molempiin suuntiin. Aina välillä minä näen ja kuulen heidät.

    Ja Valkoinen katsoi horisonttiin ja näki legendojen kaupungin. Metru Nuin keskipäivän aurinkojen yllä kaiken näki sen lapsien kruunattu kuningatar.

    Oli tullut aika päättää yksi retkistä.

    Jotta viimeinen niistä voisi alkaa.

  • Kissavälikohtaus

    Bio-Klaani
    Päiviä ennen Yö Kauhua

    Kissabio istui pöytään hyräilleen itsekseen tyytyväisesti. Kaksoisaurinkojen valo paistoi kahvilan ikkunasta. Ulkona oli kaunis sää, aurinkoista ja lämmintä. Vaikka sadepäivätkin olivat ihan kivoja.

    Toimittaja nappasi tassuihinsa uunituoreen Klaanilehden. Hän pläräsi läpi tylsien asiatekstien ja päätyi sarjakuvasivuille. Kissabio lukaisi uusimmat tuotoksensa läpi ja huomasi harmikseen, ettei Klaanilehden painokoneisto pystynyt painamaan täydellisen puhdasta magentaa. Niin puhdasta, että silmiin sattui. Asiasta täytyi varmaan keskustella adminien kanssa. Räikeän kirkas väritys oli tärkeä taiteellinen elementti.

    Muttei tänään.
    Tänään oli ohjelmassa jotain muuta.

    Nälkä kurni epäselvän kissan vatsaa. Kai hän voisi syödä jotain evästä ennen varsinaista ruokailua. Kissabio avasi kirkkaanvihreän laukkunsa ja aloitti penkomisen. Tusseja sarjakuvatarkoituksiin. Ei. Paperi, johon oli luonnosteltu laitumella kirmaava hevonen. Ei. Huulipunaa. Ei juuri nyt. Toimittaja muisti huolehtineensa ehostuksesta asianmukaisesti. Ahaa, siinä!

    Kissabio nosti esiin makkarapaketin. EI LISÄTTYÄ FOSFAATTIA, kertoi Nakintekijä Viss-Kassin Polttari-lenkkimakkarapakkaus. Kyseinen makkaralaatu oli erityisen mausteista, miltei poltti suun. Juuri sarjakuvataiteilijan makuun. Edelle ylti vain Rautis-monivitamiininakki.

    ”Odotatteko jotakuta?” tiedusteli ga-matoralaistarjoilija. Kissabio hymyili itsekseen ja katsoi paikan seinäkelloa. Se oli koristeellinen kapistus, johon oli kaiverrettu kuvia lankakerillä leikkivistä kissanpennuista.

    Mutta nyt se näytti kello kuutta.
    Samaa kellonaikaa kuin aiemminkin.

    Kissabio kurtisti kulmiaan. Hän olisi voinut vannoa viettäneensä kahvilassa ainakin kymmenisen minuuttia.

    ”Toimiiko tuo kello?” Kissabio tiedusteli tarjoilijalta, joka katsahti ajannäyttäjän suuntaan.

    Mutta sitten ovi avautui.

    Sisään astui tyylikästä mustaa pukua kantava toa. Kanohi kiillotettuna. Koko lihaksikas keho suorastaan uhkuen voimaa.

    Hymy nousi Kissabion kasvoille. Hän vilkutti Matorolle ja nousi pöydästä.
    Mutta silloin hän huomasi jotain outoa.

    Yleensä niin tyylitietoinen jään toa oli valinnut tänään ylleen oudon asusteen. Kissabio joutui peittämään silmänsä, kun punaisena hohtava solmio suorastaan säteili hänen silmäänsä. Siihen katsominen sattui, mutta vaikeaa oli myös katsoa pois. Hypnoottinen solmio varasti toimittajan huomion ja pakotti tuijottamaan Matoron kävellessä häntä kohti.

    ”Mikä hätänä, kulta?” jään toa tiedusteli.

    Kissabio katsoi viisaaksi sulkea silmänsä. Solmion muoto paloi sen jälkeenkin hänen verkkokalvoillaan.

    ”T-tuo solmio, Matoro!”

    Mutta vastausta ei kuulunut.
    Ja Kissabio avasi silmänsä.

    Hänen ympärillään oli vain täydellistä pimeyttä. Ikiyö levittäytyi joka suuntaan, eikä Kissabio edes nähnyt, minkä päällä seisoi. Vain mustaa.
    Jostain kaukaa kuului jonkinlainen ääni.

    Se

    MITÄ SIITÄ?

    saattoi

    MITÄ SOLMIOSTA, KISSABIO?

    olla

    ÄLÄ KYSELE TURHIA

    tikitystä

    TAI MINÄ T A P A N S I N U T

    Kissabio hätkähti hereille ja oli pudota sängystään.

    Bio-Klaani
    Ystävänpäivä

    Kapura katsoi taakseen astuessaan Arkistoihin ja varmisti vielä viimeisen kerran, ettei epäselvä kissaolento seurannut häntä.
    Tai kukaan muukaan.

    Matorolle hän oli sanonut menevänsä tekemään “sekalaista tutkimustyötä”. Hauskaa oli se, ettei lausahdus mennyt kovin pahasti pieleen. Mutta vaikkei tulen soturi täysin tiennytkään, mitä etsi, oli sen pakko olla kätkettynä johonkin kirjahyllyrivien keskelle. Miksi muuten hänet olisi vallannut pakottava tarve Arkistoihin menemiseen?

    Sama oli toistunut koko sen ajan, jonka Kapura muisti Klaanissa viettäneensä. Hämäriä mielikuvia. Pinnalle nousseita muistoja ja välähdyksiä, jotka olivat kuin jonkun toisen elämästä. Hälyttävä varmuus siitä, että kaikki tämä onkin vain valhe. Vain peitetarina. Totuus oli jossain, ja jokin ajoi Kapuraa etsimään sitä.

    Mutta parin päivän päästä kaikki oli ohi. Kertaakaan Kapura ei ollut tehnyt asialle mitään, mutta nyt halu selvittää, mistä oikein oli kyse, oli kasvanut liian suureksi. Siispä Kapura oli päättänyt hajamielisen keskustelunsa Matoron kanssa ja suunnannut sinne, mistä klaanilaisen oli kätevintä hankkia itselleen tietoa.

