Aihearkisto: Klaanon Rope

Nynrah osa 30: Täydellinen farssi

Nynrah, Takomo
Pannuhuone

Guardian puhalsi revolverinsa piipun savut ja harmitteli puoliääneen, että kukaan ei pystynyt näkemään temppua.
Sekunneissa räjähtäneiden savukranaattien viimeistelevän iskun seurauksena kukaan ei nähnyt mitään. Huoneen äänistä kuuli kuitenkin, että kaaos oli valmis. Feterrojen plasmalaukauksien punahehku oli ainoa asia, jonka näki tummanharmaan savun läpi. Se oli tarpeeksi hengissä pysymiseen.
Guardianin ja Keetongun silmiä vetisti ja he räpyttelivät niitä tehokkaasti, haparoiden läpi tumman savun etsien tietä ulos. Taistelun äänet antoivat hyvän kuvan siitä, mitä alueita huoneesta kannattaisi välttää.
Guardian sulki vetisen oikean silmänsä ja keskittyi vasempaan. Savun häiritsevä lämpö tarkoitti, että oli vain yksi oikea toiminto.
Röntgen. Päälle.

Sokaisevan valkoisen valon kaikottua Guardian näki huoneen tapahtumat. Pikimustina hahmottuvat, röntgensäteen läpäisyvaikutukselle immuunit Feterrat ammuskelivat tuhoisalla tulivoimallaan useampaan suuntaan, mutta joustavilla kengillä sinkoileva matoran Q oli aivan liian nopea niille. Ei ollut aivan selvää, pystyikö Qinfatheous itsekään ohjailemaan sinkoiluaan. Harhautuksena se kuitenkin oli täydellinen.

”Matoranit”, yhä voimakenttänsä sisällä keppiinsä nojaava Arstein sanoi halveksuvalla äänensävyllä. Hän oli laittanut pyöreät ja terässankaiset suojalasit silmiensä päälle. ”Ei mitään tapoja.”

Makuta Nui nauroi psykoottisesti roikkuessaan yhden Feterran päästä kiinni niljakkailla lonkeroraajoilla. Raajat olivat sitoutuneet tehokkaasti useampaan solmuun Feterran ympärille ja vaikeuttivat huomattavasti sen liikehdintää, joskaan eivät sen sädeaseiden plasmaoopperaa.

Hieman Tongua pienemmässä, selässään valtavaa merimiinaa kantavassa robottihaarniskassa liikehtivä Ternok nuiji teräsnyrkein yhtä Feterraa, mutta parissa sekunnissa suuri metallihirviö pakotti nopealla rynnäköllä Ternokin ja tämän haarniskan vasten pannuhuoneen seinää. Feterran neljä kättä alkoivat raastaa teräshaarniskaa auki. Sen olkapäissä hohtava tulikuuma plasma tähtäytyi avunpyyntöjä huutelevaan Ternokiin.
Sitä ei kestänyt kauaa, sillä keltainen jättiläinen törmäsi plasmankatkuiseen konepaholaiseen valtava olkapää edellä.
”Ternok! Juokse!” seinää vasten Feterraa kaikin voimin pitelevä Keetongu karjui petomaisesti.
”Mutta-”
”Se oli käsky!”
Ternok ei väittänyt vastaan, vaan pinkoi välittömästi kohti suojaa, jättäen sekä exo-haarniskan että sen selästä pudonneen merimiinan omaan arvoonsa. Matoranin juostessa Guartsu ja Ontor jakelivat hajanaisia laukauksia kohti tätä vainoavaa Avhrak Va -joukkiota.

Zorak von Maxitrillian Arstein VIII tutkaili tilanteen kulkua röntgenlasiensa läpi hieman ärtyneenä, mutta täysin kiinnostuneena. Tilanne oli puhdas kaaos ja täydellinen farssi, mutta siitä pystyisi vain ja ainoastaan oppimaan.
Harmaa skakdi käänsi katseensa Guardianiin ainoastaan huomatakseen, että tämä katsoi jo häneen. Vartijan kasvoilla oli vihainen ilme. Zorak nosti toisen kätensä ylös ja viittoi Guardiania luokseen pirullisesti hymyillen. Sitten hän avasi kävelykeppinsä päässä olevan nupin ja painoi muutaman napin pohjaan.

