Kaikki kirjoittajan Rona artikkelit

Klaanon Rope

Tuijotusleikki Kuoleman kanssa.

14 kommenttia

Bio-Klaanin Saari, Lehu-Metsä

Aamu valkeni metsän yllä. Ilma ei ollut enää niin lämmin ja aurinkoinen kuin edellisenä vuorokautena. Kylmät, Vuorelta kantautuivat tuulet havisuttivat Lehu-Metsän lehtiä. Jotkut näistä uivertavista tuulista kantautuivat metsän takaisille tasangoille asti ja niiden ulvonta valitti tyhjyydessään. Talvi oli tulossa.
Vaikka taivas oli harmaan pilvinen, oksien välistä pilkahteli muutamia himmeitä valokeiloja, jotka halkoivat metsän tummaa hämäryyttä. Yksi niistä sattui osumaan juuri uinuvan pakolaisen silmiin. Väsyneet silmät reagoivat hitaasti ärsykkeeseen, mutta lopulta nukkunut hyönteinen sai siristeltyä ne auki. 273 hieraisi unisiaan silmiään unesta ja katsahti ylleen. Hänen kattonaan toimi koivun vaaleanvihreät lehdet ja paksut oksat. Hän saattoi erottaa osan taivasta niiden välistä. Sitten valkoinen Nazorak käänsi päätään ja vilkaisi alapuolelleen. Hän hätkähti ja hänen tasapainonsa meinasi horjahtaa. Maankamaraan oli pienoinen pudotus.
”… Ai niin. Nukuin puussa.”

Laskeuduttuaan turvallisesti maahan, hän taivutteli unisesti jalkojaan. Yö puun oksilla oli ollut pitkä ja hermostuttava, mutta jossain vaiheessa aamuyötä 273 oli uskaltanut nukahtaa. Uni teki kuitenkin hyvää. Jäätutkija nosti kätensä niskansa taakse ja taivutti selkäänsä kaarelle hengittäen samalla rentoutuneesti syvään. Sen jälkeen hän venytti kätensä ja levitti läpikuultavat siipensä erilleen ja päästi leveän haukotuksen, joka ääntyi lopussa hellyyttävän kimeäksi kiljahdukseksi samalla kun hänen tuntosarvensa nousivat pystyyn. Valkoinen nazorak taivutti kaulaansa ja pyöräytteli jumissa olevia olkapäitään. Varmaan vain harva matoralainen rahitieteilijä tietäisi että ulkoinen tukirankakin voisi mennä jumiin.

Saatuaan aamujumppansa päätökseen 273 vilkaisi leiriään. Missään ei näkynyt jälkiä siitä että joku olisi käynyt nuuskimassa sillä aikaa kun hän oli nukkunut. Tiedemies heilautti takkinsa päälleen ja varmisti, että kaikki hänen tavaransa oli vaatekappaleen taskuissa. Hän tunnusteli hanskattomalla kädellään toista isoista sivutaskuista. Toisessa oli linkkuveitsi, toisessa taas ladattu Azra. Lämpökivi lämmitti toisessa povitaskussa. Hän tarkisti vielä yhden taskun takkinsa sisäpuolelta, kyljen kohdalta. Juipin taskumatti pullotti siellä.
273:n ajatuksen kantautuivat hetkeksi pois Lehu-Metsän hämäryydestä jonnekin kauas, mutta kuitenkin aivan liian lähelle. Vuorten puhtaan valkoisille rinteille, joitten syleilyssä hänen vanha kotinsa sijaitsi. Jäätutkija huokaisi syvään. Hänellä oli ikävä kotiin. Hänellä oli ikävä entistä elämäänsä.
Vuorella oli aina niin valoisaa, toisin kuin täällä kirotussa metsässä, hän ajatteli. Mitäköhän Juipille on tapahtunut… Häntä saatetaan epäillä osalliseksi koko kapina-jupakkaan. Hänet saatetaan tappaa…
273 puisti päätään. Ei. Nyt ei ole aika miettiä tuollaista. Vaikka hän saattaakin olla vaarassa, en voi auttaa häntä nyt, Jäätutkija yritti vakuuttaa itselleen. Sitten hän hymähti ja hänen kasvoilleen kohosi vieno hymy.
Ja mistäs sitä tietää. 2905 ei kuitenkaan ole mikään eilisen kewan poika. Parhaimmassa tapauksessa hän saattaisi vedättää agentteja tuntosarvesta niin, etteivät he edes huomaisi mitään. Hänhän on aina ollut meistä kahdesta se viekkaampi.

Ja eihän Juippina tunnettu nazorakmekaanikko itsekään mikään puhdas pulmunen ollut, sillä hänet tunnettiin Pesän vartijoiden ja järjestyksen pitäjien keskuudessa oikeana pikkurikollisena, joka valmisti ja myi laitonta alkoholia muiden työläisten keskuudessa. Hän oli saanut itsensä moniin hankaluuksiin, mutta hän useimmiten onnistui keplottelemaan itsensä kuiville. Toisinaan hän oli saattanut piilotella useita päiviä joissakin ilmastointikanavissa tai metrotunneleissa häntä jahdanneita miliisejä.

273:a nauratti. Hänelle tuli selvästi hyvä mieli muistellessaan toverinsa kommelluksia. Mutta sitten hän havahtui taas ajatelmistaan. Jäätutkija muisti, että hänen oli aika jatkaa matkaansa. 273 vilkaisi vielä leirinsä jäännöksiä. Nuotion maahan polttamaa jälkeä ja puuhiilen kekäleitä hän ei kovin pystynyt siivoamaan pois. Fe-Wrin luut ja sulat hän oli edellisenä yönä polttanut myös nuotiossa, ettei niistä jäisi paljoa jäljelle. Ennen sitä, hän oli leikannut linnusta kaiken syötäväksi kelpaavan ja taitellut ne metsäraparperin lehtiin kuljettaakseen lihat mukanaan.
Varmistettuaan vielä kerran, että hänellä oli kaikki mukana, 273 uskoi voivansa jatkaa vaellustaan kohti metsän synkkiä syvyyksiä.

273 asteli muutaman askeleen. Hän varoi maassa kiemurtelevaa puunjuurta. Hän muisteli, että vähän matkan päässä kulki pieni metsäpolku, jota pitkin olisi helpompaa jatkaa eteenpäin. Valkoinen nazorak sattui vilkaisemaan yllään olevien havujen ja oksien läpi. Taivas oli kylmän harmaata pilvimerta. Jäätutkija tiesi alkutalven olevan alkamassa. Hän oli laskeskellut, että hyvällä tuurilla hän saattaisi ehtiä Saaren etelä-rannalle ennen ensilumen tuloa.

Tiedemies kuunteli metsää. Ainoat äänet, jotka hän kuuli, olivat tuulen hiljaa kahisuttamat puut ja hänen omat askeleensa, jotka narskahtelivat aluskasvillisuudessa. Muuten metsä oli täydellisen hiljainen. Metsä näytti hämärältä niukassa valossa. Ainoa ääni kuului tuulesta ja askelista. Tuulen ja lehtien suhahtelu kuulosti rauhoittavalta. Jäätutkija päätti lakata keskittymästä tuuleen ja käveli vain eteenpäin. Hänen askelten naksahtelu pudonneiden oksien päällä kaikui hänen mielessään. Narsk, narsk, naks, narsk, ne kaikuivat. 273 käveli aivan normaalisti eteenpäin. Hänen huomionsa alkoi vain herpaantua. Oli vain hän, ympärillä olevat puut, hämärä ja askeleet. Askeleet, jotka kaikuivat hämäryydessä.

Yht’äkkiä. Äänekäs lehtien humahdus ja oksien taipumisen valittavaa narahtelua.

Tiedemies säikähti hereille. 273 sydän tuntui hypähtävän kurkkuun. Jäätutkija tähyily villisti ympärilleen. Hän tajusi äänen tulleen puista. Kuunneltuaan hetken oksien helähdyksiä, hän rauhoittui. Sen täytyi olla vain äkillinen tuulenpuuska, joka taivutteli puitten latvoja. Valkoinen nazorak huokaisi helpotuksesta. Hän melkein naurahti omalle säikähdykselleen. Säikähtää nyt tuulenpuuskaa puolikuoliaaksi, hän tuhahti itselleen.

273 haravoi katseellaan ympäröivää kasvillisuutta. Hän ei ollut vieläkään löytänyt polkua. 273 alkoi epäillä, että hän oli kulkenut vahingossa väärään suuntaan. Hän kääntyi ympäri ja otti pari askelta. Mutta sitten hän huomasi jotain.
”Miten täällä on näin pimeää…?”
Oli aivan kuin se vähäinenkin valoisuus, mitä puitten lehtien läpi pääsi, olisi kadonnut. 273 näki koko ympäristön tumman sävyissä. Ehkä taivaalla lipuu myrskypilviä. Sää on vaikuttanut epävakaiselta viime päivinä…
Nazorak kuuli oksien natisevan taas äänekkäästi. Tuuli se taas siellä vaan pauhaa, Jäätutkija ajatteli.

Kunnes hän tajusi jotain. Hän ei kuullut tuulta.
273 päätti katsoa ylös metsän katon läpi. Taivas ei ollut harmaa. Ei edes tumman harmaa, vaan täysin musta. Hän ei nähnyt taivasta.
Jäätutkija tajusi viimein. Jokin lentää ylläni…

Valkoinen nazorak ampaisi nopeasti aluksen varjon alta pois ja painui kyyryyn läheisen mättään ja puun taakse. Hän kaivoi ampuma-aseensa taskustaan ja varmisti että se oli toimintavalmiudessa. Turpeen hapan tuoksu pisti 273:n hajuaistiin. Hänen sydämensä tykytti kiivaasti Nazorakin kitiinikuoren alla.
Valkoinen tiedemies nosti päätään hitaasti mättään yli. Tästä kulmasta hän saattoi nähdä pienen osan levitoivan objektin reunasta puitten yllä, jonka hän päätteli jonkinlaiseksi lentokoneeksi. Hänen näkemänsä osa aluksesta oli pikimusta. Se oli enemmänkin kuin vain musta. Aivan kuin sen pinta olisi imenyt kaiken valon mustan aukon lailla, eikä heijastanut mitään takaisin. Sen tähden 273:n oli hankala päätellä aluksen muotoa.
Jäätutkija ei nähnyt moottoreista lähtevää valojäämää eikä kuullut helikopterin propelleista lähtevää jylyä tai mitään, joka olisi saattanut kertoa tiedemiehelle, minkä tyyppinen lentoalus se oli tai miten se pysyi ilmassa. Lentokoneesta ei lähtenyt minkäänlaista ääntä.

273 hengitti hitaasti ja yritti miettiä hermostuneesti, mikä ja kenen alus oli. Sitten Jäätutkijan huomio kiinnittyi aluksen alla olevien puiden latvoihin. Vaikka alus näytti selvästi levitoivan ilmassa, sen alla olevien puiden latvat olivat painuksissa. 273 oli aiemmin luullut että tuuli olisi heiluttanut ja kahisuttanut oksia. Mutta ei, ei se ollut tuuli. Aivan kuin näkymätön voima olisi työntänyt puiden lehmustoja kauemmaksi mystisestä lentokoneesta.

Kysymykset velloivat loputtomana virtana Nazorakin ajatuksissa. Kenen alus tuo on? Onkohan se Nazorakeiden, Klaanilaisten vai jonkun muun puolella? Kuka sitä ohjaa? Ja millaista tekniikkaa se käyttää? Mitä se tekee täällä? Oliko se huomannut minut tai leirin valon illalla?

Hänen ajatukset keskeytyvät, kun tapahtui jotain odottamatonta. Alus liikkui poispäin 273:n olinpaikasta. Nyt tiedemies näki kuinka alus liikkui. Se levitoi sulavasti, huojumatta täysin samalla korkeudella kauemmaksi 273:n näköpiiristä niin, ettei hän enää nähnyt tumman aluksen reunaa. Tiedemies näki enää vain, kuinka puitten painuksissa olleet oksat kohosivat normaaliin asentoonsa yksi kerrallaan sen mukaan, mitä kauemmaksi alus meni ja sen, kuinka uudet oksat joutuivat väistymään sen tieltä.

273 näki, kuin aluksen luoma yön pimeä varjo väistyi aluksen mukana. Mutta läpinäkymättömän verhon altan paljastu jotain.

273:n hengitys salpaantui.

Kaksi hahmoa.

Jäätutkija painui äkkiä mätästä vasten. Hän yritti olla mahdollisimman hiljaa.
Miten en huomannut heidän tuloa?! Tiedemies ajatteli paniikinomaisesti. Tulijat eivät olleet päästäneet ääntäkään, eikä heidän tuloaan ollut pystynyt näkemään varjon läpi. Jäätutkija arveli, että hahmot olivat tulleet lentokoneesta. Oli kuin varjo olisi toiminut heille verhona, jonka turvin he olivat saattaneet laskeutua huomaamatta maahan.
273 yritti parhaansa rauhoittaa itseään. Ei mitään hätää! Ehkä ne eivät huomanneet minua. Mutta mitä he tekevät täällä? Ja keitä he ovat? Ei. Heidän on täytynyt huomata minut. Miksi muutenkaan he olisivat laskeutuneet maahan.
Kaksi ääntä taistelivat 273:n sisällä. Toinen panikoi ja toinen yritti rauhoitella. Nazorak ei ollut ehtinyt nähdä, keitä tulijat olivat. Toinen tiedemiehen päänsisäisistä äänistä kehotti häntä kurkistamaan turvemättään yli, mutta pelko nähdyksi tulemisesta sai hänen kätensä vapisemaan. Mutta enemmän hänen oli saatava tietää, keitä aluksen mahdolliset omistajat olivat. Siksi 273 rohkaisi mielensä, työnsi paniikkinsa syrjään ja nojasi käsillään edessään olevaan mättääseen niin, että pystyi kurkistamaan sen yli.

Tuntematon kaksikko olivat eronnut eri suuntiin. Toinen loittoni paraikaa 273:sta katsottuna poispäin viistoon oikealle, toinen taas käveli vain parin metrin päästä 273:sta vasemmalle. Jäätutkija tunnisti oitis lähemmän kaksikosta. Hän katui heti, että oli katsonut sinne.
Nazorak…

Jäätutkija painui tiukemmin kiinni mättääseen, ettei nazorakiksi osoittautunut huomaisi häntä. 273 hengitystään. Hän ei uskaltanut katsoa.
Ei halvatun narkoleptinen nazo sentään! Tietysti juuri minun tuurillani tänne on eksynyt nazorakeja! Mitä teen?! He eivät saa nähdä minua. Miten pääsen livahtamaan heidän ohi. Heitä on kuitenkin kaksi.
273 yritti kuunnella, missä nazorak käveli, mutta ei kuullut mitään.
Mahdotonta… Hänen on liikuttava äänettömästi.

Jäätutkija ei tiennyt, missä nazorak liikkui. 273 epäröi, mutta hänen oli uskallettava katsoa uudelleen. Valkoinen tiedemies nosti hitaasti valkeaa hipiäänsä varpujen takaa. Hän havaitsi mustan päälaen vasemmalla. Hitaasti mustasta nazorakista paljastui lisää 273:n verkkokalvoille sitä mukaa, mitä korkeammalle tiedemies päänsä kohotti. Hän näki jo nazon yläruumiin

Nazorak oli kylki tiedemiestä kohden. Hän näytti haravoivan katseellaan jotakin maasta. Se tarjosi 273:lle tilaisuuden tutkia torakkaa tarkemmin.
Jäätutkijan huomio kiinnittyi heti nazorakin haarniskaan. Se oli täysin samanlainen kuin näkemänsä aluksen sivu: täysin musta, joka imi itseensä kaiken valon, eikä antanut heijastuksia. Haarniska sai koko nazorakin näyttämään mustalta siluetiltä, kuin kaksiulotteiselta varjolta hämärässä metsässä. Kuin tasolta, joka ei olisi osa tätä maailmaa.
273:n katse siirtyi ylemmäksi tutkimaan torakan kasvoja. Nazorakilla oli päässään musta visiiri, joka oli varsin yleinen Nazorakein tiedustelupalvelun agenteilla. Se ja visiirin takaa paljastuva mustahipiäinen takaraivo viittasivat yhä varmemmin mustahaarniskaisen hahmon olevan 007:n leivissä.

273 painui alemmas ja kirosi hiljaa. He ovat tiedustelupalvelusta! Heidän on täytynyt saada vihiä, että olen elossa! 007 on täytynyt lähettää heidät tänne…

Jäätutkija yritti malttaa mielensä ja estää pelon valtaamasta häntä. Kaikki olisi hyvin, jos hän pysyisi hiljaa. Hän yritti nieleskellä kurkkuunsa nousseen ahdistuksen. Tiedemies yritti vielä kerran kurkistaa katsoakseen agenttia tarkemmin.
Jäätutkija kohotti päätään kolmannen kerran. Hän näki visiirin peittämän pään, rintakehän, lantion ja…

Kädet.

273 katsoi agentin käsiä. Hänen silmänsä laajenivat.

Ne kädet olivat siniset.

Juuri silloin 273:n mieleen hiipi kamala muisto. Muisto helikopterimatkasta kapinallisten kanssa vuoritukikohtaan, kun Arkkiagentin salamurhayritys oli epäonnistunut. Jäätutkija oli ollut ohjaimissa ja kuunnellut matkustajatoveriensa kinastelua. Silloin 16765, kapinan alkuperäinen ideoija, oli lausunut runon, jonka jokainen Nazorak hyvin tunsi. Se oli tiedustelupalvelun kertoma runo, jonka tarkoitus oli ollut pelotella kaikkia niitä, jotka uskalsivat asettaa kyseenalaiseksi yhteiskunnan johtoportaan mahdin. Muistutuksena kaikille niille, jotka luulivat ettei tiedustelupalvelu saisi heidän aikeistaan selvää.

”’Kätöset nuo siniset…’”

273:n suu avautui hieman. Kylmät väreet kulkivat hänen selässään. Tuntui kuin jokin kylmä olisi noussut tiedemiehen vatsanpohjasta nieluun asti. Jäätutkija ei uskaltanut hengittää. Hänen katseensa oli vain nauliutunut mustan nazorakin sinisiin käsiin. 273 ei olisi koskaan uskonut näkevänsä heidät.
Jäätutkija ei ollut koskaan varsinaisesti pelännyt runoa ja uskonut, että se oli ollut vain tiedustelupalvelun keksimä pelote, tai korkeintaan jonkun sisäisen tiedustelun osaston salainen peitenimi, mutta.
Ei tällaista.

Ei mitään tällaista.