    Osittain hän pelkäsi sitä, mikä saattaisi paljastua. Kapura ei rakentanut menneisyyskuvaansa hirveän suureen pinoon faktoja. Hän oli saapunut Klaaniin jostain toana. Useimpiin jäseniin verrattuna vielä varsin myöhään, sillä miltei kaikilla oli muistoja ajalta, jona toa ei vielä ahkeroinut plasmaa ampuvien moottorisahojen ja räjähtävien harppuunojen kanssa. Sepän ammatti antoi jonkinlaisia ajallisia vihjeitä, sillä suuri osa linnakkeen sotureista oli joskus hyödyntänyt Kapuran palveluja.

    Ja siinä kaikki sitten olikin. Menneisyys, joka oli niin täynnä aukkoja, että sitä pystyi hädin tuskin kutsumaan menneisyydeksi. Niin naiivi Kapura ei ollut, että olisi luullut toien vain ilmaantuvan maailmaan sattumanvaraisesti. Lisäksi hänellä oli selvästi tietoja ja taitoja, jotka oli opittu jossain. Mutta missä?

    Parin päivän ajan hänen unissaan useasti vieraillut symboli lepäsi nyt hyllyllä Kapuran edessä. Karttakirja. Vanha karttakirja, josta pitäisi löytyä… Mitä?

    Kapura kurotti kohti karttakirjaa ja sai sen käteensä.

    Tulen ja painovoiman toan kädet tärisivät, eikä se johtunut ainoastaan opuksen painosta. Oliko tämä nide ratkaisu kaikkeen? Erään saaren kuva oli pyörinyt selittämättömästi Kapuran mielessä. Mielikuva ei liittynyt mihinkään. Ei nimeä, ei sijaintia. Toa tiesi saaresta ainoastaan sen, että se oli olemassa.

    Ja olemassaolo ei ollut riittävä syy piinaaviin uniin.
    Jotain oli tekeillä.

    Oli ilmeistä, että pinnalle nousevilla muistoilla oli jotain tekemistä Kapuran menneisyyden kanssa. Toa oli kysellyt asioista niiltä, joiden kuvitteli muistavan parhaiten. Tulen soturi oli saapunut Klaaniin vaikuttaen hieman järkyttyneeltä ja pyytänyt päästä jäseneksi. Pian Paja oli rekrytoinut uuden tulokkaan, ja vuosien saatossa tämä oli ammentanut taitojaan kaiken mahdollisen korjaamisessa ja kaikkien halukkaiden raskaassa aseistamisessa.

    Muuta ei kukaan tiennyt. Jos toa oli koskaan maininnut menneisyydestään, ei kukaan ollut ainakaan kirjannut mitään ylös. Kapurasta tiedettiin vain, että hän piti moottorisahoista, jotka ampuivat plasmaa. Kyllä hän jostain oli tullut (saareltako?), mutta toa itsekään ei ollut kyseenalaistanut epäilyttävää muistinmenetystään. Ennen tätä päivää.

    Saaret vilisivät ohi silmien Kapuran selatessa karttakirjaa. Veljeskunnan saari oli Klaanin lähisaarista ainut, jolla oli teoksessa nimi. Mikään ei kuitenkaan vaikuttanut oikealta. Toinen kartta. Ei mitään. Seuraava. Ja sitä seuraava. Pian Kapura huomasi katsovansa Karzahnin lähimaastoa. Turhautunut toa avasi maailmankartan ja onnistui paikallistamaan Klaanin, mutta niin pienen kohteen löytäminen oli mahdotonta.

    Oliko se pieni?
    Oli.
    Kapura oli varma, ettei saarelta löytynyt kiinnostavia maamerkkejä. Ehkä pari matorankylää. Jotain siellä kuitenkin oli.

    Klaanin toimintatapoihin ei kuulunut jäsentensä taustojen hirveän tarkka tutkiskelu. Järjestössä oli mahdollista elää miehenä ilman menneisyyttä. Mutta nyt Kapurasta tuntui siltä, kuin kaikkea, jota hän itsestään tiesi, olisi revitty pois. Selatessaan Kapuran käsitys tapahtumista tarkentui. Karttakirja ei ollut asioiden ydin. Mutta sen saaren kartta oli. Joten tutkimustyön oli jatkuttava.

    Kapura selasi sisällysluetteloon huomaamatta hahmoa, joka hiiviskeli hänen takanaan. Tavalliset kartat eivät olleet auttaneet. Ehkä erikoiskartoista löytyisi jotain. Sademäärä, ei. Lämpötila, ei. Kapura jotenkin tiesi, että saareen liittyi yksi maantieteellinen ominaisuus, jolla se löytyisi.
    Oikea sana hyppäsi toan silmiin.
    Kapura unohti hengittämisen hetkeksi katsoessaan sanaa.
    Niinkin viatonta sanaa kuin MERIVIRRAT.

    Uhkaava yskintä ei saanut Kapuraa lopettamaan työtään. Paina mieleesi sivunumero sanan MERIVIRRAT vierestä. Selaa. Menit yli. Palaa taaksepäin.
    Katso lopputulosta.

    Kartan yläpäässä oli Klaanin saaren tuttu muoto.
    Ja sen alapuolella…
    Karttamerkinnät ilmoittivat, että merivirroilla oli jostain syystä tapana viskata ajelehtivat esineet juuri erään tietyn kohteen äärelle. Ja tämä kohde oli sama kuva, jonka Kapura oli nähnyt unissaan.

    Kapura jatkoi saaren tuijottamista. Merivirtamaininta teki siitä oikean. Juuri sen takia haaksirikko oli päättynyt tuolle tietylle saarelle, eikö?
    Mikä haaksirikko?

    Seurasi toinen uhkaava yskäisy. Se ei enää jäänyt varoitukseksi. Kynsikäs käsi tarttui karttakirjan sivuun ja repäisi saaren kuvan kahtia.

    Kapura kääntyi katsomaan taakseen.