Pannuhuoneen seinänraoissa olevat ilmastointiaukot räjähtivät käyntiin pyörremyrskymäisellä puhallusvoimalla ja savu alkoi hälventyä. Zorak von Maxitrillian Arstein virnisti koko hammasrivillään Guardianin ja klaanilaisten suuntaan.
”Käsky: Tappakaa”, Zorak sanoi Feterroilleen, jotka alkoivat hahmottua vähitellen savun keskeltä. Pian koneet näkisivät tarpeeksi hyvin tähdätäkseen.
ZMA heilautti kättään ystävällisesti ja astui ulos pannuhuoneen ovesta, sulkien sen perässään.

Q oli lopettanut satunnaisen pomppimisen ja seisoi nyt kahden muun matoranin joukossa Keetongun takana. Feterrat olivat lopettaneet satunnaisen ammuskelun ja odottelivat kärsivällisesti, että savu hälvenisi. Punainen plasma hohti niiden olkapäissä uhkaavasti. Manun, Guartsun ja Tongun kolmikko seisoi nyt huoneen keskellä. Odottaen.
”Kiitos”, Keetongu kuiskasi epävarmana matoranien suuntaan. ”…kiitos avustanne.”
”Johtaja Keetongu”, Ternok kuiskasi hymyillen. ”Minä luulin, että se oli tyhmä temppu?”
”Se oli”, Keetongu sanoi. ”Hyvin tyhmä. Mutta rohkea.”
Q seisoi ylpeänä klaanilaismatoranien välissä. ”Anteeksi kun emme totelleet, mutta tämä on meidänkin taistelumme. Tänään Nynrah nousee. Tänään heitämme hirviöt pois saareltamme!”

Guardian tapitti tiiviisti pannuhuoneen ovea. Hän irvisti vihaisesti. ”Oikea asenne, mutta… suurin hirviö oli juuri hyppysissämme.”
”Minä keskittyisin nyt hengissä selviytymiseen”, Keetongu sanoi hiljaa. ”Ei millään pahalla, Guartsu.”
Manu seisoi hiljaa, vielä pikkuruiset haarniskan väleistä pilkistävät lonkerot sätkien. Hän katseli Feterroja. Sitten hän siirsi katseensa aukkoon, josta matoranien hallittu iskuryhmä oli syöksynyt sisään. Sitten hän katsoi taas Feterroja.

Makuta Nuin hymy leveni.

Abzumon laavatemppeli: Rauniokaupunki

Trooppinen viidakko

Matoran olisi voinut kuvailla laaksoa erittäin kauniiksi. Moni olisi voinut kutsua paikkaa paratiisiksi. Toat olisivat ihailleet maisemia, raunioituneen kaupungin jäänteitä ja hikoilleet kuumuudessa. Jopa Vortixxit olisivat saattaneet tuntea jotain positiivista sisällään. Skakdit olisivat iloisena lähteneet tutkimaan, olisiko raunioiden joukossa aarteita.

Makuta Abzumo katseli laaksoa kukkulan laelta lumoutuneena. Alas vietti kivinen polku, jota hän pian kävelisi. Olisihan raunioitunut kaupunki toki mainio arkeologinen tutkimuskohde, mutta Abzumo ei harrastanut moista. Hän oli todellisuudessa kiinnostunut vain päämäärästään. Mutta kyllähän muinoin kukoistaneen kaupungin jäännökset saivat kenet tahansa lumoutumaan.

Aikoinaan niin mahtava kaupunki oli ilmeisesti rakennettu kokonaan hiekan värisestä kivestä, sillä kaikki raunioituneet rakennukset olivat beigen sävyisiä. Kävellessään lähemmäs Makuta huomasi, että jokaiseen rakennelmaan – oli se sitten kokonainen, mikä oli harvinaista, tai ei – oli tehty seinämaalauksia ja -kaiverruksia. Kävellessään kivistä polkua ja työntäessään saniaisen oksia pois tieltään Abzumo pohti, mikä oli tuhonnut kaupungin joskus vuosituhansia sitten – sillä niin kauan aikaa tämä selvästikin oli ollut raunioina. Harmaa Aine luisteli varovaisesti kivipolkua pitkin hänen jäljessään ja aiheutti hienoisen äänen, kuin pikkukiviä olisi murennettu myllynkivillä.