Katsoessaan nazorakin käsiä tarkemmin, hän tajusi niiden olevan mekaanisia. Samassa Jäätutkija muisti asian, jota hän ei ollut ajatellut aikoihin.
Kun 273 oli vielä joskus, monia vuosia sitten toiminut Pesässä pelkkänä laboratorioavustajana ylemmille tiedemiehelle, hän oli sattunut kuulemaan puhuttavan ”koodi sinisestä”. Jäätutkijalla ei ollut silloin ollut kiinnostusta eikä haluakaan tunkea nokkaansa kyseiseen aiheeseen, koska 273 jos joku tiesi, että joitakin Imperiumin salaisista projekteista ei oltu tarkoitettu uteliaiden tutkijoiden kuolevaisille kuuloelimille. Liian tarkkakorvaiset olisivat maksaneet niistä tiedoista hengillään. Mutta nyt, kun hänen muistinsa alkoi valokuvamaisen tarkkuudella nappaamaan otteita pienen nazorakin pienestä elämästä ja kun tiedemies yhdisti vähäiset tiedonjyväsensä mosaiikkimaiseksi kuvaksi, hän toivoi ymmärtävänsä enemmän.

Mutta näillä vähäisillä tiedoilla ja tiedemiehen vihreillä aivosoluilla pääteltynä, Jäätutkija tiesi nyt mustien nazorakien olevan myös sidoksissa Imperiumin salaisiin tieteellisiin projekteihin.
Se teki tilanteesta entistä pahemman 273:n kannalta.

Mutta sitten valkoinen nazorak huomasi piileskelemänsä lajikumppaninen liikahtavan. Jännitys kourasi 273:n vatsanpohjaa, kun hän seurasi kuinka musta nazorak liikahti. Äsken se oli tutkinut hieman kyyryssä edessään ollutta maastoa, mutta nyt se oikaisi selkänsä. Se pysyi kuitenkin aivan liikahtamattomana. Jäätutkija painui tiukemmin mätästä vasten ja kaivoi takkinsa taskusta pistoolinsa.
Mutta piiloon hän ei mennyt. Vaikka tiedemiehen sisäinen pakokauhu ja itsesuojeluvaisto huusivat häntä painumaan matalaksi, 273 ei halunnut päästää nazorakia silmistään. Hänen täytyi saada tietää, mitä se aikoi.
Nazorakin pää liikahti.
Mutta 273 katui heti päätöstään.

Poistavat kielletyt ajatukset…

Hitaasti, runon säkeistöt kaikuivat hänen mielessään. Niiden sanoma alkoi tuntumaan painostavammalta ja painostavammalta. Sana sanalta, Jäätutkijan mieli toisti runon sanoitukset yhä pahaenteisemmältä kuulostavalla äänellä. 273 ei pystynyt ajattelemaan järkevästi. Eikä toimimaan. Häntä pelotti liikaa.

Mutta hänen oli tehtävä jotain. Hän pakotti itsensä keskittymään ja kohdisti ajatuksensa yhteen kiinteään asiaan. 273:n nosti kädessään olevan pistoolinsa koholle ja päästi äänettömästi varmistimen. Hänen kätensä vapisivat. Jäätutkija ei ollut ollenkaan varma, olisiko hänen Azra WZ 36 –zamorpistoolista mitään hyötyä hänelle, mikäli agenteilla oli käytössään Nazorakein parasta tekniikkaa. 273 tietty olisi pystynyt käyttämään Alinollahanskaan heihin, mutta 273 ei tiennyt kuinka hyvin se vaikuttaisi. Se tässä oli pahinta.
Valkoinen tiedemies ei tiennyt vihollisestaan mitään.


Kätöset nuo siniset…

273 yritti saada pakottaa itsensä painautumaan äkkiä alas, muttei kyennyt. Pienikin liike ja agentti näkisi hänet. Jäätutkija rukoili itseltään, mutta hänen jalkansa eivät liikkuneet. Hänellä oli hyvin kuuma. Jäätutkija saattoi vain nähdä, kuinka musta siluetti kääntyi hitaasti runon säkeistöjen samalla kaikuessa hänen mielessään. Oli kuin kaikki nazorakien pahimmat painajaiset olisivat käymässä toteen. Säkeet kaikuivat hänen muuten tyhjässä päässä.
273:n silmän laajenivat ammolleen.

Hän veti pienen henkäyksen.

Musta nazorak katsoi mustan visiirinsä takaa suoraan häneen.

Vievät päästäsi tiedon jyväset.

Pelko valtasi 273:n. Hänen sydämensä jyskytti. Hän ei uskaltanut räpäyttää silmiään, eikä hengittämään. Jäätutkijan kurkkua kuivasi ja hänestä tuntui siltä kuin hänen jalkansa olivat betonia. 273 ei pystynyt liikkumaan. Paniikkireaktio sai kaikki maailman ajatukset nyt pyörimään valkoisen tiedemiehen päässä, lamaannuttaen hänet.
Se näkee minut! Ei helvetti se näkee minut! En pääse pakoon. En pysty edes liikahtamaan. Se katsoo aivan suoraan minuun. Miksei se tee mitään? Mitä se odottaa?! Se näkee minut! Koodi sininen, Kätöset nuo siniset, SINISET KÄDET!

273:n vapisevat kädet pitivät asetta koholla. Tiedemies puristi pistoolin kahvaa kuin viimeistä oljenkortta.

Kiihtyvät sydämenlyönnin kaikuivat valkoisen nazorakin päässä ja hän tunsi otsassaan veren tykytyksen. Jäätutkijasta tuntui siltä, että hän saattaisi pyörtyä minä hetkenä hyvänsä. Ehkä 273 oikeasti toivoi sitä. Ettei hänen olisi tarvinnut katsoa agentin kasvotonta visiiriä. Koko metsä, sen pimeys ja latvojen yllä puhertava tuuli tuntui katoavan tiedemiehen maailmasta. Hän ei enää erottanut mustan nazorakin takana olevaa maisemaa. Oli vain kaksi lajikumppania, valkoinen ja musta, jotka tuijottivat toisiaan.
Mustan nazorakin katse oli niin painostava, että 273 meinasi minä hetkenä hyvänsä antaa ylen paineen alla.

Jäätutkijan silmät alkoivat hämärtyä. Hän kuitenkin näki silmäluomiensa läpi jotain.

Ohi kiitäviä näkyjä. Hetkiä hänen elämästään elämästä. Pimeitä luolia. Teräsrakennelmien hämähäkinverkkoja. Satapäisiä väkimassoja ja kaikuvia Na Zora –huudahduksia. Satanistiselta rumputulelta kuulostavia, kaikuvia jalkapohjien kolahduksia. Punainen lippu, jota koristi Pyhä heptagrammi ja Nazorak-siluetti. 001:n ylväät, mutta tuimat kasvot. Laboratoriovälineitä ja sumeita, valkoisiin asuihin pukeutuneita olentoja.

Jäätutkijan elämä vilisi hänen silmiensä editse.
273 yritti sulkea silmänsä niiltä, muttei pystynyt. Osa muistoista olivat sellaisia, joita 273 ei olisi halunnut nähdä uudelleen.
Musta nazorak katsoi edelleen häneen.

Kaikuvaa naurua. Pimeä huone. Vihreä veripisara liukui kiiltävän terän reunaa pitkin. Digitaalisia kirjaimia. Kaksois-Auringot, jotka lipuivat yhä kiihtyvällä vauhdilla taivaanrannan halki yhä uudelleen ja uudelleen. Lukuiset sinisille papereille piirretyt suunnitelmat mitä monimutkaisimmista laitteista ja aseista, jotka paloivat ja kuihtuivat pois. Alinolla-hansikkaan ensimmäinen luonnos. Rätisevästä ja kohisevasta radiosta kuuluvat zankrzoran kieliset propaganda-lähetykset. Apua anovia tuskan huutoja. Lisää armeijan sotilaita marssimassa. 219:n virnistävät kasvot. Arkkiagentin ensimmäinen vierailu vuoritukikohdassa. Elementaalikiven rauhoittavan kirkas säteily sekavan varaston hämäryydessä. Juipin härskit tarinatuokiot ja hänen juomansa kirpeä maku kurkussa. Aurinkojen laskun kaunis iltarusko värjäsi kimmeltävät hanget punaisiksi. Kaivuuporan rikkoutumisen ääni. Kuusiraajainen hahmo, jonka vakuuttelevat sanat saivat 273:n kiusaukseen. Helikopterimatkan syyttävä tunnelma. Mustavisiiriset agentit. Teloituskomitea. 219 säilä kädessään. Jäätutkijan oma hymy.

Kaikki nämä muistot johtivat tähän hetkeen. Tähän painostavaan, pelonsekaiseen ja kohtalokkaaseen hetkeen. Kaikkien niiden ohikiitävien muistojen taustalla kaikui tämä hetki. Runon säkeistöt ja sydämen tykytys. Ne kaikuivat ja kaikuivat. Jäätutkija tuijotti agentin mustaa visiiriä. Hän näki oman peilikuvansa heijastuvan siitä. Hän näki omat kasvonsa. Hän näki ilmeensä, joka kasvoillaan hän ei olisi halunnut kuolla.

273:n koko ruumis vapisi. Tältäkö siis tuntuu kuolla, hän mietti.
273 tiesi kuolevansa. Se oli vain ajan kysymys. Jollei hän kuollut Imperiumin pelätyimpien demonien käsissä, hän kuolisi sydämensä pysähtymiseen.

Jäätutkija tunsi olevansa tuskissaan. Hän ei jaksanut enää pelätä. Hän vain toivoi, että se olisi jo ohi. Hän oli luovuttanut. 273 vain rukoili, että pääsisi tuskastaan. Syvällä sisimmissään hän vain toivoi pääsevänsä tästä.
MITÄ ODOTAT!? TEE SE!

Mutta sitten.

Musta Nazorak käänsi päänsä pois. 273 ei ehtinyt edes käsittää mitään, kun musta agentti oli kääntänyt katseensa pois polvillaan seisovasta tiedemiehestä.

Mi- Mitäh…?

Vaikka se hetki, kun musta nazorarak oli katsonut häneen oli tuntunut useilta minuuteilta, se oli todellisuudesta kestänyt vain muutaman sekunnin. Jäätutkija ei vieläkään kuitenkaan uskaltanut irrottaa silmiään visiiripäisestä torakasta, joka loittoni jo turvalliselta tuntuvan matkan päässä.
Lopulta 273 selvisi saamastaan sokista ja havahtui hetkeen. Hän oli kuitenkin aivan ymmällään. Jäätutkija oli ollut aivan varma, että tulisi kuolemaan. Hän oli katsonut itse Kuolemaa silmittömille silmille ja se oli kääntynyt ensin.

Miksi se ei tappanut minua. Se- Se vain kääntyi pois… Eikö se pitänyt minua minään uhkana? Miksi se säästi minut? Sehän näki minut…

Tiedemies vilkaisi käsiään ja huomasi vasta nyt, että tärisivät holtittomasti. 273:n sydän hakkasi edelleen kuin juoksevalla muokalla. Adrealiini kohisi vihreän ja violetin kirjavissa suonissaan. Helpottuneisuuden lämmin tunne värähteli hänen valkoisen kehonsa läpi. Se tuntui nazorakista niin hyvältä, että 273 olisi voinut vaikka ampua itsensä siihen paikkaan. Jäätutkija haukkoi henkeä ilmanpuutteesta kärsiville keuhkoilleen. Se hetki tuntui niin hyvältä. 273 tunsi olevansa elossa.

Saatuaan itsensä jälleen hallintaansa, 273 uskaltautui jälleen vilkaisemaan siihen suuntaan, minne agentti oli mennyt. Nazorakin siniset silmät saattoivat hädin tuskin erottaa kahta mustaa siluettia puiden hämäryyden katveesta. Ne molemmat loittonivat paikasta, jossa Jäätutkija oli piilossa. 273:lla kävi ohikiitävän hetken ajan mielessä kysymys, että minne ne olivat menossa. Hän kuitenkin karkotti äkkiä uteliaisuuden mielestään ja käski itseään rynnätä pois nyt, kun kuoleman kätöset olivat kääntäneet selkänsä.
Jäätutkija yritti nousta vapiseville jaloilleen, mutta pysyi kuitenkin vielä kyyryasennossa. Hänen ensimmäiset askeleensa olivat hoipertelevia, mutta hän onnistui olemaan kaatumatta. Valkoinen nazorak puikkelehti pajujen ja pensaiden läpi pysyen mahdollisimman alhaalla. Hän katsoi aina välillä olkansa yli agentteja, joita ei enää nähnyt. Ryömittyään muutaman metrin pystykävelijälle hämmästyttävän nopeaa vauhtia, hän nousi täyteen mittaansa ja juoksi niin lujaa kuin kynnellisistä jaloistaan pääsi. Vauhdissa hän napautti pistoolinsa varmistimen takaisin päälle, mutta piti sitä edelleen vasemmassa kädessään. 273 hypähti kaatuneen puunrungon ylitse ja jatkoi matkaansa katsomatta taakseen.

Klaanon Rope

Nälän stimuloimaa rahiutta

6 kommenttia

Bio-Kaanin saari, Lehu-Metsä

Jäätutkija oli kuin olikin onnistunut laskeutumaan Klaanin saaren keskustaa jäisillä lakeuksillaan hallitsevan, entisen Klaanin adminin Ämkoon mukaan nimetyn vuoren rinteitä alas ilman etteivät tiedustelupalvelun agentit olleet löytäneet häntä. Häntä itseäänkin hämmästytti se, mikseivät etsintäpartiot olleet havainneet häntä, vaikka hän tiesikin että tiedustelupalvelun helikoptereissa olevan ruumiinlämpöskannerit kohteitten ja lämpöjälkien havaitsemiseen. Hän oli tätä mietittyään tyytynyt päättelemään, että lumimyrsky oli onnistunut peittämään hänen jälkensä.

Mutta nyt valkoinen nazorak hiippaili Lehu-Metsän suurien puitten kätköissä. 273 oli lähinnä pyrkinyt kulkemaan lähellä metsän reunaa ettei eksyisi syvemmälle metsän siimekseen. Tiedemies oli kiirehtinyt mahdollisimman kauas metsän reunalla olleelta paloalueelta. Tulipalon jäljet olivat niin tuoreita, että 273 uskoi tuhojen mahdollisten aiheuttajien voivan olla vielä jossain lähistöllä, joten Jäätutkija oli kävellyt koko yön metsässä.
Vaikka päivä olikin jo valjennut, metsä oli edelleen pimeä ja äänetön. Tiheästi kasvavien havu- ja lehtipuiden latvat estivät aurinkojen valoa pääsemästä metsän pohjalle vain pieninä pisteinä. metsässä oli todella hämärää. 273 saattoi erottaa jostain kaukaa metsän reunalta puiden välistä näkyvän päivänvalon. Vihreä hämäryys ei kuitenkaan häirinnyt Jäätutkijaa, jonka verkkosilmät olivat tottuneet myös pimeässä näkemiseen.

Kuitenkin kaksi asiaa eivät tuntuneet hänestä hyvältä metsässä: Siellä oli liian hiljaista. Hän ei ollut nähnyt yhtäkään lintu- tai maarahia missään lähistöllä. Ei edes hyönteisiä. 273 oli olettanut metsän kuhisevan elämää. Ja toisekseen, mikä harmitti tiedemiestä niin vietävästi, oli se, ettei lähistöltä ei löytynyt yhden yhtäkään marjaa taikka sientä kasvavaa pensasta. Jäätutkija oli luottanut siihen, että hän selviytyisi metsän antimilla etelään asti, mutta jokin asia oli ilmeisesti syönyt sekä eläimet että ruokakasvit.

273 mutristi suutaan ja kurtisti kulmiaan. Hänellä oli kova nälkä. Hän oli luottanut siihen että metsästä löytyisi edes jonkinlaista ruokaa hengissä pysymisiksi. 273 olisi kyllä saattanut jatkaa puuruokalinjaansa, mutta puolet petäjistä eivät oikein tahtoneet olla hyväksi ruoan sulatukselle.

Kuitenkin metsän hiljaisuudesta kantautui Nazorakin kuuloelimiin ääniä. 273:n aistit valpastuivat heti ja hän pysähtyi. Hän painautui kumaraan ja nojautui vieressään ollut puuta vasten. Hänen tuntosarvensa kohosivat pystyyn ja hänen siniset verkkosilmänsä vilahtelivat villisti puolelta toiselle. 273 kohotti päätään varovasti katsoakseen pensaikkojen ja puitten välistä kauemmaksi metsään. Hän ei ensin nähnyt mitään, mutta sitten parin kuusen takaa käveli hahmo.

273:n olo huojentui, kun huomasi, ettei tulija ollutkaan Nazorak, vaan rahi.
Puitten kätköistä asteli kookas linturahi. Se kuului kanalinturahien heimoon, jotka elivät pääasiallisesti maassa. Niiden pitkät jalat ja terävät kynnet koostuivat metallisesta protodermiksestä, mutta keskiruumista koristivat kauniit punaruskean ja sinisen väreissä koreilevat sulat. Sen pyrstösulat olivat pitkät ja niissä erottui aiempien värien lisäksi mustia pilkkuja. Sen nokassa oli metallinen panssaristo ja linnun silmät hehkuivat punakan oransseina.

Lintu asteli varovaisin askelin aluskasvillisuudessa. 273 tunnisti linnun Fe-Wri –nimiseen lajiin. Laji tunnettiin syövän marjoja ja pieniä hyönteisiä ja se oli arka matoraneja ja muita lajeja kohtaan, mutta se myös tarvittaessa puolustaisi reviiriään raivokkaasti.

Kuitenkin ajatus nuotiolla kärisevästä Wrin-lihasta sai Jäätutkijan nuolemaan pitkällä kielellään pihtihampaitaan. Siitä oli niin pitkä aika kun hän oli viimeksi syönyt lihaa. Tai mitään kunnollista ylipäätään. Hän tarkkaili lintua piilostaan ja pyrki olemaan rapistelematta oksia.

En kyllä varmasti saisi sitä kiinni, jos yritän suoraan hyökätä sen kimppuun… 273 mietti. Zamor-pistoolilla saisin sen kyllä helposti ammuttua, mutten haluaisi tuhlata vähiä zamoreitani turhaan. Minun on keksittävä jokin toinen keino…

Jäätutkija muisteli, mitä muuta hän tiesi lajista. Vaikka niillä onkin isot siivet, ne lähinnä lennähtävät puitten oksille turvaan tai tunkeilijan kimppuun. Niillä on hyvä kuulo ja näkökin. 273 ei kuitenkaan voinut jatkaa miettimistään pitkään, kun hän huomasi että Fe-Wri ei ollut enää siinä missä se oli hetki sitten. Valkoinen Nazorak nousi hieman kumaraiseen asentoon tähytäkseen, mihin lintu oli mennyt. Kuitenkin äänekkäät nokan kloksaukset kertoivat linnun olevan lähellä.
Tiedemies siirtyi varovasti pensaikossa eteenpäin ja näki taas rahin, joka oli siirtynyt tutkimaan koloa läheisen puun rungossa.