    Ja näki karvaisen pinkin hahmon, jonka toinen käsi piteli yhä repäistyä sivua. Laihan vartalon ja pitkien raajojen jännittynyt asento sekä hampaikas hymy loivat vaikutelman siitä, että se oli saavuttamassa jotain, josta oli jo kauan haaveillut. Olennon leveä hymy kasvoi entisestään, ja sanat purkautuivat ulos sen suusta.

    “moi arupak”

    Kapura tuijotti vandaalia, jonka kaninkorvat, toa huomasi, olivat kiinni sinisellä pannalla. Mitä?
    Sen toa sanoi ääneenkin.
    “Mitä?”

    Tulija hymyili yhä, mutta nyt sellaisella teennäisellä tavalla, josta kävi ilmi, että olento voisi minä hetkenä hyvänsä räjähtää raivoisakkaasti. Sen olkapäät tärisivät olennon tiheän hengityksen tahdissa.

    “älä esitä etet muista”, se sylkäisi ja tuijotti Kapuraa uhkaavasti.

    Kapura aloitti perääntymisen pidellen yhä karttakirjaa, jonka yksi sivu oli halkaistu. “M-mitä?”, toa sopersi ja tunsi kutistuvansa kirjahyllyä vasten.

    Olennon silmät olivat pullahtaa päästä. Siltä ainakin näytti. Kapura katsoi punaisiin silmiin, ja hänen kehonsa viesti pakene pakene pakene juokse.

    “älä esitä ettet muis ta MISÄ KARZAHNISSA ON KELLO??”

    Karttakirjavandaalin ääni nousi huudoksi keskellä lausetta. Nyt viimeistään Kapura päätti liueta paikalta ja nopeasti, mutta pakoaikeet estyivät, kun jokin terävä osui toaa leukaan. Kapura parkaisi ja kaatui taaksepäin. Kaatuessaan hän näki olennon kohotetun jalan, johon kiinnitetyssä luistimessa (mitä?) oli kirkkaanvihreitä verijälkiä.

    “MISSÄ KARZAN HISSA ON KELLO?”

    Kapura kierähti sivulle ja vältti viime hetkellä luistimen, joka oli osua hänen päähänsä. Toa yritti muistaa, oliko varustautunut Painovoimaterällä, muttei tainnut olla. Kuka muka oletti joutuvansa hyökkäyksen kohteeksi lukiessaan karttakirjaa?

    “ARU PAK MISÄ KEL LO”

    Kapura perääntyi onnistumatta nousemaan ylös. Hyökkääjän epämuodostunut keho hytkyi raivoisasti sen valmistuessa seuraavaan iskuun. Viimein toa pääsi ylös, mutta olento syöksyi jo häntä kohti (luistimilla?). Sen nyrkki antoi Kapuralle uuden iskun päähän, ja toa kaatui jälleen taaksepäin. Luistimenisku kylkeen aiheutti terävän kipuaallon. Olennon raivoisa murahtelu oli ainut Kapuran kuulema ääni.

    Sitten joku kirkaisi kirjahyllyvälikön toisessa päässä.

    Luisteleva kani käänsi katseensa lähes yhtä pinkkiin kissaolentoon. Se virnisti maireasti ja lähti siirtymään kohti uutta saalista. Luistin kiisi Arkiston lattiassa.

    Mutta epäselvän pinkin hahmon yllätykseksi saalis ei enää kirkunut. Se katsoi päättäväisenä ja rauhallisena vastustajaansa.

    Kani ei enää hymyillyt.
    Se kiihdytti luisteluvauhtiaan.





    Mutta eteenpäin syöksyi myös Kissabio.





    Toimittajan nyrkki iskeytyi kanin päähän.







    Vuorovesikartan palanen lensi kaniolion hyppysistä sen maistaessa Kissabion nyrkkiä. Kani putosi maahan murisevaksi mytyksi, joka huitoi ympärilleen luistimilla. Kissabio veti esiin prototeräskyntensä ja kohotti niitä uhkaavasti vältellen luistimeniskuja.

    Yhä muristen kani pomppasi pystyyn ja syöksyi kohti Kissabioa, mutta tämä väisti. Olento iskeytyi kirjahyllyyn, mutta kääntyi nopeasti ja syöksyi pian uuteen hyökkäykseen. Luistimenterät ja Kissabion kynnet iskeytyivät vastakkain todennäköisesti typerimmässä taistelussa, joka Klaanissa oli koskaan taisteltu.

    Kissabio raapaisi kohti kohotettua luistinta, mutta tunsi pian iskevää kipua toisessa käsivarressaan.
    Kaniolento oli purrut häntä käteen!
    Kissabio kiljaisi ja hänen keskittymisensä herpaantui. Siitä oli maksuksi kivulias luistimenisku kyljessä.

    Taistelijat perääntyivät. Kissabio vilkaisi nopeasti ympärilleen pidellen kättään, mutta hän näki ainoastaan tajuttoman tummanpunaisen toan. Toimittajan verta tippui lattialle puremakohdasta.

    Kaniolion murina keskeytti hänet.

    Se syöksyi hämmästyttävällä vauhdilla kohti Kissabioa. Toinen luistin nousi ilmaan sivusuuntaisesti ja antoi Kissabiolle iskun, joka lennätti toimittajan monta metriä taaksepäin. Kissa vinkui tuskissaan ja yritti nousta, mutta kivut olivat ylitsepääsemättömiä.

    Luisteleva kani lähestyi uudelleen. Sen luistimet jättivät jälkiä lattiaan olennon astellessa kohti Kissabioa ja säilyttäessä jotenkin tasapainonsa.
    Se mutisi itsekseen heh.

    heh

    Kani lähti luistelemaan kohti Kissabioa.

    heh

    Se antoi uuden luistiniskun suoraan maassa makaavan kissan kylkeen. Kissabio parkaisi.

    heh









    Kissabio menetti tajuntansa.









    Sairasosasto

    Kapura ähkäisi kivusta noustessaan ylös.

    Hän katsoi nopeasti ympärilleen ja huomasi makaavansa sairasosastolla. Mitä ihmettä oli tapahtunut?