Pian he saapuivat rakennusten keskelle. Suurin osa taloista oli sortunut kasaan. Monet tornit olivat vain puolittain pystyssä. Köynnökset olivat jopa kokonaan peittäneet joitain taloja. Kuitenkin suuri palatsi, joka oli ilmeisesti kaupungin keskustassa, mutta näkyi heidän sijaintiinsa asti, oli suurimmaksi osaksi ehjä. Suuret kupolikatot ja koristeelliset kaaret olivat hyvin kauniita. Kaiverretut hahmot, esineet ja tapahtumat olivat taidokkaita taideteoksia. He kävelivät syvemmälle mysteerilliseen kivirakennelmien joukkohautaan. Kaupunki oli suuri. He näkivät myös monia patsaita, jotka esittivät Toa-sotureita puolustamassa kaupunkia trooppisilta raheilta, ja Matoraneja tekemässä arkisia töitään. Kun he olivat tulleet suunnilleen keskellä, Harmaa Aine äkkäsi joen. Joen, jossa virtasi laavaa. Hän osoitti löytönsä Abzumolle, joka kiirehti tutkimaan laavavirtaa. Se jakoi kaupungin kahteen puoliskoon. He lähtivät seuraamaan sitä yläjuoksulle, sillä se kiinnosti Makutaa jostain Aineelle tuntemattomasta syystä kaupunkia enemmän.

He saapuivat kaupungin rajalle. Kaksi korkeaa minareettia kehystivät laavavirtaa kauniisti. Taakse jäivät palatsit ja rauniotalot, suuret sipulikattoiset tornit ja suuret holvikaaret. Ruohikkoinen maa paljastui jälleen esiin, kun kiviset kadut, joiden välistä toki pursusi ruohoa, jäi taakse. Yksittäiset palmupuut olivat kasvaneet kaupungin sortuneiden muurien sisällä, mutta sen ympärillä kasvillisuus levittäytyi erittäin laaja-alaisesti. Olihan rauniokaupunki toki tiheän viidakon ympäröimä.

Seurattuaan kymmenisen minuuttia laavavirtaa he saivat näkyviinsä aukion. Aukiota rajasivat kalliot, jotka olivat nousseet maasta salakavalasti kasvillisuuden seasta. Harmaa Aine katseli ympärilleen. Kallioiden seinämät olivat, kuten kiviseinätkin, kasvillisuuden peitossa, ja muutamia trooppisia puita kasvoi kallioseinän sulkeman pienen, pyöreähkön aukion sisällä. Keskellä aukiota oli laava-allas, jonka reunat oli kivetty ja johon valui laavaa korkealta kallionhuipun takaa. Kun he saapuivat laava-altaalle, he näkivät, että laavaputouksen takana oli kallioon upotettu rakennuksen julkisivu. Keskellä sitä oli kaareva oviaukko, jossa näkyi laavan hehkussa pimeyteen lankeavien vääntyneiden kiviportaiden alkupää. Oven molemmin puolin seisoi kaksi patsasta, jotka näyttivät vartioivan ovea. Patsaat esittivät kahta suunnilleen identtistä kissamaista rahia. Ne näyttivät siltä, että jos ne olisivat olleet eläviä, Harmaa Aine ei olisi tahtonut kohdata niitä. Ne näyttivät jo nyt tarpeeksi eläviltä terävine hampaineen ja kynsineen.

Abzumo silmäili hetken puuta, jossa kasvoi jättiläisluumuja, mutta päätti sitten, etteivät luumut kiinnostaneet häntä. Hän alkoi tarkastella patsaita, joita Aine oli juuri äsken puinut mielessään. Aine vilkaisi laavaputousta. Se aiheutti kohinaa osuessaan altaaseen. Aine pohti, mikä mahtoi pitää laavan sulana ja notkeana.
”No niin, menkäämme sssisään”, Abzumo sanoi. Kumpikaan ei ollut puhunut pitkään aikaan, ja Aine säpsähti äänen kuullessaan. Hän rullaili Abzumon luokse, ja yhdessä kaksikko katosi ovesta kallionsisäisen rakennuksen pimeyteen.

Deltan temppeli 53: Kangastusta kaikki

Nimdasaaren ranta

”Herrat. Yön Timo kolmas on valmis”, Notfun julisti.

Matoro katsoi lauttaa erittäin skeptisesti.

”Tuota.. Notfun. Olisiko meidän pitänyt ostaa laiva tuosta YÖN TIMOJA HALVALLA-kaupasta..?”, Jardirt kysyi arastellen.