Seuratessaan linnun puuhasteluita 273:n muistiin palautui yksi yksityiskohta linnusta: Vaikka Fe-Writ olivatkin arkoja raheja, ne pitivät kiiltelevistä asioista, joita linnut keräilivät ja veivät pesäänsä. 273 hymyili, kun samalla Nazorak sai loisto idean miten hän saisi rahin napattua.

Fe-Wri –lintu käveleskeli hiljaa metsikön hämäryydessä. Sen viimepäivät metsässä olivat olleet hankalia kun nälkäinen metsän kansa oli rynnännyt kymmenpäisenä joukkona sen kotireviirin läpi ja rahi oli joutunut piiloutumaan puihin metsästäjiä. Vaikka metsän kansa olikin jo palanut kyläänsä, linturahi oli edellistäkin tarkkaavaisempana.
Fe-Wri työntyi tyhjäksi kalutun ruusumarjapensaikon piikkisten oksien läpi. Näytti siltä kuin koko alue oltaisiin syöty typötyhjäksi. Jollei rahi löytäisi ruokaa omalta reviiriltään, sen täytyisi hiipiä syvemmälle metsään tai Lehu-metsän ulkopuolella olevalle tasangolle.

Linnun mekaanisista jaloista ei lähtenyt juuri ääntäkään, kun se hiipi aluskasvillisuudessa ja tähyillen eri suuntiin punertavilla silmillään. Se oli jälleen ottamassa uutta varovaista askelta, mutta se keskeytyi. Rahi nosti päänsä ylös ja sen katse kiinnittyi jonnekin metsän hämäryyteen. Se oli huomannut jotain.

Lintu liikkui varovasti hiljaa kohti päämääräänsä. Välillä se kierteli pensaitten ja puiden lomassa mutkikasta reittiä. Se oli oppinut ettei pidä rynnätä suoraa päätä tuntemattomaan. Välillä rahi käännähti nopeasti katsomaan taakseen ja sivuilleen, mutta kuitenkin lähestyi koko ajan. Viimein se näki, mikä linnun huomion oli kiinnittänyt: se oli nähnyt sinisen hehkun erään ison männyn kyljestä. Hehku näytti tulevan aivan matoranin käden menevästä reiästä. Fe-Wri tähyili ympärilleen ja sitten puuta. Varmistuttuaan ettei ketään ollut lähettyvillä, rahi otti muutaman askeleen lähemmäksi. Lintu asteli männyn juurelle ja päästi hiljaisen ”klok klok klok” –äänen tyytyväisenä. Se työnsi nokkansa uteliaana puun rungossa olevaan aukkoon. Linnun sulat melkein nousivat pystöön näkemästään. Sen silmiin osui tasainen sininen hehku. Elementaalikivi.

Mutta aavistamaton rahi ei ollut yksin. Sillä saalistaja vaani sitä ylemmällä puussa. Sen päättäväiset siniset silmät hehkuivat hämärässä lehmuksessa. Kaikki oli mennyt 273:n suunnitelmien mukaan.

Jäätutkijan suunnitelma oli mennyt paremmin kuin hän oli uskonut. Tiedemies oli irrottanut elementaalikivensä Alinollahanskansa kotelosta ja laittanut sen puun koloon syötiksi. Hän oli samalla tyhjentänyt työtakkinsa taskut tavaroistaan ja piilottanut ne erään mättään ja pensaan väliin. Nyt hän istui männyn oksalla pidellen pitkää takkiaan sylissään kaikilla neljällä kädellään. Hän kaivoi takkinsa rintataskusta yhden esineen. Hänen linkkuveitsensä. 273 taittoi sen terän auki ja asetti veitsen poikittain suuhunsa. Hän tarvitsisi vapaat kädet. Hän katsoi vielä alas varmistaakseen ettei Fe-Wri ollut lähtenyt. Ei, se oli yhä paikoillaan yrittäen noukkia elementtikiveä kolosesta, muttei onnistunut. Adrenaliini alkoi kiertää Jäätutkijan suonissa. Hän hengähti muutaman kerran hiljaa.
Sitten hän hyppäsi.

273 syöksyi ilman halki kohti maata. Rahilintu veti päänsä kolostaan juuri ajoissa nähdäkseen vain valtavan valkoisen hyönteisen ja saman värisen rievun, ennen kuin tämä liikkuva objekti käytännössä melkein liiskasi linnun alleen. Fe-Wri päästi korvia hivelevän, pelästyneen rääkäisyn. 273 yritti vangita pyristelevää lintua takkinsa sisään, mutta vahvoilla jaloillaan rahi onnistui potkaisemaan itsensä Nazorakin otteesta. Se ei jäänyt katsomaan, kuka hyökännyt sen kimppuun vaan juoksi suoraan pakoon. Jäätutkija kirosi hiljaa. Siten hän hyppäsi pystyyn ja ryntäsi linnun perään jättäen takkinsa maahan.

Fe-Wri kipitti minkä metallisista jaloistaan pääsi. Se sukelsi risukon läpi ja pujahti pienen ojan kautta vasemmalle. Se uskoi eksyttäneensä hyökkääjän. Mutta sitten se näki jonkun vilahtavan vasemmalla puolellaan puitten takana. Sitten 273 syöksähti sen eteen tömähtäen maahan nelin kontin. Hyönteisrahi yritti tarttua linturahiin oikealla kourallaan, mutta lintu kerkesi väistää edessään viuhahtavan kämmenen. Lintu päästi uhmakkaan kirkaisun ja syöksyi 273:a päin iskien tiedemiestä kynsillään kasvoihin. Nazorak ulvahti kivusta. Fe-Wri pyrähti siivillään Nazorakin päältä tämän yli jatkaakseen pakoaan saalistajalta. Se pyrähti maasta puun oksalle ja siltä toiselle.
273 katsoi linnun menoa hieraisten silmäänsä kanalinturahin iskettyä kynsillään siihen ja puhisi veitsi suussaan: ”Juokse vain, kyllä minä saan sinut!”
Nazorak ponkaisi vahvoilla jaloillaan uudestaan juoksuun juosten melkein neljällä jalalla. Hänen hengityksensä kiihtyi. Nazorakin syke tuntui hänen otsassaan ja hänen suuhunsa erittyi kitkerää sylkeä. Adrenaliinin tuoma kuntopiikki tuntui hyvältä. 273 ei ollut koskaan itse metsästänyt elävää olentoa, mutta nälkä ja selviytymisvietti tekivät hänestä entistäkin päättäväisemmän. Hän aikoi syödä tänään hyvin.

Valkoinen Nazorak hyppäsi pensaikkojen läpi ja syöksyi kohti puuta, josta hän otti vauhtia ja kimmahti takajaloillaan muuttaen suuntaa. Hän alkoi jälleen saavuttaa lintua. 273 liikkui kuin rasvattu tikarihämähäkki puitten lomassa. Hän näki jälleen Fe-Wrin edessään. Lintu ei ilahtunut yhtä paljoa jälleen näkemisestä. 273 hypähti puun runkoa vasten ja syöksyi sen kautta linnun niskaan kaataen sen. Jäätutkija puristi rahin rintaansa vasten ylemmillä käsivarsillaan ja yritti pidätellä sätkiviä jalkoja alemmilla käsillään kaukana itsestään. Fe-Wri yritti kiemurrella ja potkia itseään irti, mutta 273 oli vanginnut sen otteeseensa. Lintu rääkyi kuin syötävä. Nazorak sai pideltyä lintua hetken niin että sai napattua linkkuveitsen suustaan oikeaan käteensä. Sitten hän tarttui lintua kaulasta pihtihampaillaan. Kanalintu pyristeli yhä voimakkaamin epätoivoisena. 273 oli kuitenkin voittanut. Nazorak piti rahista kiinni kaikin voimin ja asetti linkkuveitsensä linnun kurkulle.
Metsän täytti kimeä kiljahdus

Nuotio rätisi. Paistetun lihan tuoksu täytti pimenevän metsän. Kuu ja tähdet loistivat melkein pilvettömällä taivaalla puitten lehtien välistä. Nuotion liekit välkkyivät oranssina ja niiden luoma valo loi pitkiä varjoja puihin ja maahan.
Valkomusta hahmo istui lämpimän tulen ääressä. Hän puraisi palasen saalistamansa linnun rintapalasta, joka oli kerinnyt paahtua tikun päässä kypsäksi. Nazorakin mielestä nuotiolla paahtunut kanalintu oli paljon parempaa kuin mitä yhdessäkään upseeriston hienostoravintolassa pystyi valmistamaan. 273 haukkasi vielä toisen, isomman palan kyltymättömänä ja ryysti päälle raikasta vuoristopurosta otettua vettä 2905:n taskumatista. Jäätutkija laski putelin viereensä ja laskeutui makuulleen kovia kokeneen työtakkinsa päälle. Takin helmat olivat repaleiset ja se oli tahriintunut vereen ja multaan.

273 irrotti reidessään sidetarpeen virkaa toimittaneen plastroninsa ja taivutti jalkaansa ilmaan. Zamorin tekemä haava oli umpeutunut jo ja sen tilalle oli kasvanut uusi kitiinikerros. 273 hymyili. Hän oli parantunut jo täysin kapinassa saamistaan vammoista. Nazorak työnsi kuitenkin vaatekappaleensa takkinsa taskuun, koska se tuoksahti voimakkaasti vereltä ja lihaskudokselta. Hän nousi jälleen istumaan heittääkseen nuotioonsa muutaman risun jotka hän oli kerännyt metsästä ja palasi jälleen mukavaan makuuasentoonsa, laittaen kätensä päänsä tueksi. Hän oli löytänyt paikan josta saattoi nähdä taivaan ja tähdet puitten oksien ja lehtien läpi.

Loppujen lopuksi, kun hän ajatteli, niin kaikki oli mennyt tähän asti yllättävän hyvin. Hän oli selvinnyt putoamisesta ja vuoren karuista jääkentistä, löytänyt ruokaa ja päässyt metsään ilman että kukaan oli häntä huomannut. Kaikki alkoi yön pimetessä näyttää valoisammalta.

273 hymähti. Jos kaikki menee hyvin, saatan päästä ilman sen kummempia selkkauksia metsän läpi. Entä sen jälkeen? Noh, voisin tietty aina jatkaa matkaani aina saaren etelä-rannikolle saakka. Sitten minun pitäisi hommata jostain itselleni vene. Voisin matkata sillä vaikka Eteläiselle Mantereelle. Siellä voisin rauhassa miettiä seuraavaa siirtoani.

Nuotiossa palavat puut raksahtelivat yön hiljaisuudessa. Jäätutkija silmäisi vielä vartaassa olevia Fe-Wri –paistoksia, mutta palasi jälleen mietteihinsä.
Jos ruumistani ei piakkoin löydy, tiedustelupalvelu varmaan uskoo minut kuolleeksi…

Jäätutkija käänsi päätään ja katsoi kylkensä vieressä makaavaa hopeista taskumattia, johon oli painettu Nazorak-tunnus. 273 tarttui siihen hellästi ja nosti juomapullon kasvojensa eteen.

Mitenhän kotopuolessa menee, tiedemies mietti. 007:n agentit varmaan pitävät sitä tarkasti silmällä… Monia työläisiäni luultavasti epäillään osallisiksi kapinaan. He ovat joutuneet pahaan pulaan takiani.
273:n pitkät ja luihut kitiinisormet puristuivat matin ympärille.
Eniten huolestuttaa, että 2905:lle käy jotain minun tekojeni takia…

273 katsoi vielä hetken juomapullon kyljessä nuotion punertavissa väreissä hohtavaa Nazorakien Imperiumin tunnusta. Hän laski sen kasvojensa edestä ja piilotti putelin huolellisesti takkinsa povitaskuun. Hän ei jaksanut ajatella ikäviä asioita enempää. Päivä oli onnistunut hyvin ja hän kaipasi unta.

Nuotion lepattavat liekit olivat himmenneet vain vaivoin hehkuvaksi hiillokseksi. Pieniä savun kiehkuroita nousi vielä tuhkan ja puuhiilen seasta. Valkoinen Nazorak näytti nukkuvan rauhallista unta.
Mutta sitten hänen silmänsä revähtivät auki.
Hän nousi äkkiä pystyyn. Jäätutkija oli varma, että oli kuullut jotain. 273:n tuntosarvet nousivat ilmaan varautuneesti. Metsä oli taas niin ahdistavan hiljainen niin kuin päivälläkin. Ei ääntäkään. Metsän vihreä hämäryys oli vaihtunut läpipääsemättömäksi pimeydeksi. Vaikka Nazorak näkikin pimeässä, hän ei silti pitänyt siitä.

Mutta sitten hän kuuli taas jotain. Hiljaista rapinaa. Aivan kuin jokin olisi liikkunut pensaikossa. Mutta 273 ei erottanut mitään liikettä metsässä. Hän ei kuitenkaan halunnut jäädä siihen.

Jäätutkija keräsi tavaransa takkinsa taskuun, tallasi viimeiset hehkuvat hiilet sammuksiin ja kapusi lähimmäisenä olevaan leveäoksaiseen puuhun. Hän asettui makaamaan leveimmän löytäneensä oksan päälle ja ripusti takkinsa roikkumaan viereisen oksan tyveen. Nazorak vilkaisi alleen ja lähiympäristöön, muttei kuitenkaan nähnyt ketään. Mutta hän halusi kuitenkin pelata varman päälle.

Hän työnsi valkoisen kätensä yhteen työtakkinsa taskuista ja veti sieltä esiin pistoolinsa. 273 asetti sen varovasti rintansa päälle ja napsautti varmistimen pois. Hän tiesi, ettei saisi nukutuksi sinä yönä.

Klaanon Rope

Palanut maa

3 kommenttia

Bioklaanin saari, Mt. Ämkoon rinne

Yksinäinen matkaaja oli kulkenut Mt.Ämkoon lounaan puoleisia rinteitä. Hän ei ollut uskaltautunut laskeutumaan suoraan mereen viettäviä lännen puoleisia rinteitä, vaan jatkanut matkaansa suoraan etelään korkeammissa maastoissa. Hän oli pyrkinyt pysymään koko ajan liikkeessä ja hän oli levännyt vain harvoin. Valkoinen Nazorak oli aina onnistunut löytämään jonkun pienen kallionkolon tai kivimurikan jonka alle hän saattoi öisin piiloutua. Myös länsirannikolta suoraan vuorelle nouseva usva ja höyry olivat myös auttaneet pakolaista huomaamattomassa ja pitkässä matkassaan.
Auringot olivat nyt kuitenkin nousseet keskipäivään asti ja ne paistoivat pitkästä aikaa pilvettömältä taivaalta. 273 käveli ruskeiden sammalten ja lyhyen ruohon päällystämää mäen nyppylää ylös.

273 oli iloinen siitä, että pystyi nyt kävelemään melkein ilman ontumista ja melkein kaikki hänen vakavammat haavansa olivat parantuneet ja niiden päälle oli kasvanut uusi kitiinikerros vaurioituneen tilalle.
Helppoa vaellusretki ei kuitenkaan ollut ja suurimmaksi vaikeudeksi oli noussut tyhjänä ammottava vatsa. Valkoinen Nazorak oli elänyt, liian pitkältä ajalta tuntuneen puolitoista viikkoa pelkästään vähäistä vuoristokasvillisuutta järsimällä ja vuoristopuroista juomalla. Hän oli niin sanoakseen elänyt rahin elkein. Vaikka torakat olivatkin kaikkiruokaisia, ei vähäinen kasvisruokavalio kovin nälkää pitänyt loitolla. Nytkin 273:n vatsaan vihloi nälän tylsät hampaat, ja hän oli uupunut pitkästä matkan teosta.

Mutta nyt hän ei jaksanut murehtia nälkäänsä, sillä hänen eteensä aukeni mieltä kohottava näky: karu vuorikasvillisuus alkoi vaihtua pitkiksi männyiksi ja kelottuneiksi hongiksi, . 273 hymyilytti, sillä nyt hän alkoi tietää tarkalleen, missä oli. Hän oli saapunut vuoren ja Lehu-metsän rajalle.

Muistaakseni Nazorakien joukot eivät ole aikoihin uskaltautuneet kulkea metsän halki. Luultavasti metsässä liikkuvien vaarallisten rahien tai tiheän aluskasvillisuuden takia. Lisäksi tiedustelupalvelun kopterit tai klaanilaisten ilmavoimat tuskin näkevät metsän sisuksiin. Eli voinen kulkea metsän halki ainakin ilman sitä pelkoa että jäisin kiinni, 273 tuumi.
Lisäksi ajatus pensaikoissa kasvavista mehukkaista marjoista ja herkullisista sienistä sai hymyn leviämään pitkästä aikaa tiedemiehen kalpeille kasvoille.

Kuitenkin 273 huomasi jotain, joka sai hänen hymynsä laantumaan. Yhden puun latva oli hiiltynyt. 273 asteli lähemmäksi palanutta puuta. Onko salama iskenyt siihen?
Kun Jäätutkija katsoi ympärillään olevia puita, hän huomasi etteivät nekään olleet kunnossa. Siellä täällä oli paikoittain melkein kokonaan palaneita puita. Kun 273 laskeutui rinnettä alemmas, hän näki että palamisen lisäksi joistakin puista oli irronnut runsaasti oksia ja jotkut olivat jopa katkenneet keskeltä kahtia tuntemattoman voiman vaikutuksesta. Siellä täällä oli puunsälöjä ja kaatuneita tukkeja.

Jäätutkija asteli muutamien honkien välistä niin, että hän saattoi nähdä alemmas rinteeseen. Hänen eteensä aukeni mykistävä näky.

Alemmaksi vuoren rinteelle aukesi täysin aukea paikka. Aukio ei ollut luonnollinen metsäaukea, vaan siinä, missä ennen oli saattanut kasvaa puita ja aluskasvillisuutta, oli nyt palaneita kantoja ja puunkappaleita. 273 katsoi näkyä hämmästyneenä. Jäätutkija ei pystyn sanomaan, mikä tuntematon voima olisi voinut saada tämän aikaan.

Näin laaja tuho ei voi olla vain yhden salamaniskun seurausta, Jäätutkija ajatteli.
Valkoinen Nazorak mietti. Pitäisikö hänen kiertää alue mahdollisemman kaukaa, vain laskeutua alemmas katsoakseen paikkaa tarkemmin. Hän tiesi, että hänen ei pitäisi ottaa turhia riskejä paljastumisen vuoksi. Mutta uteliaisuus tiedemiehessä oli herännyt, ja jos hän tutkisi alueen tuhoja, hän saattaisi saada selville sen, että mikä (tai mahdollisesti kuka) oli aiheuttanut ympäristölle näin groteskia vahinkoa. Lopulta uteliaisuus voitti Nazorakin vainoharhaisuuden ja hän alkoi varovaisin askelin laskeutumaan rinnettä alemmas.