    Huoneessa ei ollut ketään muuta lukuunottamatta outoa pinkkiä ilmestystä, jonka Kapura yhdisti hämärästi Klaanilehteen. Sitten hän muisti nimenkin: Kissabio.

    Mutta mitään muuta hän ei muistanut.

    Kapura pysähtyi ajattelemaan. Mitä juuri oli tapahtunut? Hänen kimppuunsa oli hyökätty, kai… Arkistoissa. Vai oliko? Toa piteli päätään ja yritti pinnistää muistiaan. Arkistot olivat totta. Hän oli mennyt tutkimaan… jotain? Epäselvä kuva karttakirjasta kohosi esiin ja toa yritti pinnistellä muistaakseen. Karttakirja. Hän oli lukenut karttakirjaa. Ja… mitä?

    Hän huokaisi. Kissabio kääntyi katsomaan häntä yllättävän iloisena, joskin täynnä siteitä.

    “Hei!” kissa maukaisi. “Haluatko osallistua ensi vuoden ystävänpäivähaastatteluun?”

    “En”, Kapura mutisi ja yritti näyttää kovista kivuista kärsivältä, mikä oli helppoa, sillä hän kärsi oikeastikin kovista kivuista. “Satutko tietämään, mitä juuri äsken tapahtui?”

    “Joo! Joku outo hyypiö hyökkäsi kimppuumme Arkistoissa!” kissa sanoi hymyillen.

    “Ahaa”, Kapura sanoi. “Satuitko näkemään, mitä minä siellä tein?”

    “En?” Kissabio sanoi kysyvästi.

    “Entä missä on hyökkääjä?”

    “Modet veivät hänet talteen”, Kissabio sanoi iloisesti. “Mikä onni, että hänen pakomatkansa johti suoraa päätä Admintorniin! Höpsö ei taitanut tuntea Klaanin karttaa hyvin.”

    “On”, Kapura mutisi. Mitä hän oli Arkistoista hakenut? Miksi karttakirja? Outo hyökkäys tuntui-

    “Oletko varma, ettet halua haastatteluun?”

    “Olen”, Kapura sanoi ja huokaisi uudestaan. Ehkä asia ei ollutkaan niin tärkeä. Hän muistaisi kyllä myöhemmin, jos oli tarve.

    Ja niin muistaisikin. Joueran kopeloimat muistot nousisivat myöhemmin pintaan, mutta nyt traumaattinen kokemus peitti kaiken alleen. Mutta lopulta Kapura muistaisi kaiken. Ja nyt muistikin.

    Matoro lähti kääntämään viisaria.

    Kapura katsoi sivusta ja muisti. Muisti epäselvän kanin hyökkäyksen. Muisti, kuinka se oli kaivannut takaisin kelloaan.

    Missä se oli nyt?

    Sitä Kapura ei tiennyt, mutta hän lupasi itselleen tuhoavansa ajannäyttäjän niin nopeasti, kuin mahdollista.

    Ja kello oli k u u s i.

    Bio-Klaani
    Päiviä ennen Yö Kauhua

    Järkytys haihtui Kissabion kävellessä kohti Klaanilehden toimitusta.

    Todennäköisesti hän oli vain lyönyt päänsä liian kovaa siinä omituisessa välikohtauksessa viime ystävänpäivänä. Painajaiset olivat vähän outo oire siitä, mutta toisaalta hän ei ollut mikään lääkäri. Eikä mitään muuta outoa ollut sattunut.
    Paitsi että ei.

    Kissabio pysähtyi. Nyt hän muisti.

    Eräs outo sana oli piinannut häntä kaniolion hyökkäyksestä asti. Mikä sana se nyt olikaan? Kuinka monta kirjainta, neljäkö? Vaiko kuusi? Monia asioita tuntui olevan kuusi.

    Mutta muisti ei pelannut.

    Sarjakuvataiteilija huokaisi ja jatkoi matkaa. Nyt hänellä oli muutakin mietittävää. Kuten se, miten hankkia rasia Bro-Korolaista suklaata sille komealle jään toalle ensi ystävänpäiväksi. Kyllä muisti aikanaan palautuisi.

    Niinhän se aina tekee.

  • Et voi kävellä pois luotani

    ”Piditkö viimeöisestä unestasi, kultaseni? Minusta se oli aika hyvä, vaikka itse sanonkin.”
    ”Voisitko lopettaa. En tarvitse enempää stressiä elämääni.”
    ”Vai stressiä. No minkälaista stressiä se sitten oli?”
    ”… älä puhu siitä.”
    ”Luulisi hieman erilaisen stressin olevan mukavaa vaihtelua… ehkä jopa terveellistä!”
    ”Anna olla.”

    Visokki ei tiennyt, mitä ajatella Manun aiheuttamista häiritsevistä uneliaisuuksista, mutta ehkä kamalinta viimeöisessä oli ollut, että se oli loppunut. Mutta sitä hän ei makutalle kertoisi.

    Visorak tiesi viimeistään nyt, että Manun päästäminen hänen päähänsä oli ollut maailman isoin virhe. Mutta hän oli tehnyt sen vain muiden vuoksi eikä silloin ollut ajatellut ollenkaan seurauksia, joita siitä koituisi hänelle itselleen. Kyllähän nyt Visokki mielenvoimillaan pärjäisi yhdelle makutalle päänsä sisässä.
    ”Voi naiivi tyttöseni”, kyseinen makuta huokaisi raskaan melodramaattisesti kuin lukien Visokin ajatukset, mikä oli sinänsä tosi pelottavaa, kun mietti, kenen piti olla tämän mielen hallitsija.
    ”Mene nyt karhzahniin siitä”, visorak manasi epätyypillisesti.

    Tänään Visokin mielenmaisema koostui puista. Pienistä tammista ja koivuista, jotka visorakin teki mieli hakata palasiksi rautaisella kirveellä. Mutta hänellä ei ollut rautaista kirvestä. Se ei käynyt järkeen.

    ”Painaako jokin mieltäsi?” Manu sanoi. Hän raapi leukaansa hetken mietteliäänä ja jatkoi sitten: ”Sanaleikki oli tahaton.”