Notfun löi kätensä maskiinsa ja jupisi jotakin.

”Ei. Se on pelkkä kangastus”,Notfun sanoi Jardirtille

”Emme me ole”, kaupan myyjä huusi ovelta.

Notfun jupisi taas jotakin.

Deltan temppeli 52: Debriiffaus Deltasta

Nimdan saari
ranta

Sekalainen joukko merirosvoja ynnä muita öttiäisiä kokosi rannalla epämääräistä lauttaa metsän reunasta hakatuista puista. Matoro oli hyvin skeptinen pysyisikö laite pystyssä aallokossa, mutta jollain oli päästävä pois saarelta. Onneksi Pohjoisen Mantereen rannikko näkyi vain muutamien kymmenien kilometrien päässä. Rannikon usvainen siluetti näkyi.

”Mara, mikä on vointi?” Matoro kuuli Umbran äänen takaansa. Jään Toa kääntyi riippumatossaan ja nousi istumaan.
Keltavihreä, hyvin panssaroitus ja kaikin puolin soturilta näyttävä Valon Toa seisoi hänen vieressään.

”Öäh… Käteen sattuu ja heikottaa, mutta muuten olen toimintakunnossa”, Matoro mutisi.

”Haluatko selventää .mitä täällä on tapahtunut?” Umbra kysyi. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten Avra Nuin Sodan kun hän pääsi puhumaan ystävälleen.

”No siis. Tällä saarella piti olla Nimdan neljäs siru. Menimme alas ansatemppeleihin. En muista tarkasti tapahtumia. Löysimme erään kuolleen merirosvon kertomuksen siitä, mitä hänelle oli käynyt paikassa. Arupak-niminen merirosvo oli ilmeisesti saanut Nimdan. Epäilys vahvistui, kun emme löytäneet sirua temppelistä. Sensijaan kohtasimme…” Matoro puhui. Hän näki jälleen kerran päässään kuolleen Turagan ja Marionetin. Hän muisti kuvottavan, kuolleen Turagan hajoavan kasaan. Hän näki puhtaan valkoisen tappajan, joka ei kuollut. Hän muisti vettä.

”Kohtasitte mitä?” Umbran kysymys pudotti Matoron taas tosimaailmaan.
”N-nukkeja”, Matoro takelteli. Hän ei halunnut ajatella niitä olentoja.

”Ahaa, se Klaanilaiskaverisi kertoikin niistä”, Umbra puhui huolettomasti. Hän mietti olisiko Matoron aivot kadottaneet muistot ’kuolemasta’, sillä oli kylmä fakta että Jään Toan sydän ei lyönyt kun hänet tuotiin pinnalle.

”Ei puhuta nn-niistä”, Matoro käski.

Hetken hiljaisuus. Rahi-lintu lauloi puussa.

”Mutta hei, mitä sinä täällä teet?” Matoro kysyi. Hän halusi saada itselleen jotain tekemistä. Hänen ajatuksensa valuivat jatkuvasti asioihin, joita hän ei halunnut muistaa.

”Meiltä loppui tarvikkeet veneestä matkalla Klaaniin”, Valon Toa aloitti.
”Teillä on vene?”
”Kävimme katsomassa, se on tuhottu sillävälin kun olimme sisämaassa”
”…”
”Niin siis, pysähdyimme tänne ja matkasimme paikallisen heimopäälikön kera Nimdan Temppelille”, Umbra jatkoi. ”Me muuten törmäsimme skakdeihin matkalla. Ninjoja ja jokin sinihopea raivohullu”

Matoro havahtui. NINJA-ryhmä ja Metorakk.

”… ja minä kun luulin että tämä ei tästä enää pahenisi…” Matoro mutisi.

Kesti useita tunteja, mutta viimein, keskipäivän tienoilla epämääräinen lautta oli valmis. Se oli tehty seitsemästä rinnakkain solmistusta, suuresta tukista. Keskellä nousi korkea masto, johon oli viritetty kaikesta mahdollisesta kyhätty purje. Kannella oli neljä paria airoja.
Moisen laitteen pitäisi saada kuljetettua reilut kymmenen matorania ja kuusi Toan kokoista henkilöä parin kymmenen kilometrin päähän.

Samaan aikaan erään puun lehvistössä, mustapukuinen skakdi antoi NINJA-radioonsa merkin. Nyt tai ei koskaan.