Kun hän asteli rinnettä alas, hän huomioi, että ympärillään oleva hävitys olikin paljon monimuotoisempi: palaneiden puiden lisäksi kohoneva maa oli monesta kohtaa myllääntynyt kuoppaiseksi ikään kuin räjähdysten seurauksena ja maa-ainesta oli lennellyt sinne tänne. Hän joutui kiertelemään hieman siksakkia väistelläkseen mättäisiin syntyneitä, syviä ja ilmeisesti palaneitakin kuoppia. Kävellessään alemmas Jäätutkija katseli samalla varautuneesti ympärilleen. Oli jotenkin ahdistavan hiljaista. Paikka näytti aavemaiselta, eikä hiljaisuus saanut 273:a tuntemaan oloaan yhtään turvallisemmaksi.

Hän oli nyt miltein aukion keskellä. Hänen edessään maassa oli laaja tumma alue, josta ruoho ja sammal olivat kärventyneet pois. Nazorak kumartui polvilleen palaneelle maalle. Hän katsoi ensin ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan ollut ilmaantunut hänen lähelleen ja varmistuessaan siitä, hän painoi päänsä lähelle maan pintaa. Hän nuuhkaisi pari kertaa. Vaikka ympäristön palamisesta oli ilmeisesti ainakin päivä tai kaksi, hän saattoi haistaa multaan tarttuneen savun hajun tarkalla hajuaistillaan. Mutta Jäätutkija huomasi myös jotain muuta. Jonkin toisen hajun, joka sai 273:n kurtistamaan kulmansa.
Kaasua… 273 ajatteli. Hänen selkäkuortaan kylmäisi. Täällä on siis ollut joku muukin…

273 kavahti heti pystyyn. Hän haravoi katseellaan koko alueen ympäriltään niin kauas kuin hänen verkkosilmänsä kantoivat. Hän kaivoi povitaskustaan Azransa ja napsautti sen varmistimen pois päältä. Hänen hengityksensä oli kiihtynyt ja hän osoitteli aseellaan ympäriinsä etsien mahdollista vihollista. Olisiko se jonkin puun takana? Metsän reunassa? Vuoren rinteellä? tiedemies ajatteli hermostuneena.

Hän ei ollut varma, oliko joku tehnyt ympäristölle tällaista tuhoa vain syötiksi 273:lle, vai oliko täällä tapahtunut jotain muutakin. Hävitys saattoi myös olla taistelun tulosta. Maassa olleista kaasujäämistä ja savun hajusta päätellen metsä oli palanut vasta, joten Jäätutkija päätteli, ettei tuhon aiheuttaja voinut itsekkään olla kaukana.

Valkoinen Nazorak pyöri hitaasti ympyrää, yrittäen vartioida jokaista suuntaa ainakin hetken. Olen kuin maalitaulu näin aukealla paikalla. Minun on mentävä metsään. Sieltä minua ei niin helposti näe. Mutta mahtaako itse vaara piillä siellä? Voin helposti jäädä ansaan sinne. Äh, en voi kuitenkaan jäädä näin avoimelle paikalla. On pakko mennä metsään.

273 piti asettaan edellään ojossa, katsellen edelleen varuillaan ympärilleen kävellessään kuitenkin nopeasti kohti metsän reunaa. Hän ei kuitenkaan huomannut vähän matkan päässä ollutta metalliröykkiötä, jota sitäkin oli tuli ja jokin muukin voima kohlinut.

Klaanon Rope

Tiellä ken vaeltaa

7 kommenttia

Loivaa vuoristopolkua kulki alaspäin riutunut olento. Sen pitkän, tiedemiehen työtakin helmat olivat repeytyneet ja riekaleiset. Takin rinnuksissa oli useita tummanvihreitä verijäämiä. Ennen niin korea ja puhtaan violetti huivi toimitti nyt sidetarpeen virkaa hyönteismäisen olennon vasemmassa reidessä. Vaikka useat hänen haavansa olivat jo arpeutuneet ja lakanneet vuotamasta, valkoisen torakan liikkeet olivat vielä silti hitaat ja kömpelöt.

Nazorakin pitkävarpaiset jalkaterät kolahtelivat kiviin ja välillä liukastelivat jyrkemmässä maastossa. Jäätutkija oli onnistunut löytämään itselleen oksantyngän tuekseen muuten noin karulta kasvillisuusalueelta. 273:n siniset verkkosilmät olivat sumeat ja väsyneet. Hän oli laskeutunut jo muutaman päivän vuoren alimpia rinteitä alas vuoren luoteisilta rinteiltä kohti lounaaseen, kohti merta. Hän oli uupunut myös senkin takia, että oli joutunut ylittämään hankalakulkuisia solia ja kivikkoja ja vielä puolikuntoisena, sekä kaiken lisäksi oli joutunut olemaan liikkeessä myös öisin Tiedustelupalvelun etsijöiden ja helikoptereiden pelossa.

273 ei tiennyt tarkkaa olinpaikkaansa, vaikka hän olikin ollut mukana kartoittamassa vuorta ja sen lähimaastoa. Hän oli yrittänyt päätellä sijaintiaan öisin tähdistä, mutta jos tarkkoja ollaan, ei hän ollut kovin etevä tähtien avulla suunnistaja. Valkoinen tiedemies oli aina pitänyt omista kartoistaan, koska niitä oli helppo käyttää ja ne olivat luotettavia.

Väsymyksestä huolimatta 273 yritti koko ajan olla varuillaan. Hän oli alkanut tulemaan vainoharhaiseksi. Hän pelkäsi jatkuvasti, että nazorakien tiedusteluhelikopteri lentäisi horisontista ja löytäisi hänet. Hän ei voinut olla aivan varma, että jatkaisiko 007 etsintöjä vai toteaisiko Arkkiagentti tiedemiehen kuolleeksi sitten, kun hänen ruumistaan ei löydy.
Jäätutkijaa huoletti myös se, miten epäonnistunut kapinayritys tulisi vaikuttamaan vuoritukikohdassa olevien työläisten tulevaisuuteen. Kun kapinaryhmä oli paennut 273:n laboratorioon, niin he olivat ajaneet samalla kaikki vuoritukikohdan nazorakit vaaraan.

273 huokaisi syvään. Eniten hän pelkäsi kuitenkin parhaan ystävänsä puolesta. Tosin 2095 oli monesti tehnyt pikkurikoksia Pesässä ja onnistunut piilottelemaan vartijoilta, joten hän kyllä osaisi tarvittaessa pitämään huolen itsestään.

Ainoa asia, josta Jäätutkija oli sataprosenttisen varma, oli se, että hänellä oli skararararin nälkä.

Valkoinen tiedemies piteli tyhjänä kipristelevää vatsaansa. Hän oli aluksi arvellut sen olevan kipua vatsaan ja rintaan tulleista halkeamista, mutta oli nyt tajunnut, ettei hän ollut syönyt moneen päivään. Hän kaivoi takkinsa rintataskusta 2905:n taskumatin ja aukaisi sen korkin. Hän kohotti sen ilmaan suunsa ylle, mutta sieltä tipahti pieni pisara nestettä. Juomakin oli loppu. 273 hengitti raskaasti kylmää vuoristoilmaa keuhkoihinsa. Häntä heikotti ja hän päätti istua läheiselle, keskisuurelle kivelle.

Voih, mistä saisi ruokaa…? Nazorak mietti.
Nazorak etsi katseellaan maastosta jotakin, joka kelpaisi syötäväksi. Lähimaasto koostui vain kivikosta ja paljaassa maassa oli siellä täällä sammalia ja kuollutta ruohoa. Siellä täällä kasvoi kitukasvuisia pensaita ja pieniä puita. Jäätutkijan huomasi kivenmurikoiden lomassa hyppelehtivän kofo-tiaisen etsimässä pensaiden pudottamia siemeniä ravinnoksi itselleen. 273:n katse pysyi tiukasti siinä. Lintu ei näyttänyt pitävän raihnaista kulkijaa mahdollisena saalistajana, vaan jatkoi ruokansa etsimistä.
Nazoraklainen viritti aistinsa äärimmilleen. Hän paransi kätensä otetta tukenaan pitämästä kepakosta. Pieni lintu oli vain parin askeleen päässä.
Vielä hieman lähemmäs…
Tiainen katseli varautuneesti hyönteisrahia. Se kuitenkin uskaltautui tulemaan parin hypähdyksen verran lähemmäksi. 273 kumartui hieman eteenpäin, alkoi nojaamaan oksanpätkäänsä, jännitti loukkaantuneita jalkojaan…
Vielä hieman…
Biomekaaninen lintu tuijotti valkoista tiedemiestä suoraan silmiin. Sitten Jäätutkija syöksyi eteenpäin. Hän kohotti oikean kätensä ottaakseen linnun kiinni, mutta hänen tukenaan ollut oksa ei kestänyt tiedemiehen painoa ja se katkesi. Syöksy jäi odotettua lyhyemmäksi ja lintu ehti pyrähtää pakoon.
273 tömähti mukulakivien päälle kivuliaasti. Hänen vatsaansa sattui silmittömästi. Nälkiintynyt maanpakolainen päästi hiljaisen, ulvahdusta muistuttavan äännähdyksen.

Valkoinen nazorak yritti nousta vapiseville käsilleen, mutta lysähti takaisin maahan. Nyt hän tiesi, ettei ainakaan saisi napattua mitään eläintä saaliikseen tuossa kunnossa. Mutta lähimaasto oli niin karu, ettei siellä ollut marjoja tai muita kasveja syötäväksi. Jäätutkija onnistui vääntäytyä ylös ja istui takaisin kivelleen.

Aamuyö oli jo kääntymässä aamuksi, mutta mereltä päin vuoristoon nouseva sumu himmensi auringon osittain. Kuitenkin sumun läpi katsottuna saattoi nähdä kaksoisaurinkojen kirkkaat ääriviivat ja kultaiseksi värjääntyneen horisontin.

273 istui kivellään ja huohotti. Hänen hengityksensä höyrysi ilmassa.

Mutta hänen ajatukset keskeytyivät, kun hän kuuli rasahduksen. Hän ei ollut huomannut ajatuksiltaan, että lähellä, hänestä vasemmalle olleelle neulaspensaalle oli kiivennyt arkistomyyrä. Se oli ilmeisesti löytänyt yön kylmyyden palelluttaman hyönteisen tai hämähäkin. 273 huomasi, että kaikki puhtaassa luonnossa kävivät omaa eloonjäämiskamppailuaan.
Jäätutkija seurasi pientä rahia, joka mutusti vielä pienempää rahia. Nazorak arveli, että niillä molemmilla oli ollut nälkä. 273 nosti oikean kätensä vatsalleen. Sitä kurni.
Hän piti katseensa edelleen myyrässä. Hän työnsi vasemman kätensä takkinsa taskuun ja veti sieltä esiin zamorpistoolinsa. 273 katseli sitä hetken arvioiden.
Siinä on vain muutama zamor… En tiedä, voinko tuhlata niitä. Jos joudun taisteluun, minulla on sitä enemmän mahdollisuuksia mitä enemmän minulla on varusteita käytettävissä, mutta…
Hänen katseensa painuin. Hän piteli tuskaisesti alemmilla käsillään vatsaansa.
… jos en saa ruokaa, minä näännyn.

Jäätutkija katsoi ensin asettaan, sitten pensaikossa edelleen istuskelevaa rahia. Hänen katseensa muuttui lopulta päättäväiseksi. Hän ojensi kätensä ja tähtäsi arkistomyyrää. Se oli saanut saaliinsa jo syötyä, ja nuuhki oksaa, jonka päällä istui – pien se lähtisi pois.
273 yritti tähdätä sitä. Mutta jokin oli pielessä: ase tuntui painavammalta kuin ennen ja hänen kätensä tärisi. Nazorak yritti vakauttaa kätensä, mutta se ei onnistunut. Arkistomyyrä oli kääntynyt oksalla valmiiksi hyppäämään pois. 273 yritti hengittää hitaasti ja rauhoittua. Nyt tai ei koskaan… hän toisti itselleen.
Mutta arkistomyyrä ehti hypätä pois. Se kipitti pensaikon toiselle puolelle ja katosi kivenlohkareiden sekaan. Jäätutkijan tilaisuus oli mennyt.

273 katsoi hetken aikaa tärisevien käsiensä lävitse valunutta tilaisuutta murtuneena. Hän ei voinut uskoa, että pieni rahi oli vain hypännyt hänen osumakantaman ulkopuolelle.
Tiedemies työnsi aseensa takaisin takkinsa sisään. Hän nojasi hitaasti taaksepäin ja lopulta kaatui selälleen maahan. Hänen valkoiset, kitiiniset kätensä laskeutuivat sinisten silmien päälle. Hänen vatsaansa koski. Hän hengitty syvään ja yritti rauhoittaa itseään, yritti olla joutumatta epätoivoon. Mutta se ei ollut helppoa. Epäonnistuminen seurasi toista. Riutunut nazorakin raunio olisi vain halunnut luovuttaa.
Mutta hän ei voinut. Hänen oli jatkettava eteenpäin, vaikka se kuinka vaikealta tuntuisikin. Kun yksi reitti on suljettu, on vain etsittävä uusi. 273 piteli alimmaisia käsiään vatsansa päällä. Nyt ei ole aika murehtia itsesäälissä, hän ajatteli.

Nouseminen takaisin ylös oli hidasta ja vaivalloista. Tiedemies yritti vielä väsyneesti miettiä mahdollisia ravinnon lähteitä. Hän tutki tarkemmin ympäristöä katseellaan. Kiviä, hieman pienempää kiveä, polku, pensas, lisää kiveä.
273 pysähtyi ja katsoi uudelleen pensasta, jonka vähäisillä oksilla arkistomyyrä oli kiipeillyt. Sen lehdet olivat vahapintaisia neulasia ja kaarna näytti paksulta ja syiseltä. Marjoista tai hedelmistä ei ollut tietoakaan. Jäätutkijan mieleen nousi idea, mutta hän ei pitänyt siitä. Mutta muitakaan vaihtoehtoja ei ollut.

Rampa tiedemies kompuroi kasvin viereen ja oli vähällä ettei hän itse kaatunut sen päälle. 273 hoippui ja istahti aivan neulaskasvin juureen tutkiakseen sitä lähempää. Hän tarttui kippuraiseen oksaan ja käänteli sitä kädessään kasvoillaan ilme, että tulisi katumaan seuraavaa tekoaan. Hän venytti oksaa niin pitkälle kuin se antoi myöten ja kumartui hieman eteenpäin. Hänen liikkeensä tuntui osittain jäävän kesken, kun hän alkoi empiä. Mutta hän päätti niellä ylpeytensä – ja vähän muutakin.
273 avasi haluttomasti suunsa ammolleen, työnsi oksan pään kitaansa ja sulki sen. Hän veti oksan pois hampaittensa välistä, jolloin hänen suuhunsa jäi tukko kitkeriä neulasia. Jäätutkijan ilme näytti siltä, kuin hän olisi halunnut sylkeä purukalustonsa sisällön maahan. Hän pakotti itsensä nielemään pistelevät neulaset, mutta alkoi yskimään saman tien, kun osa niistä tuntui jääneen kiinni nieluun.
Yskimisen ohessa hänen suustaan pääsi myös lastillinen zankrzoran kielisiä kirosanoja.

Loputkin kuivat neulaset nieltyään nazorak löi itseään pari kertaa rintaan ja sylkäisi karvaan makuista sylkeä maahan. Se ei ollut ehkä kaikkein maittavin ateria, mutta ei muutakaan ollut. Nyt 273 ymmärsi, mitä ”luonnon antimet” tarkoitti. Hän kaivoi taskustaan linkkuveitsensä ja rupesi leikkaamaan pensaan oksaa poikki saadakseen paremman otteen ruoastaan. Hän nyppi vahapintaisia neulasia puusta ja järsi torakan hampaillaan sen kuorta. Hän irvisteli puun ja neulasten makua, mutta nieli kaiken kuitenkin alas. Eipä hänellä ollut muutakaan syömistä. Ennen kuin hän oli syönyt riittävästi, siis siihen asti ennen kuin antaisi ylen, hän parahti:
”Karzahni…”

Klaanon Rope

Reunalla

3 kommenttia

Mt.Ämkoo, lännen puoleinen rinne

Vuoren jyrkät kallioseinämät olivat vaihtuneet loivaksi irtolohkareiden peittämäksi Karzhahnin pelloksi.

273 istui jalkoihinsa nojaten isoa lohkaretta vasten, pitäen ylemmillä käsillään jalkojaan rintaansa vasten. Hän oli kietonut valkoisen, nelihihaisen työtakkinsa ympärillään estääkseen liiallisen lämmön karkaamisen kehostaan ja piti samalla alemmissa käsissään violettia lämpökiveä.
Lumimyrsky oli lakannut, mutta taivas oli silti edelleen lohduttoman harmaa ja korkeuksista laskeutui valkoisia lumikiteistä koostuvia hiutaleita, peittäen ikiroudan kolhimia ja eroosion seurauksena vuoresta irronneiden kivien pintaa.

Valkoisen tiedemiehen sinisten verkkosilmien katse oli nauliutunut jonnekin tyhjyyteen. Hän ei välittänyt nälästä eikä kivusta. Hänen saamansa haavat ja murtumat eivät enää vuotaneet ja ne olivat alkaneet jo hieman paranemaan. Yksi ulkoisen tukirangan hyödyistä.

… Pian kaikki tulevat tuntemaan Jäätutkija 273!
… Hei, Lumihiutale…
… Sinulla on… vihamies Tiedustelupalvelussa?
… Mutta kostaakseni hänelle… Voisin vaikka pilata hänen elämänsä, jos voisin.
… Olet siis mukana?
… Selvä…

Hän muisteli noita hetkiä ja sanoja, jotka olivat kallistaneet hänen elämänsä tähän pisteeseen. Verikosto ja kunnianhimo. 273 kirosi oman naiiviutensa ja sen, että hän oli kuunnellut enemmin tunteitaan kuin järkeään kun oli suostunut 16765:n juoniin. Jos tiedemies olisi vain tyytynyt onnelliseen osaansa pienen tutkimuslaitoksen esimiehenä eikä olisi yrittänyt puukottaa tyranniaa hammastikulla.

Hän ei ollut ehtinyt varustautua kunnolla ennen kuin 007:n agentit hyökkäsivät labraan, joten hänellä ei ollut parhaimpia välineitään ja aseitaan vuorella selviytymiseen, jotka hän itse oli laatinut.
273 tutki takkinsa taskuja ja tyhjensi kaiken, mitä hänellä oli mukana, edessään oleville mukulakiville.
Hän laski käsissään olevan lämpökivensäkin siihen. Kivi ei höyrynnyt tai säteillyt valoa, eikä se ollut ulkomuodoltaan tai visuaalisilta ominaisuuksiltaan yhtä näyttävä kuin valo- tai Toakivet tai monet muut tuon maailman erikoisia ominaisuuksia omaavat esineet, mutta se oli tällä hetkellä 273:n arvokkaimpia maallisia asioita, joita hän enää omisti.