    ”Sinä”, punainen admin vastasi totisesti. ”Sinä painat minun mieltäni. Tule pois sieltä!”

    ”Minä en pääse täältä mihinkään, ennen kuin hommaat minulle jonkun toisen isäntäeliön, kultaseni”, Manu totesi.
    ”Minä voin heittää sinut sieltä ulos vaikka heti.”
    ”Tai yrittää ja huomata sen huomattavan vaikeaksi. Mitä on, jos ei ole mitään?”
    ”Sinäkö vihjaat nyt, että minulla ei ole mitään ilman sinua? Ja pyh!”
    ”En suinkaan! Minulla ei ole mitään ilman sinua!”

    Manu nauroi makeasti ja käveleskeli ympäri Visokin minikokoista metsää.
    ”Vähän tylsä ympäristö, jos ei ole sitä kirvestä. Mitäs sanoisit, jos…”

    Metsä katosi. Sen sijaan Visokki huomasi seisovansa keskellä valtaisaa kaupunkia. Kuitenkin pilvenpiirtäjät valtavine muotoineen olivat vain valkeita hahmoja vaaleassa tyhjyydessä, eikä koko kaupungista löytynyt matoranin matorania. Ei lainkaan väkeä.
    ”Ei. Ei lainkaan. Tervetuloa Metru Nuille, Visokki”, Makuta Nui julisti ja virnisti. ”Tai jotain sinne päin. Oletko ikinä ollut Metru Nuilla?”

    ”Lopeta tämä pelleily, Manu. Minä en jaksa tätä nyt. Yritän selvitä kaksijakoisen persoonallisuuteni kanssa”, Visokki totesi tiukasti.
    ”Jos puhut minusta, niin menee aika metaksi, koska se, että sanot tuon, on jo sitä selviytymisen yrittämistä.”

    ”En puhu. Sinä et ole toinen persoonallisuuteni, vaikka kylläkin sait sen aikaan.”

    ”Väitätkö, että olen tartuttanut sinuun loisen? Minussa ei ole pisaraakaan Syvän Naurun saastuttamaa infernaalista kavioeläintä.”

    ”Näh, en minä sitäkään tarkoita. Katsos, joskus mieli voi mennä sekaisin ihan itsestään. Paitsi, että mitä minä nyt sinulle tästä höpötän. Kyllähän sinä tiedät, senkin sekopää.”

    Kaupunkia ei enää ollut, kun Makuta Nui istahti Visokin viereen ja huokaisi jälleen, tällä kertaa tosin täysin vailla melodraamaa äänessään. Jäljellä ympäröivästä todellisuudesta oli pelkkä valkea tyhjyys.
    ”Niin. Niin minä tiedän. Haluatko kertoa asiasta lisää? En väitä osaavani auttaa… enkä todellakaan väitä olevani mikään psykologi, mutta… ehkä itsekin tiedät, että avautuminen saattaa joskus auttaa.”

    Visokki vilkaisi Manua murhaavasti, mikä oli hyvin epätyypillinen ele yleensä lempeälle adminille. ”Eikä auta. Ainakaan sinulle avautuminen.”
    ”Et ole kokeillut. Et voi tietää.”
    ”Ja sinäkö muka tiedät, vai? Pyh.”
    ”Minä tiedän, oletko sinä avautunut minulle vai et.”
    ”Sinussa ei ole järkeä. Ei sillä, että minussakaan olisi.”
    ”Niin. Sovimme oikein mainiosti yhteen, vai mitä?”
    ”Tuo on nimenomaan se ongelma.”
    ”Ongelma. Hm. Toinen persoonallisuutesi siis rakastaa minua palavasti?” Makutan äänestä ei voinut sanoa, oliko se vakava vai ei.

    Visorak värähti imelälle ilmaisulle. ”Minun sanavarastossani ei ole olemassa tuollaista sanaa.”
    ”Olin kerran ihan todellisella Metru Nuilla”, Manu sanoi muina miehinä ja kupsahti äänekkästi lattialle, joka oli ja ei. ”Tai siis, useaankin otteeseen, mutta tällä kertaa hämärähommissa.”

    Hetken hän mietti, ennen kuin tarkensi lisää: ”Tai siis tälläkin kertaa hämärähommissa.”
    Visokki katsoi epäilevästi, ja Manu jatkoi.

    ”Tarkoitukseni oli varastaa mystinen taivaalta pudonnut juttu, jota Turaga Dume piti kai suuressakin arvossa. En valitettavasti ollut ensimmäinen, nimittäin joku turkasen fanityttöni oli ehtinyt ensin ja korvannut mystisen taivaalta pudonneen jutun jollain pahvilaatikolla. Minä luonnollisesti lähdin takaa-ajoon. Tietysti tämäkin neiti varmasti rakasti minua palavasti, kukapa ei, mutta se ei estänyt JOSTAIN KUMMAN SYYSTÄ häntä jättämästä minua Dumen miliisin vangittavaksi. Ja vietin seuraavan viikon Metru Nuin vankityrmissä Arkistojen syövereissä. Se ei ollut kauhean mukavaa.”

    Punainen admin katsoi Manua epäilevästi. ”Ja miten tämä liittyi mihinkään…?”
    ”No nyt, kun mainitsit, en ole yhtään varma.”
    ”…”
    ”Et tosiaan sitten ole tainnut olla huolissasi ’Avden’ pikku loisista, mitä?”
    ”Tässä nyt on ajankohtaisempiakin huolenaiheita. Uusi nazorak-jäsenemme, Tawa, Gee…”
    ”Jäätutka on täysin minun hyppysissäni, kultaseni, älä sinä hänestä huolehdi. Gee ei ole kenenkään hallinnassa, joten älä sinä hänestäkään huolehdi. Gurvanasta huolehtiminen saa sinut vain järjiltäsi, koska et voi tehdä asialle yhtikäs mitään. Mutta mikäs Tawassa kiikastaa? Onko hänkin palavasti rakastunut minuun? Todennäköisyyden pitäisi ainakin olla kovin suuri.”