Veljeskunnan saari: Hypnoosi

Viidakko, Mäksän veljeskunnan saari

Torakkajeeppi poukkoili suhteellisen vaivattomasti pitkin viidakon epätasaista pohjakerrosta. Äänekkäästi hurisevan suurehkon ajoneuvon katolla partioiva konekivääritorakka virnuili itsekseen katsellessaan kuinka metsän kasvit joutuivat nöyrtymään väkivahvan nelirenkaisen vauhtipelin tieltä. Viidakossa partiointi oli suorastaan mukavaa, torakkasotilas ajatteli. Varsinaisia vihollisia metsässä ei tuntunut olevan, ja nazorak päivystikin auton kattoon ruuvatun aseen takana vain tavan vuoksi, tulittaen välillä epäonnisia viidakon pikkueläimiä ihan vain omaksi ilokseen. Matkanteko oli nopeaa ja sujuvaa, eikä tielle ollut sattunut vielä mitään järin huolestutta- mmmiiiitääääääh?

Jeeppiä rattoisasti ohjannut nazorak oli lyödä päänsä rattiin nähdessään ajoneuvon eteen ilmestyneen valtavan kärsäolennon. Suuri rahi tuijotti ajoneuvon ohjaajaa hypnoottisesti valtavilla silmillään eikä tehnyt elettäkään siirtyäkseen auton tieltä.

”M-mikä hitto tuo on?” katolla päivystävä ampujatorakka kysyi hämmentyneenä.
”En tiedä”, kuski vastasi. ”Mutta se on ihan hemmetin ruma.”

Norsupäästäinen röhkäisi.

”Eikö meillä ole tuollaisia kuormajuhtina jossain?” kysäisi etupenkillä karttaa tutkaillut torakka tapittaen nyt tiiviisti kummastuttavaa eläintä. Nazorakin mieleen piirtyi epätarkka muistikuva muuan toisesta kärsäkkäästä eliöstä.
”Ei”, totesi kuski. ”Ei tuo ole sama otus. Katsokaa nyt noita silmiä.”
”Mikä katse”, totesi ampujatorakka lumoutuneena. ”Niin… Niin… Läpitunkeva.”

Muutaman sekunnin kuluttua torakkasotilas sai huomata olleensa aivan liian oikeassa. Norsupäästäisen silmistä täysin varoittamatta sinkoutunut lämpösäde upposi vaivatta kiiltävänmustan torakkakonekiväärin läpi ja lävisti sitten sen takana seisovan nazorakin.

”AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA”, huusivat torakat kuin yhdestä suusta.

Irtokäsi

Sairashuone

GK nousi varovasti Paacon avustamana ja kysäisi: ”Paaco, missä on minun miekkani?”
Paaco vastasi: ”Se kaistapäinen kaksoisolentosi kuulemma huitoi sillä niin, että laitoin sen tänne kaappiin piiloon”
Gekko avasi kaapin ja näki miekkansa siellä, mutta jo aavisti, että kaikki ei ollut aivan kohdallaan. Kun hän tarttui kahvaan se vain hajosi kappaleiksi.

”Nähtävästi tarvitsen vihdoin uuden käsiaseen” Pieni kyynel vierähti hänen naamiolleen. Hän oli kokenut monet taistelut miekkansa kanssa ja nyt se oli mennyttä. Hän saattoi vetää palaset vielä käteensä, mutta ilman aseellista hyötyä koko kapine oli turha.

”Mutta tosiaan, tarvitsen sen käden. Nyt minussa on jo näitä härveleitä enemmän kuin minua itseäni”, GK jatkoi.
”Olethan sinä ihan varmasti kunnossa?”, Paaco kysyi huolestuneena.
”Olen, taidan vetää kunnon unet”, GK lähti huoneesta käsipuolena kohti omaa huonettaan.

”Miten se noin yhtäkkiä tuli takaisin, oliko se ikkunan räsähdys jotain aivan muuta kuin matoranien aiheuttama”, Paaco mietiskeli ja katsahti Gekon irtonaista kättä lattialla, otti sen alkupäästä kiinnni, tiputti roskakoriin ja lähti.