Sitten hän otti käsiinsä tiedustelupalvelun agenttien ja kersanttien standardin Azra WZ 36 –zamorpistoolin. Tunnetun nazoraklaisen asesepän suunnittelema Azra oli puoliautomaattivaihteistolla toimiva itselataava pistooli.
273 otti aseen pesässä olevan viimeisen lippaan irti ja tarkasteli sen sisältöä; vajavainen lipas.

Hänellä oli myös matkassa pieni, metallinharmaa linkkuveitsen, jossa oli taitettuna sisällä pari pientä terää johtojen katkaisuun, hieman kätevämpi ruuvimeisseli ja monia muita hyödyllisiä työkaluja, joita hän oli tarvinnut usein asesepän työssä.

Hän kaiveli taskujensa pohjimmaisia perukoita, mutta löysi vain muutamia muttereita ja erilaisia koneiston osia ja rikkoutuneita koeputkiloita. Nazorak kiitti onneaan, ettei putkiloissa sattunut silloin olemaan esimerkiksi typpihappoa tai muita vaarallisia kemikaaleja. Rulla rautalankaa tuli ainakin tarpeeseen.

Viimeisenä, mutta ehkä mahtavimpana hänen kädessään kiilsi alinolla-hansikas. Jäätä hylkivästä prototeräksestä rakennettu taisteluhansikas oli 273:n ylpeys ja voimakkain tekemänsä ase. Mutta nyt senkin pinta oli tahriutunut nazoraklaisen vihreästä verestä. Jäätutkija siveli sen pintaa hellästi kitiinisillä sormillaan. Sitten hän tarttui hanskan ranteessa olevaan paksuun neliskulmaiseen kohoumaan, ja naksautti siinä olevan kannen auki. Kotelon sisältä paljastui valkoisen torakan kasvoille sininen hehku. Jään elementaalikivi hohti omassa taskussaan sähköteknisiin johtimiin kiinnitettynä.
Tiedemies katsoi kiveä hetken surumielisillä silmillään. Sen puhdasta pintaa, kauniin sinistä hehkuaan. Mutta sitten kiven pinnasta heijastui hänen omat kasvonsa. Jäätutkija laittoi kotelon paikoilleen.

Vielä kun hän tunnusteli takkiaan, hän tunsi kookkaan esineen povitaskussaan. 273 kurtisti kulmiaan, sillä hän ei ollenkaan muistanut että hänellä olisi ollut matkassaan mitään tuon muotoista. Mutta kun hän veti sen taskustaan, hänen sydämensä hypähti. Samalla sekunnilla vain päivän vanha muisto palautui mieleen.

– Ei se tule juomiseen. Minä tarvitsen sitä yhteen kokeeseen ja omasta laboratoriostani se on loppu.
– Jmaa. No senkun. Kunhan tuot sen matin takaisin, kun et enää tarvitse sitä.
– Tuon sen sinulle illalla…
… lupaan sen…
Jäätutkijan kädet vaipuivat ja hänen mielensä synkkeni entisestään.

2905:n taskumatti. Hän oli täysin unohtanut sen.

Samassa 273:n ajatuksen palasivat jälleen siihen samaan tosiasiaan, jota hän oli kolunut läpi mielessään jo kymmeniä kertoja. Ajan myötä, kun jotakin tiettyä asiaa miettii päässään yhä uudelleen ja uudelleen, ajatukset alkavat olla yhtä sakeaa kuin myrkky.
Hän muisteli niitä monia hetkiä, kun hän oli istunut yhdessä ystävänsä kanssa, puhunut hänelle syvimmistä mietteistään, tuntenut olevansa saman arvoinen kuin joku muu. Ja että hän ei voisi tehdä niin enää koskaan.
Alkoholin kuljettamiseen tarkoitetussa pullossa oli hopeinen päällystys ja keskellä sitä oli iso Nazorak-logo. Juippi oli kertonut saaneensa sen joskus ylempiarvoiselta komentajalta, muttei ollut kertonut enempää. 273 katsoi mattia. Se oli varmasti ollut Juipin arvokkain omaisuus.
Tuon sen sinulle illalla… Lupaan sen.
Valkoisen torakan kädet tärisivät hänen pidellessään hopeista esinettä. Sitten hän tarttui toisella kädellään korkkiin ja ruuvasi sen auki. Pullo oli vielä puolillaan alkoholipitoista nestettä. Hän otti reilun kulauksen siitä.

273 katsoi koko hääviä omaisuuttaan. Sitten hän käänsi katseensa yllään jylhästi odottavaan vuoreen. Jäinen vuori osasi antaa kodin ja turvan, mutta se osasi myös ottaa kaiken antamansa takaisin. Vähäisillä varusteilla hän ei kauaa selviäisi routaisilla rinteillä. Lisäksi jäätutkija oli varma, että pian 007 lähettäisi partioita haravoimaan vuoren rinteitä. Arkkiagentin joukot eivät jättäisi kiveäkään kääntämättä, ennen kuin valkoisen torakan ruumis olisi löydetty.

273 käänteli päätään ja etsi suuntaa, minne hän jatkaisi matkaansa. Avoimelta maalta hänet nähtäisiin helikopterista liiankin helposti. Mutta edessäpäin ei näkynyt metsää kiokulmienkaan päässä. Hän ei tiennyt mitään muuta suuntaa minne lähteä, kuin etelään. Mutta etelässä hän saattaisi helposti joutua klaanilaisten ja nazorakien tulilinjalle.
Mutta hän ei voinut jäädä siihenkään istumaan. Hän joko jäätyisi kuoliaaksi tai jäisi kiinni oman lajinsa edustajille. Hitain liikkein, hän keräsi tavaransa kiviltä, latasi aseensa, laittoi hanskansa käteensä, mattinsa povariin ja nousi.
Hitain ja vaivalloisin askelin, hän aloitti ensimmäisen oman matkansa. Ilman varusteita, ilman ystäviä, ilman kotimaata.

Klaanon Rope

Maanpaossa

7 kommenttia

Mt. Ämkoo, lännen puoleinen rinne

Pimeys. Tunnottomuus. Apatia. Hän ei tiennyt missä oli, eikä oikeastaan pystynyt ajattelemaan sitä. Mutta sitten hän aisti jotain.
Pienen, hennon kosketuksen. Jokin laskeutui hänen huulilleen. Se tuntui kylmältä. Mutta lähes heti se muuttui kosteaksi, ja hiljalleen se valui hänen suuhunsa. Ja hän nielaisi.

Mutta siitä seurasi valtava tuska. Jokaiseen hänen ruumiinosaansa sattui. Aivan kuin hän olisi jäänyt vauhkoontuneiden kikanalojen tallomaksi. Hän irvisti ja kirosi tuskissaan, muttei vieläkään pystynyt näkemään. Kun hän yritti hengittää, tuntui siltä kuin jokin terävä neula olisi työnnetty hänen keuhkojensa läpi, ja hänen päänsä oli räjähtämäisillään.

Seuraava havainto oli, että hänen ympärillään raivosi myrsky. Kylmä vuoristotuuli ulvoi niin, että hänen kuuloaistejaan vihloi, ja tuulen kuljettama lumi piiskasi hänen kehoaan. Hän tunsi, kuinka lumi oli kasaantunut hänen kylkensä päälle. Hän yritti liikuttaa käsiään, mutta kylmä oli kangistanut hänet. Kivusta huolimatta hän liikutteli raajojaan, yksi kerrallaan.

Viimein näkö alkoi palautua hänen silmiinsä. Valkoisuutta. Pelkkää valkoisuutta.
”… M-missä?”
Jäätutkija 273 aristeli isoja verkkosilmiään, kun hyytävä vuoristotuuli piiskasi lumella hänen kasvojaan. Kun hän alkoi viimein hahmottaa ympäristöään, hän huomasi makaavansa lumisella kielekkeellä, joka ulottautui vuoren rinteestä. Hän ei nähnyt kuin parin bion päähän, kun lumituisku sumensi kaukaisuuden.

273 kohottautui hitaasti nojaamaan alemmalle vasemmalle kädelleen – siihen ruumiin osaan sattui vähiten.
Valkoinen nazorak nosti oikean kätensä tykyttävälle otsalleen. Helpotuksekseen hän huomasi, että alinollahanska oli pysynyt edelleen hänen kädessä. Kun hän siirsi varovasti hansikoidun kätensä pois otsaltaan, hän huomasi, että hänen kiiltävän harmaasta metallista tehty käsineensä oli tahriutunut tummanvihreään vereen. Nimittäin hänen otsansa kitiinikuoressa oli pitkä halkeama, aivan hänen silmiensä välissä, josta veri pääsi valumaan ulos, joka selitti pään jyskyttämisen.

Voimakas tuuli ulisi korvia huumaavasti, kun 273 raahasi pahasti loukkaantuneen ruumiinsa istumaan ja nojaamaan vuoren seinämään. Valkoinen Nazorak irvisti ja puhisi, kun hän napitti työtakkinsa auki katsoakseen ruumiinsa muita vahinkoja. Näky ei ollut kovin kaunis.
Hänen vatsa-, rinta- ja kylkipanssaristossaan oli useita halkeamia. Lähes koko hänen vatsansa oli värjääntynyt vihreäksi tahmeasta, siirappimaisesta verestä, ja myös hänen työtakkinsa sisäpintaan oli tarttunut sitä.
Hänen vasemman jalkansa säären kitiinikuori oli repeillyt ja pieniä paloja siitä puuttui. Lisäksi hänellä oli edellään oikean jalkansa reidessä Pesässä saama ampumahaava, ja muita taistelun vammoja.
273 yritti levittää siipiään, mutta parkaisi niistä lähtevästä kivusta – ne olivat taittuneet pudotuksessa useasta kohdasta.

Jäätutkija kallisti päätään hitaasti taaksepäin ja katsoi myrskyävälle taivaalle. Hän puristi silmänsä kiinni, kun hän alkoi viimein hahmottaa, mitä oli tapahtunut; hän oli 219 jaloissaan syöksynyt rotkoon, pakoon agenttien zamoreita. He molemmat olivat jysähtäneet seinämässä oleviin kallioihin ja jatkaneet vierimistään alas.
Sitten 273 hätkähti. Hän katsoi nopeasti ympärilleen, muttei nähnyt torakkakomentajaa missään. Valkoinen nazorak kurottautui katsomaan kielekkeen reunalta alas. Jyrkkä pudotus jatkui vielä näkymättömiin alaspäin, eikä hän havainnut verivihollisensa ruumista.
273 huokaisi. 219:lle ei kai ollut käynyt yhtä hyvää tuuria kuin hänelle.

Mutta sitten hänen mielensä synkkeni. Hän muisti jälleen epäonnistumisensa.

Hänen katseensa painui maahan, ja hän käpertyi vuoren seinämässä olevaan pieneen nurkkaan. Häntä paleli. Vaikka 273:lla oli normaalia Nazorakia parempi vastustuskyky kylmälle, verenhukka sai hänet vapisemaan kylmissään. Hän kaivoi takkinsa povitaskusta pienen, violetin sävyisen lämpökiven, ja painoi sitä rintaansa vasten. Kiven lämpö alkoi virvoittaa hänen lihaksiaan.

Mutta hän ei iloinnut lämmöstä. Hän tajusi vihdoin, mitä oli tapahtunut.
Saatoin ehkä päästä pakoon. Mutta millä hintaa? Ystäväni… ajatusveljeni. He kaikki ovat kuolleet. Teimmekö kaiken turhaan? Vallankumousta ei koskaan tapahdu. Nazorakit eivät koskaan nouse sorrostaan.

273:n hampaat puristuivat yhteen. Hän peitti käsillään suuret hyönteismäiset verkkosilmänsä, jotka viima oli kuivuttanut. Hänen pitkiä varpaitaan ja sormiaan palelsi, ja hänen suussaan maistui veri. Tuuli kasasi koko ajan kielekkeelle lisää lunta. Miksi minä typerys menin mukaan tähän helvetin juoneen! Ilman sitä minä eläisin edelleen normaalia elämääni. Miksi minun piti lähteä sen kirotun suuruudenhullun mukaan!
… En enää koskaan saa palata kotiini… En voi enää koskaan nähdä pientä labraani ja jatkaa kesken jääneitä töitäni… En voi enää viettää aikaani parhaimman ystäväni kanssa, enkä katsoa kaksoisaurinkojen laskua horisonttiin, ja niiden kirkkaan punaisen valon heijastumistat valkoisista lumilakeuksista.

273 yritti saada sen muiston mielestään, muttei pystynyt siihen. Hän vain näki ystäviensä veriset ja kuolleet, liikkumattomat ruumiit ja tyhjät silmät. 6532, 2448, 16754, 16755… ja 16765.
Jäätutkija myönsi itselleen, että hän oli välillä kateellinen Toille ja Matoraneille, jotka saattoivat halutessaan sulkea silmänsä ja purkaa surunsa itkuun. Mutta ei. Nazorakeita ei oltu tarkoitettu suremaan, tuntemaan taikka rakastamaan. He olivat vain valtavan koneiston osia, jotka rikkoutuessaan korvattiin uudella ja paremmalla. Mutta silti valkoinen Nazorak ajatteli kuolleita ystäviään ja kotinsa menetystä.

Mutta sitten 273 kohotti katseensa itsesäälistä ja katsoi myrskyävälle taivaalle. Ovatkohan Tiedustelupalvelun agentit poistuneet jo vuorelta? Olettivatko he, että olisin kuollut pudotuksessa? Ei. Eivät he voi laskea sen varaan, että luonto hoitaisi tehtävänsä. Ei ainakaan 007. Ja jos agentit menevät pesään tuomaan raporttia, Arkkiagentti lähettäisi varmasti etsintäpartioita haravoimaan vuorta niin kauan, että ruumiini löydettäisiin. Ei. En voi jäädä tähän. Helikopterit löytäisivät minut, tai, mikä todennäköisempää, jäätyisin kuin ötökkä.

Näillä tuumin hän ponnisti jaloillaan kielekettä vasten ja yritti nousta seisomaan, mutta kivusta hänen jalkansa antoivat periksi. Hän parkaisi ja huohotti, mutta yritti nousta uudelleen. Ja kolmannenkin kerran. Viimein hän onnistui pakottamaan itsensä ylös, nojaten selällään jäistä vuorenseinämää vasten. Torakan vasen jalka ei kantanut kunnolla, ja oikeankin raajan reittä särki ja vihloi. 273 piteli lämpökiveään kaikilla käsillään, jotta hänen lihaksensa vertyisivät. Se oli vaikeaa, ja oli vähällä ettei hän kaatunut taas kielekkeelle, kun yksikään käsi ei ottanut tukea kalliosta.
Sitten hän piteli kiveä reisiensä ja varpaittensa välissä, ettei olisi saanut paleltumia.

Viimein, kun tuon onneton kapinallinen oli saanut imettyä lämpöä kehoonsa, hän kurkottautui katsomaan alas ulkonemalta. Hänen vasemmalla puolellaan rinne oli loivempi kuin oikealla, mutta silti jyrkkä ja jäinen. Jäätutkija kaiveli hetken takkinsa taskuja, muttei hän ollut ehtinyt ottaa mukaansa yhtään kiipeämistä helpottavaa välinettä. Hän otti likaisen ascot-huivinsa kaulastaan ja sitoi sen vasemman nilkkansa ympärille peittämään pahimpia haavoja. Mittailtuaan hetken rinteen jyrkkyyttä, hän päätti ottaa riskin. Hän otti tukea seinämästä ja hivuttautui kapenevalle reunalle. Hän istuutui hitaasti sen reunalle ja etsi tarkemmin seuraavaa jalansijaa.
Hän kääntyi kielekkeellä varovasti ympäri ja laski jalkansa kielekkeen yli, maaten vatsallaan ulkonemalla. Hän tunnusteli jaloillaan rinteen jäistä pintaa. Viimein hän tunsi löytäneen tarpeeksi tasaisen jalansijan.

Tuuli lepatutti torakan työtakin pitkiä helmoja, mutta 273 ei halunnut riisua sitä, koska se piti hänet edes jotenkin lämpimänä. Tiedemies laski siihen ensin oikean jalkansa, ja kun tuntui että hänen kyntensä pitäisivät, hän ojensi ylemmän oikeista käsistään ja otti sillä tukea seinämästä. Hän laski painonsa oikealle jalalleen ja kun tiedemies tunsi sen pitävän, hän heilautti itsensä irti kielekkeestä. 273:n oikea jalka lipsui vain hieman, mutta viimein hän sai tukevan otteen kalliosta.

Jäätutkija tunsi hetken voitonriemua, mutta hän ei uskaltanut laskea keskittymistään hetkeksikään, koska jos hänen otteensa lipeäsi, hän tippuisi jyrkkää rinnettä hallitsemattomasti kuolemaan. Mutta pieni toivonpilkahdus syttyi hänen mieleensä.
Hän oli edennyt vajaan bion alaspäin – lähes 20 minuutissa.
Mutta pelko valtasi hänet lähes saman tien, kun voimakkaan myrskypuhurin voimasta hän melkein päästi irti kalliosta, mutta hän takertui siihen kaikin voimin, kuin viimeiseen asiaan mikä pitäisi hänet hengissä. Tämä oli hänen kaikista tähän astisista koettelemuksistaan raskain. Hän pinnisteli ja tiesi, että hänen oli pakko laskeutua alaspäin.
Hän katsoi alleen, etsi seuraavaa jalansijaa. Seuraava turvallinen seinämän ulkoneva oli kuitenkin lähes kaksi bioa alempana ja hitusen oikealle 273:sta. Hän kyykistyi polvilleen, otti alemmilla käsillään otteen polviensa alla olevasta kivestä, otti tukea ylemmillään seinämästä, laski jalkansa tyhjän päälle ja päästi irti kalliosta.

Hän putosi sekunnin ajan, osui jaloillaan ulkonemaan, mutta ne lipesivät.
Jäätutkija löi mahansa ulkonemaan, luisui sitä alas, yritti ottaa kiinni jostakin. Mistä tahansa. Hän tunsi pelon tunkeutuvat kaikkiin ytimiinsä ja hyönteisen sydän jätti muutaman lyönnin lyömättä. Hän yritti heiluttaa siipiään, mutta ei pystynyt tuskan vuoksi.
Mutta valkoisen torakan putoaminen pysähtyi suureen irtolohkareeseen ja hän löi selkänsä sitä vasten. Hän makasi sitä vasten hetken huohottaen, ja selvittyään järkytyksestä, 273 nousi hitaasti ottaen tukea kivestä. Hänen vasenta nilkkaansa sattui enemmän kuin koskaan. Hän lyyhistyi jälleen maahan ja valitti, mutta tiesi syvällä mielessään, ettei hän voinut jäädä tähän.
Hän nousi, taisteli itsensä jaloilleen ja nosti katseensa ylös myrskyävälle taivaalle ja sen alla kohoavalle vuoren huipulle, joka näytti tummemmalta ja uhkaavammalta kuin koskaan aikaisemmin.
Viimeinen kapinallinen lähti jälleen liikkeelle, ilman valoa, ilman kumppaneita, ilman toivoa, ainoana päämääränään päästä pois vuorelta, jota hän oli vain päiviä aiemmin rakastanut.