    Visokki pyöräytti silmiään. Rahi oli oppinut käyttämään vaihtoehtoisia ilmeenmuodostamistapoja, sillä visorakin ”kasvoille” ei kauhean monia ilmeitä saanut. ”Tawa on vain rikki. Pelottaa, että se hajoaa koko ajan vain enemmän. Ja tämä kaksoisolentoasia on edelleen hämmentävä.”
    ”Tawan rikkinäisyys ei todellisuudessa varmasti yllätä ketään. Mutta olisiko liikaa vaadittu, jos selittäisit, mikä kaksoisolento?”
    ”… Ai sinä et tiedä. Kun meillä on vähän niin kuin kaksi Tawaa. Samannäköisiä. Vaikea erottaa, kumpi on kumpi. En tiedä, miten tämä tilanne pitäisi ratkaista. Jos Tawalle tai Tawoille ja vielä lisäksi Geelle käy jotain, niin adminit vähentyvät meiltä aika uhkaavasti…”
    ”Mielenkiintoinen tilanne”, Manu sanoi mietteliäästi. ”Ehkä minun pitäisi pureutua Tawan tilanteeseen tarkemminkin. Mutta jos Tawat ja Gee potkaisevat kukin vuorollaan tyhjää, mikä toki olisi valitettavaa, sinulla olisi yhä vaihtoehtoja. Kun ei olisi muita admineita väittämässä vastaan, voisit ylentää uusia admineita. Moderaattorimme tehnevät oikein hyvää työtä, joten eiköhän heistä saisi ylempiäkin toimijoita vallan helposti.”
    ”Manu!” visorak napsasi pihtimillään makutan olkavarresta. ”Älä nyt yritä keplotella itseäsi adminiksi! Tämä on vakava asia. Tawoja ja Geetä ei saa menettää. Se on ensisijainen tavoitteemme.” Tawasta monikossa puhuminen tuntui administa todella omituiselta.
    ”Oletetaan, että minulla on jakautunut persoonallisuus. Tällöin yksi persoonistani on suurella todennäköisyydellä pragmatisti. Jos joudutaan hypoteettisesti tilanteeseen, jossa sekä Tawa että Guardian kuolevat, on oltava hypoteettinen ratkaisu, jota tehdessä alkuoletuksena on, että nämä hölmöt todella ovat heittäneet henkensä – vaikkapa syödessään Valkean Turagan ruoat tämän nenän edestä.”
    Visorak lähti kävelemään poispäin makutasta. ”Manu, minä en ala tähän!”
    ”Sinä et myöskään kävele minusta poispäin.”
    Visu jatkoi kävelemistä: ”Miksen muka?!”
    ”Minä olen sitä mieltä, että kaikki ongelmasi ovat merkityksettömiä sen kysymyksen edessä, jota minä olen pohdiskellut jo hyvän aikaa.”

    Visu tuohtui sisällään Manun toteamukselle. Yritän johtaa tätä paikkaa ja sinä toteat, että ongelmani ovat muka merkityksettömiä! Admin ei kuitenkaan uskaltanut sanoa sitä ääneen, vaan totesi vain huokaisten: ”No mikäs kysymys se on?”
    ”Se on kysymys, johon sinäkin haluat löytää vastauksen, enemmän kuin mihinkään muuhun kysymykseen.”
    ”Mikä. Kysymys. Se. On.” Visokki pysähtyi, mutta oli edelleen selin makutaan.

    ”Missä sinä olit, ennen kuin petturiehdokkaat julkistettiin, Visokki? Missä piileksit Avhrak Feterrojen hyökkäyksestä asti?”

    Punainen admin kääntyi Manua kohti. ”Olin silloin Avden vankina. Sain petturiehdokkaat Avdelta vastapalveluksena vapaudestani. Sitten Joiku välitti ne, koska en voinut luottaa siihen, että Avde vapauttaa minut.”

    ”Olen seurannut tätä petturijahtia hieman sivulta. Eikö ole mielenkiintoista, miten jo kahden petturiehdokkaan päästä on löydetty infernaalinen loinen?”

    ”Ei se ole mielenkiintoista. Se on huolestuttavaa. Kolmasosalla kaikista petturiehdokkaista! Mieti nyt!” Visokki käveli takaisin Manun luo.

    ”Kaksi viidesosaa. Se on enemmän kuin kolmasosa. Jos olit Avden vankina, miten voit olla varma, ettei sinunkin päässäsi ole tartuntaa?”

    ”Miten niin viidesosaa? Petturiehdokkaita on kuusi.”
    Makuta Nui hymyili aavemaisen hämmentyneesti lausuessaan seuraavat sanansa: ”Miksi kukaan ei tiedä kuudennesta ehdokkaasta?”

    ”Luettelepa petturiehdokkaat minulle.”

    ”Gekko, Jake ja Snowie ovat olleet moderaattorien tutkinnan alla, eikä se ole edes mikään salaisuus. Epärehellisin keinoin olen kuitenkin saanut selville, että ehdokkaita on viisi. Ja koska kahta muuta ei tutkita, he eivät voi olla Klaanissa nyt, sillä ette te epätasa-arvoista kohteluakaan sietäisi, ja juuri sitä olisi se, että moderaattorit kuulustelevat jokseenkin väkivaltaisesti vain osaa ehdokkaista. Joten antaapa tulla, keitä ovat puuttuvat palaseni?”

    ”Noiden lisäksi petturiehdokkaita ovat Kapura, Domek ja Joiku.”

    ”Onko sinulla käynyt mielessä”, Manu totesi pahoitteleva ilme kasvoillaan, ”miten todennäköistä on, että – ellen nyt väärin muista hetki sitten kertomaasi pientä yksityiskohtaa – koska Riemuli itse välitti ehdokkaiden nimet, hänen oma nimensä saattoi ikään kuin… lipsahtaa ulos listalta?”

    Visokki tuijotti Manua tyrmistyneenä. ”Joiku on ollut hyvin rehellinen Klaania kohtaan, miksi hän tekisi sellaista?”
    Ennen kuin Manu ehti sanoa mitään, Visokki lisäsi: ”Tosin, tässä pahassa maailmassa ei voi luottaa enää varmasti kehenkään, mikä on kamalaa.”