Abzumon laavatemppeli: Safari

Saari

Orjakaleeri oli työnnetty pitkälle rantahiekkaan. Aallot iskivät hiekkaiseen rantaan trooppisen saaren huokuessa lämpöään. Makuta Abzumo käveleskeli samaisella hiekalla katsellen palavia taloja, jotka olivat olleet hetki sitten rannan läheisyydessä. Athiin uskovia typeryksiä kaikki tyynni.

Harmaa Aine ei pitänyt hiekasta. Ne tarttuivat rullaluistimiin. Hänen pitkä takkinsa olisi varmaankin ollut äärimmäisen hiostava tällaisessa paikassa, mikäli Aine olisi tuntenut jotakin androidikehollaan. Hänen lasikuvun alla lilluvat aivonsa ajattelivat, kuinka epämiellyttävää sellainen olisi.

”Aine”, Abzumo lausui virnistäen. ”Otitko vankeja?”
”Kyllä, herra. Yhden.”
”Mukavaa, että ajattelet asioita.”
”Sitä varten minulla aivot on.”
”Tosiaan. Missä hän on?”
”Veimme hänet laivalle. Voitte vilkaista häntä heti halutessanne.”
”Vie minut hänen luokseen heti.”

Makuta ja hänen pitkätakkinen luomuksensa palasivat laivaan. Makuta jäi kannelle odottamaan sillä välin, kun Harmaa Aine haki vangin ruuman sellistä. Saari oli melko iso. Sen rannat olivat hiekkaiset, mutta muutaman sadan metrin päässä vesirajasta alkoi vihreys. Kasvillisuus peittikin koko maan saaren keskeltä niin tiheästi, että lentävät tiedustelijat eivät olleet nähneet siellä mitään erikoista. Ja juuri erikoista Abzumo etsi.

Sitten Harmaa Aine palasi vanki mukanaan. Tämä oli itsepäisen näköinen Ta-Matoran, jolla oli päässään tummanoranssi voimaton kanohi Garai. Makuta tiesi, että tämä ei murtuisi, mutta aina oli hyvä yrittää.
”Hyvää päivää”, Abzumo sanoi hilpeästi. Matoran mulkoili häntä. ”Ette vaikuta järin kohteliaalta”, Makuta jatkoi.
”Pah”, Matoran murahti.
”Pitääkö minun opettaa sinulle, kuinka ollaan kohteliaita
Matoran vääntyi mielensisäisestä tuskasta kaksinkerroin. Irvistäen hän kuitenkin nosti päätään ja sanoi: ”Voi anteeksi, herra isoherra.” Sitten hän sylkäisi Abzumon kasvoille. Abzumo katsoi hetken pientä Matorania, pyyhki sitten kanohinsa Harmaan Aineen takin helmaan ja nosti Matoranin ilmaan.
”Ssssssinä et ssssiisssss halunnut elää tämän enempää? Mikä ssssssssssääli hukata hyvä opassssss.”
Matoran näytti hetken hämmentyneeltä, mutta vakavoitui heti ja sulki silmänsä. Abzumo kuitenkin pakotti hänet avaamaan ne uudestaan. Sitten hän jähmetti pikku Matoran-paran aivan paikoilleen.
”Tämä ssssattuu”, hän sanoi. Sitten hän muodosti käteensä sysimustan pallon energiaa ja syöksi sen jähmettyneeseen Matoraniin, joka hajosi pirstaleiksi kuin lattialle putoava lasiastia.

Harmaa Aine olisi irvistänyt, jos olisi voinut. Tuo mahtoi tehdä kipeää. Abzumo puhalsi savuavaa sormeaan.
”Jatkakaamme matkaamme, Aine”, hän virkkoi. Aine nyökkäsi.
”Emmekö ota Rahkshi-partiota mukaan?” hän kysyi, kun Abzumo näytti olevan jo lähdössä takaisin maihin.
”Emme. Menemme kahdestaan.”
Aine oli hämmästynyt, muttei näyttänyt sitä.
”Selvä on, herra.”

Kaksikko marssi sinne, missä hiekkainen maasto muuttui viheriöiväksi nurmeksi. Makuta tarkasteli kasvillisuutta hetken. Siitä ei päässyt hevillä läpi. Hän huokaisi. Kaikki täytyi tehdä itse.
Pian mustat liekit nuolivat tiensä läpi kasvuston tiheimmän kohdan antaen Abzumolle ja Aineelle tilaa kulkea läpi. Safari alkoi.