Klaanon Rope

Die Aufstandzusammenkunft.

4 kommenttia

Nazorak-Pesät

Syvissä kaivostunneleissa eräs kaivajana toimiva torakka huokaisi helpottuneena, kun taukopilli vihellys kaikui käytävissä kaiken muun kolkkeen ja kaivunnasta lähtevän äänen ylitse. Hän jätti hakkunsa muiden työvälineiden joukkoon, jotka kerättiin yhteen aina taukojen ja työvuorojen loppumisen jälkeen.
Ruskea työläinen jonotti tympiintyneenä ruokajonossa, joka oli parhaillaan viiden metrin mittainen. Kun hän viimein pääsi ruuan jakelutiskille, hän sai lautaselleen vain kasan epämääräistä, hajutonta ja mautonta, koneellisesti tuotettua vihertävää muusia, joka oli rakenteeltaan kokkareista.

Hän huokaisi kyllästyneenä, kun kauhaisi ruokaansa leveällä metallilusikalla, jonka kuoppa oli niin olematon että se muistutti pikemminkin lastaa, ja työnsi annoksen kitaansa. Hän jauhoi sitä torakkamaisilla hampaillaan pahemmin nautiskelematta ja nielaisi massan pian suustaan.
Hän laski kyynärpäänsä metalliselle pöydälle ja nojasi päänsä kämmeneensä.
Aina yhtä ja samaa mössöä, Torakka ajatteli. Hän pystyi vain haaveilemaan, mitä ylimysluokan hienostoravintoloissa tarjoiltiin upseereille.

Eräs maavoimien tummanharmaaseen takkiin pukeutunut kenraalimajuri käveli valokivin valaistun, sileäksi hiottua käytävää pitkin. Hän oli viettänyt koko päivänsä lähinnä lorvien omassa ylellisessä toimistossaan, välillä muutaman raportin sotatantereilta katsastettuaan. Nyt hän oli menossa tyydyttämään ruokahaluaan, vaikkei hän varsinaisesti ollut nälkää aikoihin tuntenutkaan. Parin askeleen päässä sileä käytävä päättyi oviaukkoon, jonka takaa tulvi himmeää valoa.

Ruskea torakka astui tunnelista huikeaan näkymään: Hänen edessään aukesi valtavan korkea luonnon luola. Sen katosta roikkui suuria stalaktiitteja, jotka olivat muodostuneet satoja vuosia sitten kalliossa olevista rei’istä vuotavan veden muovaavia.

Torakkamajuri seisoi teräsristikoista tehdyllä sillalla, joka oli pultattu kiinni luolan seinämässä. Ne olivat vankasti kiinnitetty kovaan kalkkikiveen ja siltaa ympyröivät korkeat kaiteet, ettei kukaan sattuisi putoamaan sieltä. Nazorak katsoi alapuolellaan jyrkän seinämästä loivenevan rinteen, jota peitti kuin metsä katosta liuenneesta kalkkikiviaineksesta syntyneitä stalagmiitti rykelmiä, taakse.
Rinteen takana aukeni suuri louhos, jossa kaivostyöläiset louhivat malmeja ja toivat niitä jalostettaviksi sulatusuuneihin. Louhoksen rautauunien tulet ja spottivalot näyttivät punertavilta pisteiltä savuverhojen hälventäminä tuolta korkealla olevalta sillalta katsottuna.

Majuri nuuhkaisi hajuelimiinsä kaivoksista kantautuvaa savun, hien ja sulan metallin epätasapainoista hajun sekoitusta. Luolan pohjalta nousevaa lämmintä ja tunkkaista ilmaa säädeltiin tehokkaan tuuletusjärjestelmän avulla, ettei luolassa olijoilta loppuisi happi. Yllättäen, alhaalla olevasta kaivostoiminnasta huolimatta, massiivisen luolan katossa ei ollut meteliä. Normaaleissa luolissa ääni kumahtelisi seinistä toiseen loputtomasti aiheuttaen hermoja riipivää meteliä, mutta tähän nazorakien insinöörit olivat varautuneet tekemällä kaivoksien seinistä täysin äänieristettyjä.

Yksinäinen torakka tunsi pientä ylpeyttä upeasta kaivoksesta ja muutenkin lajinsa kehittyneisyydestä. Saihan hän olla Puhtauden lajin edustaja.
Kauempaa hän ei kuitenkaan jaksanut seisoskella kolkolla sillalla. Hänellä oli tapaaminen.
Hän nousi portaat ylös korkeammalla olevalle terässillalle, joka johti suuren stalagmiitin juureen rakennettuun rakennukseen. Kun metalliristikosta tehty silta liittyi tippukiveä kiertävään tasanteeseen, se muutti tasaisemmaksi teräslevyksi, joita peitti punainen silkkimatto. Tasanteen kaiteilta nousi tasaisin välimatkoin lyhtypylväitä, joissa lepattava tuli loi mukavamman tunnelman kuin valokivien kylmä hehku.
Mustasta kivestä koostuvaan seinämään oli kaiverrettu syvennys, jota kannattelivat kaksi marmorista pylvästä. Syvennyksen seinä oli tummanruskeaa puuta, jonka keskellä oli jyhkeät tammiset pariovet, ja niiden molemmin puolilla kapeat ikkunat. pariovien edessä seisoi kaksi armeijan univormuun pukeutunutta vartijaa.

Kenraalimajuri harppoi punaista mattoa pitkin oville, jonka viereisistä ikkunoista kajasti kodikasta valoa luolan pimeyteen. Vartijat tekivät kunniaa, joihin hän vastasi vain nyökkäyksellä.

[youtube http://www.youtube.com/watch?v=FtsIJw1DBdA]

Ravintola oli keskisuuri, kahdeksankulmion muotoinen, jonka kaksi vastakkaista seinää olivat pitempiä kuin päätyseinät.
Ravintolan sisustus oli viihtyisä ja elegantti:
Valkoisiksi maalatut kiviset seinät oli viihtyvyyden vuoksi peitetty tummanruskeilla puupaneeleilla, joissa oli säännöllisiä koristeellisia kaiverruksia. Seiniä koristivat myös tasaisin välimatkoin punaisesta kankaasta tehdyt verhot, joissa koreilivat kultaiset koristeompeleiset Nazorak-symbolit ja muut tuon hyönteismäisten olentojen imperiumin tunnukset.
Katosta roikkuvien kattokruunujen, leveillä ruokapöydillä makaavien kynttelikköjen ja seinustoihin kiinnitettyjen öljylamppujen hämärä valo loi kodikkaan ja säädyllisen tunnelman.

Lattiaa peitti pehmeä, tosin keinotekoisesta villasta kudottu, vihreä kokolattiamatto. Puolivaloisa Sali oli täynnä pöytiä, joiden ääressä istuivat mitä silmäätekevämpiä torakkain kenraalistoa nauttimassa hienoista juomista ja kertaamassa töihinsä liittyvistä asioista ja politiikasta kollegojensa kanssa.
Nazorakien ainoa sallittu ja tuettu taiteellinen suuntaus oli Nazoralainen realismi, jonka tarkoituksena oli ylistää imperiumin saavutuksia ja osoittaa torakkain rodun puhtautta ja ylivertaisuutta muihin lajeihin nähden.
Vain harvoilla torakoilla oli tarpeeksi kuvataiteellista lahjakkuutta ja taiteilijan lahjoja tähän harvinaiseen tehtävään, ja se onkin yksi Nazorakien propagandan muodoista.

Sama koski myös ruuan laittoa. Vain johtokunnalla ja upseeristolla oli käytössään huippukokkeja, jotka loihtivat heille heidän arvoonsa kuuluvaa ravintoa. Nelikätiset, valkoisiin kokin vaatteisiin pukeutuneet hyönteisrahit olivat monikätisyyksiensä takia nopeita ja pystyivät tekemään monia työtehtäviä saman aikaisesti. Tarkan haju- ja makuaistin ansiosta kokit pystyivät jäljittelemään tarkat aromit, ja luomaan niistä tasapainoisen ja maittavan kokonaisuuden. Yhden ruoka-annoksen kimpussa saattoi olla samaan aikaan viitisen hyönteiskokkia.

Pitkä, kalpea keittiömestari leikkasi lihakimpaleen peukalon paksuisiksi, pitkiksi siivuiksi. Hän tarttui pihviin, lisäsi sen kuumalle messinkipannulle ja antoi sen kypsyä. Tulikuumasta pannusta huokuva lämpö ja höyry sai hien kihomaan torakan kasvoille. Hän pyyhkäisi äkkiä otsaansa valkoisella rätillä ja laski sen pöydälle. Hän tarttui ruokatasolla olevaan pulloon, joka sisälsi siirapin ruskeaa nestettä. Hän otti korkin pois ja kaatoi tilkan alkoholipitoista nestettä pannulle, joka leimahti liekkeihin. Kun alkoholi oli höyrystynyt lihasta, kokki nosti sen lautaselle ja ripotteli mausteita ja erilaisia yrttejä lisäämään makua. Lautaselle hän lisäsi lisukkeeksi vielä kasviksia erilaisilla valmistustavoilla tehtyinä.
Keittiömestari huokaisi tyytyväisenä ja huikkasi apulaiskokkiaan viemään annoksen keittiön suulla odottavalle tarjoilijalle. Lyhyempi kokki luovi keittiössä käyneen kuhinan lävitse huoneen toisella puolella olevalle tiskille, josta armeijan univormuun sonnustautunut tarjoilija otti sen ja kuljetti lautasen ryhdikkäästi kävellen salin puolelle.

Kenraalimajuri astui hienostoravintolan ovista sisään täpötäyteen saliin. Heti hänen saavuttuaan matalahko tarjoilija riensi palvelemaan häntä. Hän kertoi, että oli tullut tapaamaan työtoveriaan, ja tarjoilija pyysi majuria seuraamaan itseään ja ohjasi tulokkaan täysien pöytien ohitse. Koska kenraalimajuri oli vielä aika alhaalla Nazorakien hierarkiassa, häntä ylempiarvoiset torakat vain vilkaisivat häntä.

Viimein hän saapui pöydän luo, jonka edessä istui yksinäinen nazoupseeri. Hän nosti puolillaan kirkkaan punaista rypälejuomaa olevaa lasiaan tervehdykseksi majurille, kun tämä istui häntä vastapäätä.
”Täälläpä on tänään täyttä”, majuri virkkoi.
Istuttuaan, tarjoilija ojensi majurille ruoka- ja juomalistan, jonka jälkeen palvelija poistui tarkistamaan muiden asiakkaiden viihtyvyyttä, kun majuri selaili listaa. Toinen upseeri siemaisi juomaan ja kallisti hieman päätään katsoakseen majurin olkapään yli.
”Katsos keitä tuolla on”, hän nyökkäsi uteliaana kenraalimajurin taakse.
Torakkakomentaja kääntyi hieman vilkaistakseen kollegansa osoittamaan suuntaan.

Parin pöydän päässä, muista pöydistä kauempana salin nurkassa istui neljä korkea-arvoista Nazorakia, ja heidän ja muiden ruokailijoiden välissä seisoi kuusi hampaisiin asti aseistettua, tuimakatseista henkivartijaa.
”Ooh, itse johtoporraskin on täällä syömässä.”
”Jep, he istuvat omassa vakiopöydässään.”

Nelikko istui tummasta Vuota Maca-puusta tehdyssä ruokapöydässä, jonka jokaisessa jalassa oli tyylikkään tarkkoja puukaiverruksia ja kullan värisiä kuvioita, jotka istuivat hyvin arvokkaaseen puuhun.
Pöydän molemmin puolin oli samasta raaka-aineesta tehdyt tuolit, joiden istuimissa ja selkänojissa oli tummanvihreät, samettiset pehmusteet.

”Rintamalla on tapahtunut kovin vähän viime aikoina”, 007 yritti herätellä keskustelua. Pöydällä hänen edessään oli hopealautasella ties mistä asti kuljetettua kallista lihaa, jota hyvin harvat nazorakit ylimpiä upseereita lukuun ottamatta saivat koskaan maistaa.

008 nyökkäsi vaitonaisesti. Hän leikkasi hopeisilla ruokavälineillään, joissa oli koristeelliset kultaupotukselliset kuviot, viimeisiä paloja omasta ateriastaan. Hän oli tilannut itselleen liekitettyä Kewan rintaa Eteläisten saarijonojen yrteillä maustetulla kastikkeella ja moninaisilla vihanneksilla.

005 työnsi haarukallaan palan marinoidusta Mukau-lehmän sisäfileepihvistä suuhunsa ja mutusteli sitä antaumuksella. Hän oli riistaruoan iso ystävä, ja kieltämättä se näkyi myös hieman hänen vartalossaan – Torakkajohtaja oli hieman ylensyönyt. Hän pyyhkäisi suupieliään valkoiseen ruokaliinaan, ja totesi ”Aivan, aivan. Mutta teillä Tiedustelupalvelussa on riittänytkin kylliksi tekemistä. Minusta tuntuu, että tämän ikävän tilanteen johdosta Nazorakien kunnioitus tiedustelupalvelua kohtaan on heikentynyt. Meidän on ilmeisesti yritettävä saada työläisten kunnioitus ja pelko palaamaan agentteja kohtaan, ettei mitään vastaavaa synny. Minun on varmaankin kannattavaa panostaa räväkämpään kansalaispropagandaan.”

”Jos viittaat siihen kapinayritykseen, se ei tule muuttamaan mitään. Kapteeni murskasi heidät ja palannee melko pian antamaan yksityiskohtaisen raportin”, 007 selventää närkästyneenä.

005 kohotti käsiään puolustelevasti. ”Tottahan toki. Ajattelin vain, että pieni propagandalähetys tiedustelupalvelusta voisi muuttaa työläisten käsitystä myönteisemmäksi. Meidän on pyrittävä estämään Pesän sisäinen kuohunta ja osoittaa nazorakeille, että johtoporras hallitsee tilannetta yhtä rautaisesti ja määrätietoisesti niin sotakentillä kuin Pesän sisälläkin.”

Kenraali 001 istui mietteliäänä pöydän päässä suurella samettipäällysteisellä nojatuolilla. Juhlallisen punainen upseeriviitta riippui tuolin selkänojasta. Vasemmassa kädessään torakkaupseerilla oli hento juomalasi, joka oli puolillaan täynnä maltaista juomaa.
Nazorak-imperiumin ehdoton ja kyseenalaistamaton numero yksi oli pysynyt päivälliskeskustelun ajan poikkeuksellisen hiljaa. Harva kuitenkin pystyi tihkumaan samanlaista karismaa pelkällä läsnäolollaan. Jo päättäväisten vihreiden hyönteissilmien – kaikista vanhimpien sellaisten, sillä Äidillä ei silmiä ollut – vahva katse riitti vakuuttamaan ilman sanan sanaa. Nyt Kenraali kuitenkin avasi hyönteiskitansa ja puhui.

”Hallitsemmeko me sinusta tilanteen, Ministeri hyvä?” 001 kyseenalaisti. ”Olet hyvä totuuksien kanssa. Virallisten totuuksien. Mutta edes kerran haluaisin kuulla muutakin kuin kaunopuhetta.”

Torakkain totuusministeri säikähti imperiumin nokkamiehen yllättävää kysymystä. Hän näytti menevän hämilleen, kun asia otettiin puheeksi. Hän painoi sormensa hermostuneena ristiin ja painoi katseensa hopealautasellaan olevaan puolikkaaseen riistapihviin, mutta 001:n silmien arvovaltainen ja karismaa uhkuvien silmien tuijotus sai hänet entistä kiusaantuneemmaksi.

Hetken hän mietti oikeita sanoja, kunnes vastasi: ”Voi olla, että emme ehkä välttämättä hallitse tilannetta yhtä hyvin kuin ennen, mutta uskoakseni voimme korjata asian. Nazorakit eivät ole yhtä tottelevaisia kuin ennen hyvinä aikoina, ja tämä ’vallankumousyritys’ on ilmeisesti osoitus heidän tyytymättömyydestään. Mutta juuri sen takia meidän on näytettävä, että tottelemattomat yksilöt saavat joutua syrjään ja että yhteiskuntaan ovat tervetulleet vain uskolliset ja lajistaan ylpeät työläiset…”

”Se, että kielessämme edes vielä on sana ’kapina'”, 001 sanoi ääni muuttuen sana sanalta jäisemmäksi, ”saa minut uskomaan, että otteemme on lipsunut. Hyvät herrat, nazorak-veljeni. En vähäksy saavutuksianne pätkääkään, mutta en ole rakentanut tätä kansakuntaa kymmeniä tuhansia vuosia vain nähdäkseni sen rivien halkeilevan.”
001 otti siemauksen juomastaan.

”Ymmärtänette.”

”Sen rivit eivät tule halkeilemaan”, 007 puuttui keskusteluun itsevarmasti. ”Tämä yritys oli jo alkujaankin tuhoon tuomittu. Yksittäiset idealistit voidaan vaientaa. Kapinansiemenet voidaan tukahduttaa ennen kuin ne puhkeavat liekkiin.”

Pesäasiainministeri 008, myös Kenraaliluutnantti 008:na tunnettu torakka pyyhki suupielensä kastikkeenjäämistä ja laski monimutkaiset neljän käden hopea-aterimet lautaselleen. Nazorak-maavoimien toiseksi vaikutusvaltaisin henkilö ja itse Kenraalin henkilökohtainen avustaja oli keskittynyt lähinnä kuuntelemaan. Hän ei kuulunut Pääesikuntaan. Hän ei ollut yksi seitsemästä vanhimmasta, joten hän ymmärsi olla kyseenalaistamatta korkea-arvoisempiensa sanoja. Nyt hän kuitenkin koki kykenevänsä tarjoamaan erikoisosaamistaan.

”Yhdyn arkkiagentin sanoihin, Kenraali”, tummahipiäinen nazorak sanoi ja suoristi monokkelia vasemman silmänsä päällä. ”Kapina-ajatuksista on turha huolehtiakaan. Viime viikkojen tutkinnat ja mielipidekyselyt eivät ole nostaneet vallankumouksellisten tai yksilöllisten ajatusten osaa tilastoista edes prosentin kymmenesosaa. Kapinahuhut eivät ole kaikeksi onneksi edes saavuttaneet Pesää.”