    ”No helvetti, tiedätkö”, Manu hörähti, ”Punainen mies ei heittele sinulle täysin satunnaisia nimiä, vaan jokaisella ehdokkaalla on varmasti jonkinlainen luuranko kaapissa. Sotkee peliä mukavasti lisää. Mutta helpoin tapa selvittää, kuka kolmesta puuttuu listalta, on ihan rehellisesti kysyä. Kysy moderaattoreilta, keitä kaikkia petturilistalla heidän mielestään on. Ja jos Killjoyn nimi puuttuu, voidaan olla melko varmoja, että hän itse nimensä poisti.”

    ”Pointti sinulla. Varmasti jokainen petturiehdokas on ehdokas ihan syystä. Pitänee kysyä moderaattoreilta ja varmistaa ehdokaslista. Jos tässä on oikeasti jotain mätää, petturin etsiminen saattaa helpottua merkittävästi. Tai en tiedä siitä etsimisestä, mutta petturin tunnistaminen nyt ainakin.”

    ”Noh, vaikka minun looginen päättelyni onkin täydellisen aukotonta, kaikilta samaa ei voi tietenkään vaatia, joten sallinet minun hieman korjata näkemystäsi: se, että arvon herra Ilonpilaaja on petturi, ei ole sen looginen seuraus, että hän poistaa nimensä listalta. Hän voi poistaa nimensä listalta, koska tietää, ettei ole petturi, tosin kovin viisastahan se ei ole, sillä se lisää hänen epäilyttävyyttään. Mutta jos hän tietää olevansa petturiehdokaslistalla ja tietää lisäksi, ettei ole petturi, hän rajaa omasta mielestään luonnollisestikin listaa viiteen jäseneen. Kukaan muu kuin hän itse ei voi tietää, onko hän petturi. Ei ilman lisää informaatiota siitä, kuka todella on petturi. Ja nyt näet, ei, vaan MIELESI ON PUHALLETTU! … kuten jotkut tapaavat sanoa. Itse en sanonnasta kauheasti kuitenkaan pidä, koska se kuulostaa liikaa xialta, enkä minä pidä xialaisista taikka niiden kielestä.”

    ”…”
    ”Eikö sinulla ole mitään sanottavaa? Minä ratkaisin sinulle jo paljon isomman osan petturihämäryydestä kuin olen luvannut.”
    ”Et sinä ole edes mitään luvannut.”
    ”Minä lupasin sinulle, kun pyysit, että selvitän, onko Gekko petturi. Eihän se ihan putkeen mennyt, mutta aika suurella todennäköisyydellä voin väittää, että hän ei ole petturi. Jos hän lopulta paljastuu petturiksi, niin voit murhata minut.”
    ”Ja sen takia sinä olet minun päässäni…”
    ”Minä olen sinun päässäsi, koska et halunnut, että olen kenenkään viattoman pikku klaanilaisen päässä. Miten meni näin omasta mielestä?”
    ”Aika epätasapainoisesti.”
    ”Mutta sinä kadotit loppujen lopuksi sen tärkeimmän huomioni ja tartuit pieneen yksityiskohtaan, jollainen petturiehdokkaiden lukumäärä nyt lopulta on. Etkö näe isompaa kuviota?
    ”Mikä kuvio?”
    ”Annetaan kuvion olla hetken aikaa. Mistä tiedät, ettei omasta pääkopastasi löydy infernaalista hämähäkkyrää?”
    ”Koska Avde on luottamuksen arvoinen mies.”
    Manu katsoi Visokkia hetken häkeltyneenä, ennen kuin hänen suustaan pääsi: ”Mitä helvettiä nainen.”
    ”Voin minä häipyäkin”, visorak sanoi loukkaantuneena ja lähti kävelemään poispäin makutasta.
    ”Sinäkö. Luotat. Siihen. Kaksinaamaiseen – ei vaan JÄRKYTTÄVÄNMONINAAMAISEEN – paskiaiseen? Oikeasti? Luulin, että sinulla on edes hitunen järkeä päässäsi.”
    ”Luotan siihen, että hän pitää lupauksensa.”

    Makuta Nui nousi seisomaan. Tähän asti hän oli maannut olemassaolon yläpuolella olevalla lattialla tuijottaen yhtä ylinumeroituvan lukuisista tyhjyyksistä päänsä yllä. Mutta nyt hän jälleen seisoi. Ja käveli. Ympyrää.

    ”’Me emme valehtele. Me emme valehtele koskaan’”, Manu sanoi pyöriessään ympyrää. Maahan olisi varmasti pureutunut ympyrän muotoinen ura, jos se olisi ollut fyysistä maata. ”’Valheet ovat vain naamioita. Ne ovat helppoja.’”

    Visorak pysähtyi ja kääntyi kävelemään takaisinpäin, kun huomasi, ettei tyhjyyteen kävelemisessä ollut mitään mielekästä. ”En minä siihen usko, että Avde kykenisi olemaan valehtelematta.”
    ”’Me emme pidä valehtelusta’, hän sanoi”, Manu imitoi monotonisesti. ”’Valheet ovat niin, niin paljon läpinäkyvämpiä kuin totuudet’, hän sanoi.”

    Yhtäkkiä makuta pysähtyi. ”Ja minä en usko sitä! Hän valehtelee kuin kuka tahansa muukin. Suuret Olennotkin valehtelevat, sano minun sanoneen! Pelkkää psykologiaa.”