Veljeskunnan saari: Norsupäästäisväki

Ämkoon veljeskunnan saari

Kärsäkkäällä rahipedolla ratsastava kolmikko syöksyi vauhdikkaasti pitkin tiheän viidakon pohjakerrosta. Oli kerrassaan uskomatonta kuinka helposti Norsupäästäinen ohitti metsikön monet kannot, paksut juuret ja sankat tiheiköt. Eläin oli koostaan huolimatta asunut koko pitkän ikänsä viidakossa, eikä sille tuottanut lainkaan vaikeuksia liikkua vuosituhansien saatossa tutuksi tulleessa ympäristössä. Ämkoo tiesi tämän, ja admin luottikin täysin ratsuunsa, joka oli tiedettävästi lajinsa viimeinen rahipeto.

”Saatamme törmätä partioiviin nazorakeihin milloin tahansa”, Enki arvioi ja kaiveli varustevyötään pidellen kuitenkin samalla tiukasti kiinni edessään istuvan johtajansa viitasta. Vauhdikas matkanteko oli kaikkea muuta kuin tasaista ja matoran oli tuon tuosta putoamassa kyydistä valtavan kärsäpedon loikatessa varoittamatta useiden metrien korkeuteen ja väistäen täten eteen tulevat esteet.

”Ehkä meidän tulisi hidastaa vauhtia”, Otlek ehdotti yrittäen myöskin parhaansa mukaan pysyä Norsupäästäisen kyydissä. Otlek ei ollut koskaan ennen päässyt ratsastamaan kyseisellä rahilla, ja matkanteko olikin uteliaalle matoranille mitä hämmentävin kokemus.

”Tämä haistaa ne kyllä”, Ämkoo vastasi matoraneille luottaen harvinaislaatuisen ratsunsa aisteihin. Norsupäästäisen haju-, näkö- ja kuuloaisti olivat huippuluokkaa ja peto tiedosti luultavasti tälläkin hetkellä lähistöllä liikkuvien nazorakien sijainnit, olivat torakat sitten maassa taikka ilmassa.

”Mitä aiot tehdä päästyäsi tukikohtaan?” Enki kysyi Ämkoolta.
”Kartoitan tilanteen”, Ämkoo vastasi. ”Ja otan yhteyden Klaaniin, jos joku ei ole niin vielä tehnyt.”
”Aiommeko me valloittaa saaren takaisin?” Otlek kysyi äänellä, joka kuulosti hieman toiveikkaalta.
”Jää nähtäväksi”, Ämkoo murahti.

Norsupäästäinen röhkäisi ja hiljensi vauhtia. Sitten se pysähtyi, suuntasi valtavat verenpunaiset silmänsä taivaalle ja tuhisi hiljaa. Ämkoo ymmärsi oitis vihjeen ja komensi matoranit piiloon tiheikköön.

Viiden kaksitasosiipitorakan partio lensi kolmikon yli ja katosi suuntaan josta Enki, Otlek ja Ämkoo olivat juuri tulleet. Torakat olivat selvästikin jossain määrin tietoisia aiemmin tapahtuneesta kahakasta ja nazorakit tahtoivat varmaankin selvittää tapahtuman yksityiskohdat. Ämkoo veti vaistomaisesti huppunsa paremmin päänsä peitoksi miettiessään asiaa.

”Takaisin kyytiin”, Ämkoo totesi ja valmistautui itsekin loikkaamaan takaisin suuren rahin selkään. Miekkamiehen yllätykseksi Norsupäästäinen ei kuitenkaan päästänyt adminia nousemaan selkäänsä. Rahi liikehti levottomasti ja tuijotti viidakon synkkään siimekseen.

”Mikä sen on?” Enki kysyi ja kaivoi tavan vuoksi vyöllään roikkuvasta kotelosta esiin terävän heittoveitsen. Otlek ei myöskään voinut olla tarttumatta aseisiin.

Ämkoo ei kuunnellut matorankaksikkoa. Admin tuijotti ratsuaan vakavana, ja kuunteli samalla ympäröivän viidakon ääniä. Silloin admin huomasi, että viidakon linnut olivat vaienneet, eikä puista kuulunut juuri muidenkaan eläinten ääniä.

Kaukaa kantautui kuitenkin ääni, jonka Ämkoo tunnisti. Lähestyvän viidakkoajoneuvon tasainen hurina voimistui voimistumistaan.