Pesäasiaministerin vasen silmä nyki hieman. Hänen äänenpainonsa laski. ”Huolta ei pitäisi olla… jos eläviä kapinallisia ei siis tosiaan ole enää.”

Kauempaa ovelta kantautui hälyä pääesikuntalaisten nurkkapöytään asti. 007 kurotteli hieman ja yritti nähdä mitä ovella tapahtui. Joku ravintolassa toimineista sotilaspalvelijoista kuulosti hermostuneelta. ”Herra Kapteeni, tämä on vain korkeille upseereille tarkoitettu tila. En voi päästää teit-”

”Se ei minua kiinnosta. Minulla on asiaa Arkkiagentille”, Kapteeni 666 selitti ja tönäisi nazorak-symbolein koristellulla kilvellään palvelijan sivuun. Hän heitti suuren miekkansa kiinni puiseen seinäpaneeliin torakkapalvelijan katsoessa kauhistuneena. Kaksimetrinen lyömämiekka melkein halkaisi koko seinäpaneelin, mutta lopulta jäi törröttämään kiinni siihen. Sitten 666 marssi suoraan ravintolan läpi, tervehti sotilaallisesti Kenraalin seuruetta ja sitten vetäisi yhden tuolin lisää 001:n pöydän päähän, 007:n viereen

”Kaikki ei mennyt aivan suunnitellusti, mutta väitän, että kaikki kapinalliset ovat kuolleet. Joukkosi haravoivat vielä läheisiä vuoria löytääkseen viimeisetkin ruumiit. Se typerys 219 tosin sai jostakin päähänsä haastaa jonkun kapinallisen kaksintaisteluun, ja ne kumpikin putosivat rotkoon”, hän kertoi nopeasti huomioimatta mitenkään kolmea muuta pöydässä istunutta torakkaa.

Pesäasiainministeri 008 huokaisi vaivautuneen näköisenä ja yritti olla katsomatta sisään tunkeillutta eliittisotilasta. Totuusministeri 005 tuijotti suosikkilöydöstään puoliksi yllättyneenä, puoliksi haltioissaan. Nimenomaan tämä kansanomaisuus ja tinkimättömyys olivat syitä, joiden takia Kapteeni 666 oli saavuttanut paikkansa kaiken hänen parhaan propagandansa kansikuvamiehenä.

Kenraali 001 piteli lasiaan ja tuijotti sen pohjaa. Hän jätti sisään rynnineen laivaston eliittiupseerin täysin huomioimatta. Oli kuin Kenraali olisi kuunnellut jotain, joka ei kantautunut muiden korviin.

”Mitä tarkoitat sillä, että ’kaikki ei mennyt aivan suunnitellusti’?” 007 kysyi tiukasti. ”Minä haluan varmistua siitä, että jokainen niistä pettureista varmistetaan kuolleeksi. Jokainen. Te haravoitte vuorta niin kauan kunnes löydätte ne.”

”Totta kai me etsimme ne. Eivätkä ne sitä paitsi siellä kaiken jään keskellä pysy hengissä montaa päivää, vaikka joku olisikin vielä elossa. Mutta sen tutkijan, sen 273:n, laboratoriosta löytyi monia mielenkiintoisia laitteita, joista voisi olla meille hyötyä”, Kapteeni vakuutteli.

”Kunhan etsitte ne ja tapatte. Tohtori voisi olla kiinnostunut mainitsemistasi keksinnöistä. Oliko sinulla muuta?”

666:lla ei ollut aikomustakaan lähteä vielä. Hän tilasi kovaäänisesti ”mitä tahansa vahvaa”, ja pian sai eteensä eliittisotilaan käsiin täysin sopimattoman elegantin hopeamaljan vihertävää juomaa. ”Ovatko agenttisi selvitelleet moniko muu työläisten keskuudessa tiesi tästä yrityksestä? Kannattaisi toimeenpanna joukkolikvidointeja, ihan vain varmuuden vuoksi”, hän alkoi kertoa omia näkemyksiään jatkosta.

008 pudisteli päätään. ”Pesän sisäisten tutkimusten mukaan ei ole oletettavissa, että kapinoitsijoita voisi olla enemmän. Ja jos on, niin he älyävät tämän jälkeen piiloutua koloihinsa ja hylätä vastaavat suunnitelmansa. Lisäksi Pesän työläisten keskuudessa olevaa vartiointia ja tiedustelua lisätään, joten vaaraa ei pitäisi olla.”

”Entäs ne sen tutkijan apulaiset? Ne näkivät mitä kapinalliset puuhasivat, ehkä jopa auttoivat. Heillä on muutenkin ihan liikaa vapauksia siellä poissa pesästä”, 666 kysyi.

”Totta”, 007 sanoi nojaten päänsä pöytää vasten pitämiinsä käsiinsi. ”273 oli eriskummalinen esimies. Hän ei pitänyt alaisiaan alempiarvoisina, ja hänellä oli kuulemma hyvät välit erääseen mekaanikoistaan. Hän kuulemma auttoi tätä monista rikkeistä, joista työläinen olisi voinut saada tuntuvankin rangaistuksen.”

Tiedustelupalvelun johtaja huokaisi. ”Toisaalta se saattoi olla seuraus sille, ettei tuolla pahaisella tarkkailupisteellä ollut ketään muita korkea-arvoisia komentajia. Olimme lepsuja, kun emme pitäneet siellä tarkempaa vartiointia.”

”En arvosta virheitä”, Kenraali sanoi kylmän viileästi. ”Mutta jos sotkua syntyy, se on siivottava. Ennen kuin syntyy… huhuja.”

”Herrasväki, herrasväki”, 005 rauhoitteli nauraen, leveä hymy hyönteiskasvoillaan. Totuusministeri hieroi käsiään yhteen, ja pitkät ja laihat kitiinikuoriset sormet tanssivat toistensa ympärillä. ”Mehän kaikki todella tiedämme, että yksityiskohdat ovat mitättömiä ja harhaanjohtavia. Kokonaiskuvat, kokonaiskuvat. Totuus elää kokonaiskuvissa. Vuorella taisteltiin imperiumin vihollista vastaan.”
Ministerin hymy leveni levenemistään ja hän heilautti kätensä suoraksi.

”Siinä se! Eikä faktoja tarvitse edes… hienosäätää!”

”Ja teloitamme 273:n alaiset julkisesti syytettynä rikoksista imperiumia vastaan? Se olisi selkeä varoitus kaikille muille. Teot puhuvat enemmän kuin sanat, parahin ’totuusministeri'”, Kapteeni selitti tyypilliseen omahyväiseen tapaansa. Hän saattoi olla ainoita nazorakeja, jotka aukoivat päätään satoja numeroita itseään korkea-arvoisimmille ja olla saamatta siitä edes moitteita.

”Älä pure kättä, joka ruokkii sinua, rakki!” 005 murahti yhtäkkiä puristaen kaikki neljä kättään nyrkkiin. Totuusministerin kasvot muuttuivat hirviömäiseksi irvistykseksi ja äänenvoimakkuus nousi jokaisella sanalla. ”Minä tein sinusta enemmän kuin numerosi ja sotilasarvosi! Minä tein sinusta ikonin, IHANTEEN, ja sinä, sinä kehtaat… jos en pitäisi sinusta, olisit tuollaisten kommenttien jälkeen vain kasa-”
008 rykäisi äänekkäästi. Totuusministeri tajusi siinä samassa lopettaa.
”Herra Ministeri”, Pesäasiainministeri 008 sanoi virallisesti, mutta äänekkäästi. Hän suoristi upseeriviittansa kaulusta ja pyyhkäisi monokkelinsa linssiä sormenpäällään. ”Voinko pyytää puheenvuoroa?”

005:n ilme muuttui tekopirteäksi virneeksi ja hän huomasi laskeutuvansa hitaasti takaisin tuolilleen.
”Aivan, aivan. Ole hyvä ja puhu.”

Pesäasiaministeri kröhi kurkkuaan ja aloitti. ”Eikö vuoritukikohdan työläisten tapattaminen ole hieman haaskausta? Uskon että voimme hiljentää todistajat jollain muulla keinolla. Ja eikö jokainen imperiumin tukipiste ole aina varmuuden varalta tärkeä? Tämä paikka on käsittääkseni ainoa tarkkailupiste tuolla vuorella, joka pitää silmällä sitä, etteivät klaanilaiset yritä tunkeutua meidän linjaamme vuoren ylitse?”
Mustan värien torakka siemaisi laissaan jäljellä ollutta viiniä ja suuntasi katseensa kapteeniin.

”Ehdottaisin, että verenvuodatuksen sijaan yrittäisimme minimoida kulut ja uusien huhujen syntymisen riski.” 008 kääntyi katsomaan silmälappupäistä arkkiagenttia ja ylikenraalia. ”Ehdottaisin, että voisimme hyödyntää vaihtoehtoisesti meidän muistimanipulaatiotekniikkaa, tai tarvittaessa koodi Sinistä.”
”En ole täysin varma onko järkevää saati mahdollista tyhjentää muistia niin monelta. En mielelläni soisi sen 000-jutun jälkipuinnin kaltaisten massamielenpyyhintöjen toistuvan. Se tulee liian kalliiksi hyötyyn nähden. Kenties voisimme pyyhkiä muistin vain kaikkein hyödyllisimmiltä yksilöiltä, ja likvidoida loput?” 007 kääntyi kysyvästi Kenraalin puoleen.

Kenraali 001 naurahti kuivasti.
”Tiedätte jokainen, Arkkiagentti etenkin, että koodi Sinisellä on kuusi direktiiviä.”
Nazorakien imperiumin numero ykkösen silmät siirtyivät huoneessa olijasta toiseen, kun hän rykäisi äänekkäästi ja alkoi luettelemaan.
”Ylläpidä rauhaa. Ylläpidä totuutta. Puhdista epäpuhdas. Suojaa puhdasta. Tuhoa uhka. Ja kuudes direktiivi… jos sanoisin sen ääneen tässä, joka ikisen ympäröivissä huoneissa illastavista upseereista, aliupseereista ja miehistön jäsenistä pitäisi käydä tuijottamassa siihen aivoja polttavaan sinihehkuun niissä mekaanisissa kämmenpohjissa.”

Pöydän ympärillä istuvat torakkaupseerit ja ministerit kuuntelivat kenraalinsa sanoja hiljaa.
”Ja sehän ei olisi kovin tuotantotehokasta, eihän niin?” 001 sanoi vilauttaen kovin poikkeuksellista hymyä. ”Ei varsinkaan, kun juuri tällä hetkellä ahkerat pikku sormemme ovat direktiivi kuuden jäljillä.”

”Tarkoitatteko te siis sitä, että koodi Sininen ei ole käytettävissämme tähän tapaukseen? Kaikella kunnioituksella, mutta te tunnutte joskus intoilevan liian paljon direktiivi kuudesta”, 007 protestoi varovaisesti.

”Tarkoitan juuri sitä”, Kenraali vastasi välittämättä 007:n huomautuksesta. ”Teillä on muitakin tapoja saada epätoivottuja näköhavaintoja ja muistikuvia katoamaan.”

”Aivan. Jättäkää ei-toivottujen ajatusten poistaminen minun huolekseni, Kenraali. Hoidan asian pois päiväjärjestyksestä”, Kapteeni ehdotti ehkä hieman omahyväisellä äänensävyllä.

”Tehdään sitten niin”, 007 myöntyi. Mustahaarniskainen eliittitorakka nousi rivakasti, heitti tuolin takaisin viereisen pöydän alle, nappasi miekkansa yhdellä kiskaisulla seinästä ja marssi ulos tyytyväisenä siitä, että sai taas tappaa jotakin.

– – –
Mukana kirjoituksessa minä, Gee ja Matoro.
Varastimme törkeästi 666:n Manulta omiin tarkoituksiimme (eli kiitokset hälle.)

Joulukalenteri 2012

22: Nimeämispäiväromantiikkaa

Yksi kommentti

Bio-Klaanin saari

Kaukana, kaukana Legendojen kaupungin vilinästä, yli Pohjoisen Mantereen laajoista erämaista, sijaitsi eräs syrjäinen saari. Vain villit rahit olivat vaeltaneet siellä ja vain muutamat alkuasukasmatoranheimot samoilivat sen jylhissä ja koskemattomissa metsissä.
Ainoa saaren hallitsija oli sen keskellä kohoava vuori, jonka hopeana kimmeltävät lumihuippuiset vuoret vartioivat kesyttämätöntä saarta.

Mutta vain pari vuotta sitten, tänne luonnon paratiisiin saapuivat kaksi muukalaista. Toinen oli hämähäkkirahi ja toinen Toa. Yhdessä he päättivät perustaa tuolle syrjäiselle saarelle pienehkön hirsilinnoituksen suojapaikaksi kaikille kodittomille, sodissa kotinsa menettäneille, rikollisille ja kaikille suojapaikkaa tarvitseville.

Pian huhut syrjäisen saaren turvapaikasta alkoivat leviämään matoralaisten merimiesten ja kauppiaiden keskuudessa, ja monet turvaa ja uutta mahdollisuutta hakevat lähtivät etsimään tuota kaukaista saarta. Monet heistä eivät löytäneet perille saakka, mutta ne harvat ja onnekkaat jotka jaksoivat uskoa, onnistuivat purjehtimaan Hopeisen meren yli.

Pakolaisten saapuessa saarelle turvapaikan perustajat ottivat heidät täysin sylin vastaan. Sieltä he saivat uuden, rauhallisen kodin ilman pelkoa sodasta tai menneisyyden peloista. Vähitellen saarelle muutti yhä enemmän asukkaita, ja tilanpuutteen takia tuon hirsilinnakkeen ympärille rakennettiin kylä. Kylän rakennukset olivat tammen ja kuusen lankuista rakennettuja mökkejä ja kotia.
Saaren asukkaat olivat onnellisia uudessa kodissaan.

Oli taas erään nimeämispäivän aatto, ja pimeys oli noussut taivaalle. Ainoastaan rakennusten sisältä kajasti lämmin valo ulos lumiseen maahan.

Erääseen talon pihapiiriin oli rakennettu metallikehikoista ja lasipaneeleista rakennettu isohko kasvihuone. Vaikka olikin talvi ja ulkona oli pakkasta, kasvihuoneessa oli hiostavan lämmin, koska sen seiniin ja kattoon oli kiinnitetty hehkuvia lämmityskiviä. Lattia oli paljasta multaa, joka tuntui lämpimältä jalkapohjia vasten. huoneen reunoilla kasvoi erilaisia, niille varattuihin aitauksiin istutettuja kukkia ja muita kasveja. Auringonkukat, tulppaanit, liljat, petuniat ja ruusut hallitsivat koko huonetta kauneudellaan.

Eräs pieni kasvillisuuden matoran oli polvistunut ruusupenkin ääreen ja nyppi tarkasti pensassaksillaan kauniin punaisen ruusun lehtiä. Hän muotoili lehtiä niin että lehdet olivat tuuheimmillaan aivan kukan terälehtien alapuolella. Matoran oli keskivartalostaan limetinvihreä, mutta raajat olivat oliivin värisiä. Hän piti kasvoillaan metallin väristä kanohi Trynaa. Tuo nuori matoran oli nimeltään Figa.

Hän oli vajaa vuosi sitten saapunut Klaaniin, ja hän oli avannut kukkakaupan. Kasvihuoneen rakennus oli maksanut hänelle kamalasti vaivaa, mutta nyt hän saattoi kasvattaa kukkiaan ympäri vuoden. Figa muisteli usein sitä päivää, kun saapui Klaaniin.

Figa oli seissyt metallisen laivan kannella, ja hän katsoi edessään pärskyvää merta.
Hänen kotikylänsä oli palanut valtavassa tulipalossa. Lähes kaikki hänen harvat ystävänsä olivat menehtyneet siinä. Figa oli kuullut Eteläisen- ja Pohjoisen Mantereiden välissä sijaitsevasta saaresta, jolla sijaitsi Bio-Klaanin linnake. Pitkien patikointimatkojen jälkeen, hän oli löytänyt Tren Kromilla eräässä kalastajakylässä asuneen merimiehen, joka tiesi saaren sijainnin. Figa oli kalastajalle ikuisesti kiitollinen, kun tämä suostui viemään hänet saarelle.

Laivan edessä kohosi rehevä ja kaunis saari. Figa ei ollut nähnyt koskaan niin upeaa näkymää. Saari oli kuin jonkin lahjakkaan Ga-matoralaisen taidemaalarin taivaan ja meren väliin maalaama. Sen lahden pohjukassa sijaitsi lukuisat puusta rakennetut mökit ja rakennukset, ja niistä korkeammalla kukkulalla seisoi paaluista rakennettu linnoitus. Meren rantaa ympäröi harmaasta mukulakivestä rakennettu satama, ja sinne suurin osa asutuksesta perustui.
Laiva saapui viimein satamaan ja ankkuroitui puisen sillan viereen. Figa kiitti vielä kerran merimiehelle, ja asteli laituria pitkin satamakiveykselle. Hän kataseli parveilevia asukkaita, jotka kiertelivät satman kaupoissa ja putiikeissa ostamassa laivojen tuomia tavaroita.

Mutta sitten Figa oli nähnyt hänet. Aivan torin reunassa, juuri yhdestä kaupasta ulos asteli siroin askelin pieni matoran. Hän oli lähes kokonaan musta naispuolinen Ba-Matoran. Hänellä oli siro vartalo, mutta hän oli omituisesti muita matoraneja lyhyempi, Figaa noin päätä pienempi. Hän piti kauniilla kasvoillaan muotoiltua, voimatonta Pakaria ja hänen pitkät, tummanruskeat hiukset ylsivät olkapäille saakka. Naamion silmärei’istä paistoi kauniit, merensiniset silmät.
Söpö… Figa ajatteli.

Figa tunsi sydämensä hypähtävän kun näki hänet ensikertaa. Hänen sydänvalonsa välkehti yhä nopeammin, kun tuo viehättävä neitokainen asteli yhä lähemmäs häntä. Tyttö huomasi häntä tuijottaneen matoranin, ja kääntyi kysyvästi katsomaan häntä. Heidän katseet kohtasivat hetkeksi. Figa ei yhtään tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän vain juuttui tuon neitokaisen silmiin.

Mutta sitä kesti vain hetken, kun tyttö jo oli ohittanut hänet ja jatkoi matkaansa pois. Pian hän oli kadonnut väkivilinään.

* * *

Ruusun lehti napsahti, kun terävät saksien reunat puristautuivat sen ympärille, ja lehden ohut pinta ei jaksanut vastustaa terien voimaa. Figa huokaisi kaihosti, kun muisteli sitä hetkeä. Hän oli jo pitkään ollut haikaillut sen tytön perään, muttei ollut uskaltanut mennä puhumaan hänelle. Hän oli saanut perin stalkkerimaisella salakuuntelulla tietää, että hänen nimensä oli Janime.