    ”Jep. Kaikki valehtelevat. Valehtelu on suhteellista. Mutta luotan silti siihen, että Avden antamassa petturilistassa on petturi ja että loista ei ole minun päässäni. Minä tuntisin, jos päässäni olisi loinen. Muukin kuin sinä. Sinä olet aika iso loinen, nimittäin. Häiritset elämääni ja ajatteluani merkittävästi.”
    ”Minä parannan loogista ajatteluasi ja lisään uniisi hieman jännit-… -teitä. Olin sanomassa ’jännitystä’, mutta se olisi väärä sana tähän kontekstiin. Tiedätkö todella, jos päässäsi on varjomato?”
    Visorak pyöräytti taas silmiään. ”Sinä häiritset minun loogista ajatteluani.”
    ”Onko kovin loogista, jos sinä pystyt tietämään, onko päässäsi loinen, mutta Snow-parka ei pysty?”
    ”Mielenvoimat ovat avainsana, Manu.”
    ”Ovatko, Visu? Minä olen sitä mieltä, että jokaisessa tohunganperhanassa on potentiaalia olla maailman suurin telepaatti. Ja jokaisessa krikcitin hujopissa on potentiaalia olla maailman karismaattisin hypnodiktaattori. Jokainen skakdi voi olla hitonmoinen psykokineetikko, ja jokainen vortixx kykenee ideaaliolosuhteissa yhtymään Universumin mieleen.”
    ”Älä nyt mene asian ohi.”
    ”Tai ehkä onkin niin, että Lumiukko on koko ajan ollut tyynen, sosiaalisen, niin hyväntuulisen ja pirteän ulkokuorensa alla petturi koko ajan ja vain valehtelee siitä, että hänen päässään ei ole infernaalista närheä! Mitäs siihen sanot, häh!”
    ”Vaihdetaanpas tämän keskustelun suuntaa, ettei rönsyillä nyt kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin hypoteettisiin vaihtoehtoihin. Millaisia ovat sinun kokemuksesi Avdesta?” Visokki tuhahti välittämättä Manun ilmeestä, josta huokui, että tämä halusi jatkaa filosofointiaan.

    ”Jopas mennään henkilökohtaisuuksiin. Vaikka niitäpä minä kai sinultakin olen udellut kaiken aikaa.
    ”Silmä silmästä”, Visokki totesi virne visorak-kasvoillaan.
    ”Olet ainoa, joka tietää seikkailustani paholaisen shakkilaudalla.”
    ”Virkistä toki muistiani hieman.”
    ”Kun olimme Nynrahilla Zorak von Maxitrillian Rammsteinin vankeina, meidät pelasti Punaisen Miehen lautturi. Punaisen miehen käskystä, luonnollisestikin. Hän mitä ilmeisimminkin halusi pitää meidät elossa, syystä tai toisesta. Ja minun kanssani hän piti pienoisen juttutuokion, kun muut nukkuivat Lautturin hellässä huomassa. Mokoma huppuun verhoutuva puupalikka.”
    ”Ja mistä sinä juttelit Avden kanssa?” Visokki kysyi miettien.
    ”Elämän suurista kysymyksistä”, Manu vastasi arvoituksellisesti. ”Eli siitä, mikä helvetti on ’Avde’. Uskon tietäväni, mikä ’Punainen Mies’ on, mutta mitä pirua se ’Syvä Nauru’ siinä entiteetissä tekee? Tiedäthän sanonnan, joka käskee tuntea vihollisen sienet paremmin kuin omansa.”
    ”Ja mikä Punainen Mies sitten sinun mielestäsi on?”
    ”Vaarallinen”, makuta totesi harkittuaan pitkään sanojaan. ”Vaarallinen, mikäli hän on myyttiensä mukainen.”
    ”… Odotin sinun kertovan jotain vähemmän itsestään selvää.”
    ”Olen pahoillani, mutta en voi jakaa kanssasi viimeistelemättömiä ja epävarmoja teorioita.”
    ”Siitä voisi olla apua, jos yhdistäisimme tietomme Avdesta.”
    ”Tiedätkö sinä lopulta mitään, mitä minä en?”
    ”Mutta tiedätkö sinä jotain, mitä minä en?”
    ”Tiedän. Mutta kuten totesin, ei kaikkea voi kertoa heti. Vähän kuin jos jakaisin kanssasi ydinfuusioreaktorin alustavan suunnitelman ja sinä yrittäisit rakentaa sen reaktorin vajaiden piirustusten avulla. Ei hyvä, ei lainkaan. Klaaniin voisi tulla Klaanin saaren kokoinen reikä.”
    ”Näh, anna olla. Ei sinun kanssa puhumisesta hyödy mitään”, admin totesi ja lähti kävelemään poispäin Makutasta.
    ”Enkö jo kertonut, ettet voi kävellä pois luotani?” Manu sanoi hunajaisella äänellä. ”Minä olen kaikkialla.”
    ”Ihan sama. Minua ei kiinnosta. En vain jaksa sinun oikkuiluasi. Tässä pitäisi selvittää kaikenlaista, mutta sinusta ei ole mitään apua, kun sekoitat vain kuvioita entisestään”, visorak totesi tuohtuneena jatkaen kävelyä poispäin.
    ”Väitätkö, ettei petturilistahuomiostani ollut mitään hyötyä?”
    ”En.”
    ”Olet tänään kovin ristiriitainen.”
    ”Minä sanoin, että minulla on jakautunut persoonallisuus.”
    ”Ehkä sinun olisi hyvä käydä psykologin vastaanotolla, kultaseni.”
    ”Ole hiljaa.”

    ”Minä tarvitsen lisää informaatiota Avdesta, arvoisa admin”, Manu jatkoi hetken kuluttua, ”ja sitä varten minun täytyy ensin löytää tieni Punaisen Kuninkaan valtakuntaan. Ennen sitä informaatiostani ei valitettavasti ole juuri hyötyä.”
    ”Hmh.”
    Hetken hiljaisuus. Sitten Manu jatkoi: ”Ja pääset minusta eroon ihan pian. Seuraava ruumiini on näköpiirissä.”
    ”Kuka?” visokki kysyi pysähtyen niille sijoilleen, kuitenkin yhä selin makutaan.
    ”Jos kerron sinulle, yritätkö estää minua?”
    ”En tiedä.”
    ”Siispä en kerro. Jos todella haluat minusta eroon, et voi myöskään estää minua lähtemästä mielesi sisästä.”
    Visokki ei vastannut, vaan kökötti hiljaa paikallaan.

    ”Oli ilo keskustella kanssasi, Visokki”, makuta totesi haikeasti ja vaikeni. Visokki halusi kääntyä, muttei kääntynyt. Kun hän lopulta, ikuisuuden kuluttua, uskaltautui niin tekemään, hän ei nähnyt enää mielensisäistä enkeliään.

    Vain tyhjän, valkean tilan.