Janime oli todella suosittu matoran ja hänellä oli monia ystäviä. Luonteeltaan hän oli ystävällinen ja hauska ja tuli toimeen kaikkien kanssa. Figa oli huomannut monien muidenkin kylän matoranien olevan kiinnostunut tästä viehkeästä tytöstä. Monet lemmenkipeät miesmatoranit yrittivät hakea häneltä huomiota kiusoittelemalla ja iskemällä häntä. Figa taas oli ollut aina yksinäinen susi, eikä hän ollut kovin charmaattinen tai hyvä puhumaan naisten kanssa. Hän meni usein lukkoon Janimen lähellä ja hän punastui helposti.

Koska tänään oli Nimeämispäivä, saaren asukkaat ostivat ja tekivät toisilleen erilaisia lahjoja Mata Nuin kunniaksi ja illalla kaikki haluavat saivat tulla järjestön johtajien, Admineiden, järjestämään yhteiseen juhlaan Klaanin linnakkeeseen.

Figan pienessä kukkakaupassa oli ollut tähän aikaan todella kiireistä, koska kuka olivat todella suosittuja Nimeämispäivälahjoja, ja monet ostivat niitä tuodakseen koteihinsa kauniin tunnelman. Figakin oli hankkinut kaikille ystävilleen lahjoja, osa oli hänen itse kasvattamiaan kasveja tai muista kylän liikkeistä ostettuja tuotteita. Hän nousi seisomaan ja käveli kasvihuoneen perällä olleeseen valkoiseksi maalattuun pöytään, jossa lojui valtava pino erilaisia kukkakimppuja, joita asiakkaat olivat tilanneet. Ylimpänä niistä oli oikean iso kimppu violetteja petunioita. Figa aikoi antaa ne lahjaksi Bio-Klaanin pääadminille Tawalle, jonka kanssa oli ystävystynyt. Salaman Toa kävi usein ostamassa itselleen kukkia Figan liikkeessä, ja he tulivat hyvin juttuun keskenään.

Figa otti toiselta pienemmältä pöydältä, jossa lojui monia saksia ja paketointitarvikkeita, rullan kultaista lankaa. Hän kietoi sitä kimpun varren ympärille kierroksen ja lopuksi sitoi siihen kauniin rusetin. Hän katseli ihastellen kimppuaan ja oli varma, että Tawa ilahtuisi. Hänellä oli nyt kaikkien lahjat valmiina. Figa katsahti seinällään olevaan puiseen kelloon. Juhliin oli puolisen tuntia aikaa.
Mutta sitten hän muisti, että yhdeltä henkilöltä puuttui lahja: Janimelta.

Figa lämäisi itseään otsaan. Miten hän oli saattanut unohtaa hänen lahjansa. Figa katsoi äkkiä ympäriinsä ja mietti, mitä voisi antaa tytölle. Sen täytyisi olla jotain erityistä, jos hän haluaisi tehdä vaikutuksen Janimeen. Hän juoksi omaan mökkiinsä ja penkoi sen kaappeja miettien lahjaa, muttei keksinyt mitään erikoista.
”Äh, toivotonta…” hän huokaisi astellessaan ulos mökistään paukkupakkaseen ja käveli takaisin kasvihuoneeseensa. Hän istahti turhautuneena jakkaralle, joka keikahti hieman taaksepäin koska yksi jalosta oli lyhyempi kuin muut kolme.

Mutta sitten hän katsahti lasisen huoneen perällä kasvaviin ruusuihin. Yksi niistä oli kukinnoltaan ja muodoltaan kauniimpi kuin muut. Se oli juuri oikean värinen kaikkialta, ja siinä oli vähemmän piikkejä kuin muissa. Figa muisti, kuinka oli pitänyt siitä kauan huolta, ja kasvattanut sitä parhaansa mukaan. Figa katseli kauniin punertavaa kasvia. Hän ei olisi halunnut katkaista kasvin hentoa vartta, muttei keksinyt parempaa lahjaa ihastukselleen.

Figa otti kullatun sirpin, ja nousi tuoliltaan. Hän kumartui ruusupenkin viereen, asetti srpin terän valitsemansa kukan varren ympärille ja katkaisi sen. Vihreä matoran pyöritteli kasvia käsissään ja hymyili.
”Eipä kummoinen, muttei parempaakaan ole.”

Figa käveli vielä kerran pieneen taloonsa ja otti ruskeamustaraidallisen kaulahuivinsa ja lierihattunsa. Hän kietoi huivin kasvojensa eteen ja asetti hattunsa tarkasti päähänsä, katsoen samalla itseään peilistä. Hatussa oli pitkät ruskeat lierit ja sen ympärille oli sidottu musta nauha. Figa oli kiinnittänyt mistelin kukinnon nauhan väliin, koska se tuntui jotenkin sopivan hattuun.
Matoran ihasteli hetken itseään, pakkasi sitten Tawan petuniakimpun ja ruusun olkalaukkuunsa ja lähti tarpomaan ulos pakkaseen.

Kylän tiet olivat peittyneet korkean lumikerroksen alle. Ainoat kulkureitit kylässä olivat sen asukkaiden tallovat polut, jotka johtivat talosta toiseen lumikinoksissa. Polut olivat valaistu tunnelmallisesti pitkillä, palavilla puupaaluilla, joita jostakin mielenjohteesta oltiin alettu kutsumaan ”Mäksän kynttilöiksi”. Figa ei tiennyt miten palavat puut liittyivät yhteen Klaanin johtajista, mutta hän ei jaksanut miettiä sitä pidempään.

Figa tallusti lumisilla poluilla ympäriinsä kylässä, etsien oikeaa reittiä niistä tuhannesta sokkeloisesta polusta, joka veisi ylös metsän läpi Klaanin hirsilinnakkeeseen. Vihreän matoranin jalkoja alkoi jo paleltamaan tämä kiinteässä olomuodossa olevan veden päällä käveleminen, ja hän toivoi, että joku keksisi aukaista jonkun päätien rakennusten keskelle. Kun hän viimein oikealle tielle, häntä vastaan käveli pitkä, musta hahmo, tukkien polun. Figa hieman hätkähti tulijaa, kun pimeässä illassa alkaa helposti mielikuvitus laukkaamaan.
Vasta kun molemmat kävelijät lähestyivät toisiaan, matoran tunnisti tulijan.
”Hei, Matoro!” kasvillisuuden matoran tervehti mustanpuhuvaa Toaa, joka hänkin viimein tunnisti tulijan.
”Ai. Iltaa, Figa” Jään Toa vastasi. Figa oli tavannut Matoron melkein heti Klaaniin liittymisen jälkeen, ja heistä oli tullut hyviä ystävyksiä. Toa oli usein auttamassa Figaa hänen pulmissaan, joita matoranille tahtoi kertyä ikävän usein.
”Oletko menossa juhliin?” Matoro kysyi.
”Juu, aioin mennä sinne ajoissa. Entä itse? Näytät juuri tulevan sieltä?”
Musta Toa nyökkäsi. ”Adminit käskivät käydä tarkistamassa, etteivät ketkään ole menossa jäille illalla. Lahden jäät ovat olleet heikkoja tänä talvena, ja jotkut uhkarohkeat matoranit saattaisivat mennä leikkiessään hukuttamaan itsensä.”
”Ai, selvä”, Figa vastasi.

Juuri silloin viereisestä talosta kuului outoa pauketta ja vihaista huutamista. Kun kaverukset kääntyivät katsomaan rakennukseen, sen ovi potkaistiin auki. Vihaisen näköinen Za-matoran heitti koivunlehdistä sidotun puskan ja ruskeaan käärepaperiin kiedotun paketin hankeen.
”Sinäkin vätys et sitten kehdannut minulle mitään parempaa antaa!” närkästynyt naikkonen karjui miehelleen, joka oli säikyn näköinen, Huna-kasvoinen Onu-matoran.
”M-mutta sinä aina valitat, kun täällä on niin likaista, n-niin ajattelin että tuo olisi hyvä harja-”
”Omana piikanasiko sinä minua pidät!? Lisäksi tuo risukimppu roskittaa vielä enemmän! Ja tuo pakettikin on niin ruman ja kuluneen näköinen!”
”M-mutta, rakas…”
Seuraavaksi taas Onu-matoran lensi ovesta ulos hankeen lahjojensa kanssa, ja ovi räiväistiin kiinni hänen takanaan.

Figa ja Matoro olivat hetken hiljaa ja kääntyivät katsomaan toisiinsa.
”Öhm, herra! Tarvitsetteko apua?” Matoro huusi matoranraukalle.
”Phyi!” mies sylkäisi lunta suustaan. ”Äh, ei minua voi auttaa enää mikään. Tuolla naiselle ei ikinä riitä mikään.”
Matoran kömpi seisomaan paksussa hangessa ja pyyhki lunta naamiostaan. Hän käveli pää painoksissa portaat ylös ovelleen ja oli aikeissa astua sisään, kun Figa huusi ”Hei, entä tuo paketti ja vihta?”
”Pitäkää hyvänänne! Löysin sen paketin vain kerran hylättynä metsästä, joten ei se kovin arvokas ole. Hyvää nimeämispäivää.” Ukko murahti ja astui sisään. Talosta kuului hetken kovaa riitelyä.

”… Okei” Figa totesi. Sitten hän nosti lahjapaketin ja kimpun hangesta. ”Mitäs me näille tehdään?” hän kysyi ja ojensi paketin Matorolle. Toa katsoi pakettia ensin välinpitämättömästi, mutta sitten hän hieman hätkähti.
”Mitä nyt?” kasvillisuuden matoran kysyi.
”Öhm, ei mitään. Tämä… tämä paketti näyttää jotenkin tutulta…”
”Hm?”
”Minä… Voisiko se olla? Ei, ei se voi olla sama paketti… katsos, tämä näyttää eräältä paketilta, jonka sain kauan sitten. Mutta, ei se voi olla sama. Ei se voi ilmestyä niin monen vuoden jälkeen” Toa sopersi.

”Mitä me sille teemme?” Figa ihmetteli.
Toa mietti hetken pyöritellen pakettia, mutta sitten havahtui. ”Ai niin, minun piti mennä satamaan” Matoro totesi kun muisti että he olivat seisoskelleet jo pitkän tovin, ”Tuota, tee sille mitä haluat. Ei se voi olla sama paketti. Minun pitää mennä. Alkaa olla kiire.”

Toa hyvästeli matoranin ja riensi polkua pitkin pimeyteen. Figa jäi seisomaan vielä paikoilleen ja katseli ihmeissään vanhaa, selvästi kovia kokenutta lahjapakettia. Hän mietti, että voisi antaa sen Janimelle, mutta tyrmäsi idean kun muisti viereisessä talossa riitelevän naismatoranin reaktion. Sitten hän jälleen muisti ajankulun ja tajusi, että Nimeämispäiväjuhlat olivat alkamassa.

Figa nousi polkua pitkin pimeän ja valoistamattoman metsikön läpi. Keskellä metsää, polun viereen oli rakennettu mustista hirsistä ja laudoista muita isompi talo, jonka sisältä kuului tasaista sihinää, ja sen tiilisestä savupiipuista kohosi paksu savu. Rakennus oli Klaanin sauna, paikka jossa puiden lämmittämään kiukaaseen heitettiin vettä, jolloin se höyrystyi tulikuumissa kivissä. Märät höyryt irrottivat likaa ja epäpuhtauksia hikenä saunojien kehosta. Figa oli monta kertaa itsekin käynyt saunomassa tänä talvena. Figaa kuitenkin eniten ihmetti, miksi joku saunoi nyt, kun Nimeämispäiväjuhlat olivat alkamassa. Matoran nousi epävarmasti puisia portaita ylös kuistille. Oven lasilevy oli huurtunut löylystä, eikä sisälle nähnyt.

Figa koputti puiseen oveen kuuluvasti, ja löylyn heiton ääni loppui. matoran odotteli hetken kummastellen, kunnes ovi avautui. oven suussa seisoi noin valkoinen, noin Toan pituinen mies. Hän piti päässään hopeista, kypärältä näyttävää naamiota. Saunoja oli yltäpäältä hikinen, ja hän pyyhkäisi hikeä naamion silmärei’istä.
”No huhhuh. Mitäs asiaa nuorella herralla mahtaa olla?”
Figa hieman nolostui. ”Öhm, halusin vain tulla muistuttamaan, että Nimeämispäiväjuhlat ovat alkamassa, jos olette unohtaneet.” Hän yritti selittää mahdollisimman arvokkaasti.

”Ai jaaha, kiitos mutta ei kiitos. En ole tulossa juhliin.”
”Jaa. Anteeksi, mutta saanen tiedustella miksi?”
Sisältä talosta puski paksua höyryä, joka lämmitti kasvillisuuden matorania hetken.
”Sauna on juuri nyt lämpimimmillään, enkä ole kovin sosiaalinen. En ole kovin tekemisissä kyläläisten kanssa.”
”Ai jaa. No anteeksi häiriö…” Figa pahoitteli.
”Eipä se mittään, täällä olisi paljon tilaa sinullekin, ystäväni, jos haluaisit löylyihin.” Valkoinen mies tarjosi.
”Öhm, en nyt ehdi. Minun pitää mennä sinne juhliin.”
”Hm, no myöhemmin sitten”, saunoja hymyili.
Silloin Figa vilkaisi käsissään kantamiin koivuvihtaan ja pakettiin. Silloin hän keksi.
”Tuota, herra. Haluaisitteko ottaa tämän koivupuskan ja paketin, kun nythän on Nimeämispäivä?”
Pitkä, valkea saunoja katseli matoranin ojentamia lahjoja ja otti ne iloisesti vastaan.
”No eihän lahjasta voi kieltäytyä! Kiitoksia!”

Saunoja näytti olevan kiinnostunut enemmän kiinnostunut vihdasta kuin pienestä paketista. Hän läiskäytti sillä itseään hikiseen selkään ja kuului mojova läiskähdys.
”Tämähän on loistava saunavasta. Tälle tulee käyttöä.”
”Ole hyvä. Mutta, minulla on jo kiire. Hyvää Nimeämispäivää!” Figa virkkoi ja laskeutui takaisin polulle.
”Hyvää Nimeämispäivää vaan!” Mies huusi kiiruhtavan matoranin perään ja katsoi ilahtuneesti koivuista sidottua vihtaa. Sitten hän vilkaisi vanhaa, kulunutta pakettia ja kohautti olkapäitään. Hän laski paketin terassin kaiteelle, ja käveli takaisin sisään. Sisältä alkoi kuulumaan tasaista sihahtelua ja kiivasta läiskintää. Saunoja oli laskenut paketin melkein kaiteen reunalle, ja paketti hiljalleen kallistui ja lopulta se putosi alas lumihankeen. Se alkoi hiljalleen peittyä lumeen, samalla kun sisältä rakennuksesta kuului iloista hohotusta.

Figa kiipesi polkua ylös ja viimein hän seisoi Klaanin paalulinnakkeen edessä. Muurin paalujen päät olivat teroitettu teräviksi, että sen ylittäminen olisi tunkeilijoille vaarallisempaa. Nyt kuitenkin suuret puuovet olivat auki, ja sen takana aukeavalta sisäpihalta kuului iloista puheensorinaa ja väkijoukon naurua.
Kymmenittäin Klaanin asukkaita oli kokoontunut Nimeämispäivän viettoon suuren, sisäpihan keskellä sijainneen valtavan kuusen ympärille. Kuusi oli koristeltu kauniisti punaisilla muovipalloilla ja tähtikoristeilla. Kuusen alle oltiin tuotu valtavasti erikokoisia paketteja ja esineitä, Joihin oli kiinnitetty nimilappuja. Matoranit tanssivat piiritansseja kuusen ympärillä ja pitivät muutenkin hauskaa. Pihan vasemmalle puolelle oli koottu pöytään monia ruokia ja juhlajuomia, ja pöydän ympärillä hääri sankka väkijoukko. Pihan päässä oli korokkeella Adminaitio, jossa istuivat Klaanin perustajat, Salaman Toa Tawa ja Visorakkuningatar Visokki.

Klaanin asukkaat kävivät tuomassa lahjansa suoraan Admineiden eteen. Adminkorokkeen eteen olikin kasaantunut valtava pakettikasa, kun lähes jokainen Klaanin jäsen halusi jättää oman esineensä johtajille. Matoralaiset käsityöläiset olivat ommelleet Tawalle pehmeän punaisen viitan, jonka hupussa oli pehmeä karvareunus. Tawa oli heti ihastunut tuohon lahjaan ja oli pukenut sen heti ylleen. Figa vaelsi väkijoukon lävitse aukion toiseen reunaan. Tawa ja Visokki huomasivat vihreän matoranin.

”Ai hei Figa. Hyvää Nimeämispäivää.” Tawa tervehti.
”Samoin. Minulla olisi sinulle lahja”, Figa vastasi ja kaivoi olkalaukustaan petuniakimpun ja ojensi sen visiipäiselle Toalle. Tawa hymyili lempeästi ja nuuhkaisi puskaa.
”Oi, ne ovat ihania. Kiitos todella paljon!”
”Hyvää Nimeämispäivää.” Figa sanoi vielä, ennen kuin palasi takaisin väkijoukkoon.

Kasvillisuuden matoran käveli väkijoukossa ja tervehti tuttaviaan. Hän tähyili ympäriinsä yrittäen löytää tiettyä naishenkilöä. Viimein hän näki siron tytön nojailevan paaluseinään ja katselevan juhlivia kyläläisiä. Figan sydän sykki yhä voimakkaammin ja hänen polvensa vapisivat, mutta hän keräsi kaiken rohkeutensa ja lähti kävelemään tyttöä kohti. Janime huomasi tulijan.
”Hei…” Figa aloitti.
”Hei?” Janime vastasi ja hymyili tulijalle.
”Minä… minulla olisi lahja sinulle.”
”Ai. En tiennyt että oijot hankkia minulle jotain…”
Figaro punastui ja kaiveli hermostuneena olkalaukkuaan. Hän nosti esiin ruusun ja ojensi sen nolostuneen tytölle.
”Öhm, se ei ole kovin paljon. Mutta ei minulla muutakaan ollut.”
Janime katsoi ihmeissään poikaa, mutta sitten hymyili. Hän otti kukan vastaan.
”Kiitos”, hän totesi.
Figa yritti vääntää hermostuneesti hymyään kasvoilleen.
”Tuota, minulla olisi sinullekin jotain”, Janime vastasi ja käveli lähemmäs Matorania. Sitten hän tarttui tämän hattuun, nosti sen pois ja suuteli. Figan sydän hakkasi hullun lailla. Mutta sitten hän rentoutui ja sulki silmänsä. samalla taivaalla alkoi ilotulitus. Se oli parhain nimeämispäivälahja ikinä .